Mitä ajattelee ihminen, joka haluaa lapsen, mutta ei ole valmis hedelmöityshoitoihin.

meilläkin turvauduttiin hoitoihin, tosin vain clomifeniin. Toista lasta varten en olisi samaan lähtenyt, koska olisin ollut ihan tyytyväinen yhteenkin lapseen, mutta seuraava tulikin sitten luomuna. Itselläni lapsettomuutta aiheuttava sairaus (pcos) oli jo tiedossa ennen kuin lasta alettiin edes yrittää, joten siinä mielessä tilanne oli vähän eri. Tavallaan kuitenkin ymmärrän kokonaan hoidoista kieltäytyviäkin, vaikka ajattelen että olisi hyvä aina selvittää mikä on vialla.

että ihmisen omat lisääntymismahdollisuudet perusteellisesti selvitetään ennen kuin saa mennä adoptiojonoon?

Mulla on omakohtaista kokemusta siitä, että kun vauvaa ei kuulu, adoptoidaan. Sitten syntyikin biologinen lapsi. Ja toinen. Arvaapa mikä on adoptiolapsen asema tässä perheessä? Ei ihannetilanne tietenkään sekään, mutta kyllä monet uskaltaa tunnustaa, että oma lapsi on eri asia kuin jonkun toisen, vaikka kuinka olis rakas ja muuta.

Tällaista keskustelua olenkin kaivannut asiasta.



Meillä nyt kolme vuotta takana lapsettomuutta. Vuosi sitten keväällä kävimme tutkimuksissa, joissa selvisi, ettei mitään vikaa löydy. Jo tutkimuksiin meno mietitytti, mutta en kestänyt epätietoisuutta, vaan halusin tietää, voiko vielä olla toivoa. En kestänyt epätietoisuutta, vaan halusin saada tietää ensin ja päättää sitten. Vaan eipä sekään ole osoittautunut helpoksi.



Alusta asti olen miettinyt, että onko valkoisella, länsimaisella naisella "absoluuttinen oikeus" saada lapsi. En halua arvostella hedelmöityshoidossa käyviä, tunnen itsekin monta ihanaa hoidoilla alkunsa saanutta lasta. Ja itse olen jo monta vuotta toivonut lasta enemmän kuin mitään muuta, samoin kuin miehenikin.



Jotenkin asia on vain hankala. Lääkärissäkäyntejä en pelkää, siinä olen jo "konkari" ja opiskelen samaa alaa. Mietin ylikansoitusta ja... no, en tiedä. Sitä, että kaikkea ei voi saada, vaikka kuinka haluaisi.



Tämä tuntuu olevan asia, mistä ei vain saa puhua. Oikeastaan tämä ketju sai minut taas pohtimaan asiaa uudelta kantilta.



Tavallaan ymmärrän sellaisia pareja, jotka eroavat, jos eivät saa kipeästi toivomaansa lasta ilman hoitoja. Sitä paitsi hoidotkaan eivät auta kaikkia, ja suruprosessin pitkittäminen mahdollisesti tuloksettomilla hedelmöityshoidoilla voi olla äärettömän rankkaa.



Mielessäni on koko ajan, nytkin, kysymys siitä, että onko minulla oikeus tähän? Onko oikein tehdä kaikkensa sen eteen, että saisi lapsen? Missä kulkee raja?



Ja koska etiikan alueella liikutaan, tähän ei ole olemassa oikeaa vastausta.