Onko lapset teidän mielestä todellakin kaiken sen vaivan arvoisia?

kun on PAKKO!



Jos en yhtenä päivänä tiskaa tai järjestä tavaroita tai pese pyykkiä on seuraavana päivänä tuplasti työtä!



Kaupasta kun ei kerralla kotiin kanna monen päivän ruokia niin joka päivä siellä on pakko käydä.



Myös joka päivä on sitä ruokaa tehtävä, välillä jokatoinen jos edellisen päivän ruokaa syödään.



T: mikä numero nyt olikaan

Jos saisin kääntää aikaa taaksepäin, jäisi lapset tekemättä.

Meillä mies vie aamulla lapsen hoitoon. Iltapäivällä minä haen ja kotona teen kotain yksinkertaista ruokaa, myös eineksiä tai edellisen päivän tähteitä voidaan syödä. Lapsi katsoo pikkukakkosta, itse surffailen netissä niin kuin nyt, muita hoitotoimenpiteitä ei oikein ole enää kuin iltapalan antaminen, hampaidenpesu, iltasatu, tietty juttelua ja välillä komentamista "järjestä nyt ne lelut", seuraavan päivän vaatteet etsin valmiiks ja se on siinä. Lapsi siis 4- vuotias.

Tietty aina ei ole ollut näin helppoa mutta harvemmin täyttä helvettiäkään.

muuten on sellaiset tiskivuoret notkumassa, kaikki lelut ympäri taloa ja muutenkin tavarat levitelty, että ei mitään rajaa.

aamut aivan kamalia, itse herään juon kahvin äkkiä ja meikkaan.

Väsynyt lapsiraukka ylös klo 6, hoputan pukemaan kun itse samalla valmistaudun. Yleensä kiireessä itse joudun pukemaan jotta ehtii.



Madellen tarhalle ja itse töihin. Töistä tarhaan, kauppaan kotiin, ruokaa, siivoamista, pyykkiä, leikkiä, satuja. Jippii, saan käydä sentään yksin suhkussa, sitten iltapalaa ja nukkumaan myös minä.



24/7 tätä niin tosiaan herää ajatus: Lapset OTTAA enemmän kuin antaa!



Aikaa vain ei saa taaksepäin vaikka haluaisi

Miten selviätte juhlapyhät, kun kauppa on kiinni? Oletko siis yh (muuten kai mies voisi käydä kaupassa tai tehdä jotain)?



Entä jos kokeilisit reppua tai sellaista mummokärryä ruokien raahaukseen?

Pyykkiä pestään noin joka toinen päivä, astianpesukonetta täytetään ja tyhjennetään jne. Mutta silti jää vapaa- aikaa. Yhdessä tehdään ja asunto on pienehkö eikä mikään palatsi.



Se 4- vuotiaan äiti



Ps. Yksinhuoltajana olisi varmasti rankempaa... Tai jos olisi monta pientä lasta

Valvomiset, itkemiset, uhmaiät, kiukuttelut, niskakakat, oksennustaudit, ripulit, pottaharjoittelut, syöttämiset, tuokapöytätaistelut, puurotöhkäiset syöttötuolit, pyykkivuori, omien harrastusten häviäminen, rahanmeno, komentaminen, kieltäminen, tappeluiden selvittäminen, jankutukset, raskausarvet...

Onko lapset oikeesti kaiken tämän arvoisia? Jos ei olisi lisääntymisviettiä, tulisikohan lapsia tehtyä pelkillä järkisyillä?

ja pelkäsin äidiksi tuloa todella. olemme melko boheemi ja meneväinen pari, joille kukaan ei voinut kuvitella lapsia - ainakaan pitkäään aikaan. enkä nähnyt minäkään! positiivinen raskaustesti oli yllätys.

poika on vielä alle vuoden, joten vähän hankala sanoa mitä tulee vaikkapa uhmaikään, mutta vauva-aika se olikin mitä pelkäsin eniten. kuitenkin, noista asioista mitä luettelit, olemme kokeneet ehkä kaksi asiaa. ruokapöydässä ollaan jouduttu taistelemaan muutaman kerran (poikaa kiinnostaa useasti moni muu asia kuin syöminen ja koska on muutenkin hoikka, joutuu välillä vähän kikkailemaankin. mutta harvoin silti!). Nojoo, muuta en itseasiassa tuosta listasta ole edes kokenut.

Meillä on tämän vajaan vuoden aikana valvottu yhtenä yönä, kun pojalla oli molemmissa korvissa tulehdus. Silloin unet jäi pariin tuntiin. Muutoin me aikuiset nukumme 7-10tuntia helposti, koska poitsumme nukkuu 12tuntia yössä sikeästi.

Poitsu oli "huono" itkemään vauvana. Taisi olla n. kuukauden ikäinen, kun mun isäni kuuli pojan itkevän ekan kerran. Oli erittäin tyytyväinen, eli normaali vauva. Itki jos oli kova nälkä tai väsy, eikä heti saanut apua vaivaansa. Nykyään ollaan opittu jo itkemään, jos kävelemään opetellessa kolhii tai kielletään menemästä jonnekin, mihin ei saa mennä. :)

Niskakakka oli huvittavaa. :-D

Vatsatauteja ei ole vielä ollut. Pari korvetulehdusta kyllä, mutta onneksi antibiootit ja särkylääkkeet on keksitty.

Puuro ei tartu syöttötuoliin, kun sen pyyhkii heti pois ;) .

Pyykkivuori ei kasaannu, kun pesee sitä säännöllisesti - aivan niin kuin ennen vauvantuloakin.

Miksi omat harrastukset häviää? Ja mihin? Miksi pitää jämähtää kotiin meikittä, pyjamassa, rasvasine hiuksineen...vain sen takia, että tulee lapsi? Herranjestas. Edes imetys ei ole hyvä argumentti tähän - eihän se vauvakaan nyt 24/7 siinä rinnalla ole. Ja jos on, niin jotain on pielessä ja suosittelen lisämaitoa helpottamaan stressiänne.

Mihin sitä rahaa niin hirveästi pitää laittaa? Käytettynä saa paljon hyvää ja uudenveroista tavaraa (vaunut, istuimet, syöttytuolit, pinnasängyt..). Ruokiin nyt ei mene juuri yhtään rahaa, jos imetät ja teet soseet itse. "Vain parasta lapselleni" on myös typerä argumentti. Älä sitten valita siitä rahanmenosta :D Ja jos "vain parasta lapselleni" mitataan rahassa, en ihmettele että lapsenhankinta tuntuu niin kamalan hankalalta asialta.

Komentaminen ja kieltäminen. Okei, kyllähän sitä "EI"tä pitää toistaa vuorokaudessa monen monta kertaa, mutta me ainakin nautitaan siitä, että näkee oman kasvatuksen tuloksen. Sinä pystyt kasvattamaan ja opettamaan omaa lastasi, jotta se pystyy joskus elämään yksin täysipainoista elämää. Aika hienoa, vai mitä?

Raskausarpia ei tullut yhtään. Rasvaa ihoasi äläkä päästä itseäsi lihomaan vain sen takia että "nyt olen raskaana, saan syödä mitä vaan!", niin pystyt ainakin vähentämään raskausarpien riskin.

Unohdit parisuhteen. Meitä peloteltiin koko raskaus siitä, miten onnettomaksi meidän suhde muuttuu kun tulee lapsi. Ei ole enää yhteistä aikaa, ei seksiä, ei käydä ulkona syömässä eikä leffassa, toisen naama ärsyttää, tapellaan...ja lopulta erotaan.

Tästä en edes viitsi aloittaa. Näihin asioihin pystyy jokainen vaikuttamaan itse ja jos toisin väittää, niin on vain laiska. Kyllä se parisuhde pitää pitää mielessä joka arkipäivä ja muistaa arvostaa&rakastaa toista päivittäin, muuten se rakkaus luonnollisesti hiipuu.

Järki käteen, aikuiset. :)

Kaikki keskustelut lasten kanssa, yhdessä tekemiset ja yhteiset jutut. Lasten touhujen seuraileminen ja ihmettely. Lasten keskinäisten juttujen ja sisarusrakkauden ihmeellisyys.



Mitään tätä ei elämässäni olisi jos ei lapsia olisi. Mikä valtava köyhyys elämässäni olisi!



t. äiti 31v, lapset 7v, 5v ja 2v, isä 32v

Kaksi lasta, olen aina halunnut lapsia, mutten koskaan osannut kuvitella kuinka hienoa ja antoisaa on heidän kanssaan elää. Ovat jo koululaisia. Olen ihan tarpeeksi saanut tuijottaa omaa napaani, tehdä mitä haluan ja lisäksi rakastan työtäni- en ole lasten takia joulutunut luopumaan mistään tärkeästä- tai sitten luopuminen ei ole ollut vaikeaa koska lasten takia on voinut luopua monestakin asiasta. En käsitä ihmisiä jotka katuvat lapsiaan. Sukupolvien jatkumo on elämän prioriteetti numero 1 ja siinä onnistuminen on elämän tarkoituksen toteutuminen. Te jotka kadutte lapsianne olette itsekeskeisiä ja häiriintyneitä. Eikä siinä ole mielestäni mitään tavoiteltavaa.

kahteen ikävuoteen asti aika monesti ja oli korvatulehdukset ja henkitys ahtaalla ja lääkäri määräsi antibiootteja ja eivät ymmärtäneet, että oli heti pienenä infektioastma. Tyttö oli aika terve, mutta joku rotavirus oli pienenä.

Nyt poika on jo täysikäinen ja tytärkin kohta.



Mitään uhmaa ei ole koskaan ollut ja mitään murrosiän vaikeuksia ei ole koskaan ollut. Eivät ole kiukutelleet koskaan ja pärjäävät hyvin koulussa. Vaimo on ollut koko ajan kotona ja hoitanut vieraatkin lapset.

Lapsemme ovat kauniita ja älykkäitä. Komentelua ei ole tarvittu.

Tytär on lahjakas pianon soittaja ja piirtäjä ja ottaa taiteellisia valokuvia.

Poika on urheilullinen ja molemmilla on paljon hyviä kavereita.



Jankutuksia ei ole ollut ja rahanmenoa ei ole ollut yli voimien vaan meillä on alle 20 000 € velkaa ja asumme maalla omakotitalossa.



Kyllä lapsemme ovat olleet aina niin ihania, että voin vastata, että ovat sen vaivan arvoisia.

aamut aivan kamalia, itse herään juon kahvin äkkiä ja meikkaan. Väsynyt lapsiraukka ylös klo 6, hoputan pukemaan kun itse samalla valmistaudun. Yleensä kiireessä itse joudun pukemaan jotta ehtii. Madellen tarhalle ja itse töihin. Töistä tarhaan, kauppaan kotiin, ruokaa, siivoamista, pyykkiä, leikkiä, satuja. Jippii, saan käydä sentään yksin suhkussa, sitten iltapalaa ja nukkumaan myös minä. 24/7 tätä niin tosiaan herää ajatus: Lapset OTTAA enemmän kuin antaa! Aikaa vain ei saa taaksepäin vaikka haluaisi

syy jos et osaa itse järjestää elämääsi sellaiseksi että se tuntuu mielekkäältä. Ehkä sun kannattaisi tehdä elämällesi jotakin? KUkaan muu ei voi sitä tehdä. Sitten voit ehkä huomata senkin kuinka arvokas lahja lapsi on.

Kaksi lasta, olen aina halunnut lapsia, mutten koskaan osannut kuvitella kuinka hienoa ja antoisaa on heidän kanssaan elää. Ovat jo koululaisia. Olen ihan tarpeeksi saanut tuijottaa omaa napaani, tehdä mitä haluan ja lisäksi rakastan työtäni- en ole lasten takia joulutunut luopumaan mistään tärkeästä- tai sitten luopuminen ei ole ollut vaikeaa koska lasten takia on voinut luopua monestakin asiasta. En käsitä ihmisiä jotka katuvat lapsiaan. Sukupolvien jatkumo on elämän prioriteetti numero 1 ja siinä onnistuminen on elämän tarkoituksen toteutuminen. Te jotka kadutte lapsianne olette itsekeskeisiä ja häiriintyneitä. Eikä siinä ole mielestäni mitään tavoiteltavaa.

jos joku vihaa lapsiaan niin on häiriintynyt ja kannattaisi nopeasti hakea hoitoa.

Meillä ei ole ollut koskaan mitään vaikeuksia lasten kanssa ja voin myös todeta, että itse kasvoin perheessä jossa minulla oli viisi sisarusta ja kaikki ovat raittiita ja fiksuja ihmisiä. Kenelläkään ei ole perheessä ollut mitään vaikeusksia ja vaimollani on kolme sisarusta ja heidänkin perheensä on raittiita ja mitään ongelmia ei ole kenelläkään koskaan ollut.

Ihmettelen monien ihmisten sukuja ja heidän vaikeuksiaan. Mistä ne vaikeudet tulee, kun jos itse elää normaalisti niin mistä voi vaikeuksia tulla. Minulla on suuri suku ja vaimolla myös ja mitään ongelmia ei ole kenelläkään.

eli jos suvun jatkaminen ei olisikaan prioriteetti nro 1. Ei olisi sitä viettiä, joka saa ihmisen kokemaan, että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen.

Kaksi lasta, olen aina halunnut lapsia, mutten koskaan osannut kuvitella kuinka hienoa ja antoisaa on heidän kanssaan elää. Ovat jo koululaisia. Olen ihan tarpeeksi saanut tuijottaa omaa napaani, tehdä mitä haluan ja lisäksi rakastan työtäni- en ole lasten takia joulutunut luopumaan mistään tärkeästä- tai sitten luopuminen ei ole ollut vaikeaa koska lasten takia on voinut luopua monestakin asiasta. En käsitä ihmisiä jotka katuvat lapsiaan. Sukupolvien jatkumo on elämän prioriteetti numero 1 ja siinä onnistuminen on elämän tarkoituksen toteutuminen. Te jotka kadutte lapsianne olette itsekeskeisiä ja häiriintyneitä. Eikä siinä ole mielestäni mitään tavoiteltavaa.

aamut aivan kamalia, itse herään juon kahvin äkkiä ja meikkaan.

Väsynyt lapsiraukka ylös klo 6, hoputan pukemaan kun itse samalla valmistaudun. Yleensä kiireessä itse joudun pukemaan jotta ehtii.

Madellen tarhalle ja itse töihin. Töistä tarhaan, kauppaan kotiin, ruokaa, siivoamista, pyykkiä, leikkiä, satuja. Jippii, saan käydä sentään yksin suhkussa, sitten iltapalaa ja nukkumaan myös minä.

24/7 tätä niin tosiaan herää ajatus: Lapset OTTAA enemmän kuin antaa!

Aikaa vain ei saa taaksepäin vaikka haluaisi

menet itse töihin? eikö sinulla ole miestä joka tienaa perheeseen rahat?

kyselee 33

jotta minä ja lapsi pärjätään.



Mies kuoli lapsen ollessa 1v, tästä on nyt aikaa 4 vuotta.



Ja vaikka nyt aika kärkkäästi kirjoitinkin niin rakastan lastanu ja on hänen kanssaan hyviäkin hetkiä.



Olen vain väsynyt olemaan 24/7 jonkun palveluksessa, isovanhempia ei ole ja tukiperhettä olen ruinannut 1,5v tuloksetta.

Jos lapset eivät osaa tai uskalla kiukutella ikinä ollenkaan. Joitain kehitysvaiheita jää elämättä.



Ja isä vauvapalstailee.



Puistattavaa.

Me aletaan sun tukiperheeks.

eli jos suvun jatkaminen ei olisikaan prioriteetti nro 1. Ei olisi sitä viettiä, joka saa ihmisen kokemaan, että elämän tarkoitus on suvun jatkaminen.

Kaksi lasta, olen aina halunnut lapsia, mutten koskaan osannut kuvitella kuinka hienoa ja antoisaa on heidän kanssaan elää. Ovat jo koululaisia. Olen ihan tarpeeksi saanut tuijottaa omaa napaani, tehdä mitä haluan ja lisäksi rakastan työtäni- en ole lasten takia joulutunut luopumaan mistään tärkeästä- tai sitten luopuminen ei ole ollut vaikeaa koska lasten takia on voinut luopua monestakin asiasta. En käsitä ihmisiä jotka katuvat lapsiaan. Sukupolvien jatkumo on elämän prioriteetti numero 1 ja siinä onnistuminen on elämän tarkoituksen toteutuminen. Te jotka kadutte lapsianne olette itsekeskeisiä ja häiriintyneitä. Eikä siinä ole mielestäni mitään tavoiteltavaa.

on prioriteetti numero 1. Ilman sitä et sinäkään olis olemassa. Tämän prioriteetin kieltäminen on juuri sitä häiriintynyttä itsekeskeisyyttä. Kaikkien ei tosiaan tarvitse haluta lapsia, mutta itse on silti tämän prioriteetin toteutuma. Tervepäinen ihminen hyväksyy tosiasiat, kuten tämän- ja kykenee kasvamaan niiden lasten myötä. Mitä enemmän hoivaa- sen enemmän rakastaa. Suvun jatkamisvietin seuraava aste on kyky huolehtia jälkikasvusta ja sen vietin täytyy olla vaurioitunut jos haluaa itse olla vauva. eli kaiken keskipiste. Elämän synnyttäminen, olemassaolo ja vaaliminen on kaikki. Muu on höttöä siihen päälle. En haluaisi olla ihminen joka täyttää elämänsä sillä hötöllä.

Valvomiset, itkemiset, uhmaiät, kiukuttelut, niskakakat, oksennustaudit, ripulit, pottaharjoittelut, syöttämiset, tuokapöytätaistelut, puurotöhkäiset syöttötuolit, pyykkivuori, omien harrastusten häviäminen, rahanmeno, komentaminen, kieltäminen, tappeluiden selvittäminen, jankutukset, raskausarvet... Onko lapset oikeesti kaiken tämän arvoisia? Jos ei olisi lisääntymisviettiä, tulisikohan lapsia tehtyä pelkillä järkisyillä?

ja pelkäsin äidiksi tuloa todella. olemme melko boheemi ja meneväinen pari, joille kukaan ei voinut kuvitella lapsia - ainakaan pitkäään aikaan. enkä nähnyt minäkään! positiivinen raskaustesti oli yllätys. poika on vielä alle vuoden, joten vähän hankala sanoa mitä tulee vaikkapa uhmaikään, mutta vauva-aika se olikin mitä pelkäsin eniten. kuitenkin, noista asioista mitä luettelit, olemme kokeneet ehkä kaksi asiaa. ruokapöydässä ollaan jouduttu taistelemaan muutaman kerran (poikaa kiinnostaa useasti moni muu asia kuin syöminen ja koska on muutenkin hoikka, joutuu välillä vähän kikkailemaankin. mutta harvoin silti!). Nojoo, muuta en itseasiassa tuosta listasta ole edes kokenut. Meillä on tämän vajaan vuoden aikana valvottu yhtenä yönä, kun pojalla oli molemmissa korvissa tulehdus. Silloin unet jäi pariin tuntiin. Muutoin me aikuiset nukumme 7-10tuntia helposti, koska poitsumme nukkuu 12tuntia yössä sikeästi. Poitsu oli "huono" itkemään vauvana. Taisi olla n. kuukauden ikäinen, kun mun isäni kuuli pojan itkevän ekan kerran. Oli erittäin tyytyväinen, eli normaali vauva. Itki jos oli kova nälkä tai väsy, eikä heti saanut apua vaivaansa. Nykyään ollaan opittu jo itkemään, jos kävelemään opetellessa kolhii tai kielletään menemästä jonnekin, mihin ei saa mennä. :) Niskakakka oli huvittavaa. :-D Vatsatauteja ei ole vielä ollut. Pari korvetulehdusta kyllä, mutta onneksi antibiootit ja särkylääkkeet on keksitty. Puuro ei tartu syöttötuoliin, kun sen pyyhkii heti pois ;) . Pyykkivuori ei kasaannu, kun pesee sitä säännöllisesti - aivan niin kuin ennen vauvantuloakin. Miksi omat harrastukset häviää? Ja mihin? Miksi pitää jämähtää kotiin meikittä, pyjamassa, rasvasine hiuksineen...vain sen takia, että tulee lapsi? Herranjestas. Edes imetys ei ole hyvä argumentti tähän - eihän se vauvakaan nyt 24/7 siinä rinnalla ole. Ja jos on, niin jotain on pielessä ja suosittelen lisämaitoa helpottamaan stressiänne. Mihin sitä rahaa niin hirveästi pitää laittaa? Käytettynä saa paljon hyvää ja uudenveroista tavaraa (vaunut, istuimet, syöttytuolit, pinnasängyt..). Ruokiin nyt ei mene juuri yhtään rahaa, jos imetät ja teet soseet itse. "Vain parasta lapselleni" on myös typerä argumentti. Älä sitten valita siitä rahanmenosta :D Ja jos "vain parasta lapselleni" mitataan rahassa, en ihmettele että lapsenhankinta tuntuu niin kamalan hankalalta asialta. Komentaminen ja kieltäminen. Okei, kyllähän sitä "EI"tä pitää toistaa vuorokaudessa monen monta kertaa, mutta me ainakin nautitaan siitä, että näkee oman kasvatuksen tuloksen. Sinä pystyt kasvattamaan ja opettamaan omaa lastasi, jotta se pystyy joskus elämään yksin täysipainoista elämää. Aika hienoa, vai mitä? Raskausarpia ei tullut yhtään. Rasvaa ihoasi äläkä päästä itseäsi lihomaan vain sen takia että "nyt olen raskaana, saan syödä mitä vaan!", niin pystyt ainakin vähentämään raskausarpien riskin. Unohdit parisuhteen. Meitä peloteltiin koko raskaus siitä, miten onnettomaksi meidän suhde muuttuu kun tulee lapsi. Ei ole enää yhteistä aikaa, ei seksiä, ei käydä ulkona syömässä eikä leffassa, toisen naama ärsyttää, tapellaan...ja lopulta erotaan. Tästä en edes viitsi aloittaa. Näihin asioihin pystyy jokainen vaikuttamaan itse ja jos toisin väittää, niin on vain laiska. Kyllä se parisuhde pitää pitää mielessä joka arkipäivä ja muistaa arvostaa&rakastaa toista päivittäin, muuten se rakkaus luonnollisesti hiipuu. Järki käteen, aikuiset. :)

Nimim. ensimmäinen lapseni on tulossa maailmana tässä lähipäivinä :)

on prioriteetti numero 1. Ilman sitä et sinäkään olis olemassa. Tämän prioriteetin kieltäminen on juuri sitä häiriintynyttä itsekeskeisyyttä. Kaikkien ei tosiaan tarvitse haluta lapsia, mutta itse on silti tämän prioriteetin toteutuma. Tervepäinen ihminen hyväksyy tosiasiat, kuten tämän- ja kykenee kasvamaan niiden lasten myötä. Mitä enemmän hoivaa- sen enemmän rakastaa. Suvun jatkamisvietin seuraava aste on kyky huolehtia jälkikasvusta ja sen vietin täytyy olla vaurioitunut jos haluaa itse olla vauva. eli kaiken keskipiste. Elämän synnyttäminen, olemassaolo ja vaaliminen on kaikki. Muu on höttöä siihen päälle. En haluaisi olla ihminen joka täyttää elämänsä sillä hötöllä.

Kunhan pohdiskelen teoreettisesti, mitä jäisi jäljelle, jos tuota viettiä ei olisi. Sehän se ensisijaisesti saa meidät lisääntymään. Jos tuota ei olisi, niin korvaisiko lasten tuottama ilo kaiken sen vaivan.

En vihaa lapsiani, enkä kadu niitä.

Ihan rauhallisesti nyt vaan...

ap