Mitä ajattelette äidistä, joka ei ulkoile leikkipuistossa taaperonsa kanssa?

Olen sosiaalisesti jotenkin rajottunut, en uskalla/halua/kehtaa mennä, kun en ole pitkään aikaan ollut. Minua ahdistaa ihan tämä tilanne.

uskallatko mennä keskustelemaan hoitsujen kanssa tai vanhempainiltaan tai avautua opettajalle vaikka kiusaamisesta. Sun pitäis olla sen lapsen tulena/apuna/puolella, mutta et pysty edes hallitsemaan itseäsi.

eikä hän ulkoile näiden kanssa oikeasti melkein koskaan. Ehkä kerran kuussa jos sitäkään. Näillä olisi vielä omaa pihaakin jonkun verran ja ihan vieressä leikkipuisto, mutta ei. Liikaa vaivaa kuulemma. Lapset sitten riehuvat sisällä kun eivät saa purettua energiaa mihinkään, ja äiti huutaa kun hermostuu riehumiseen.



Puistoilua en pidä mitenkään pakollisena, vaikka suurin osa lapsista kai siellä tykkääkin käydä että siinä mielessä olisi ihan hyvä edes joskus käydä. Ulkoilua voi toki harrastaa muutenkin.

Inhoan leikkipuistoja jo siksi että palellun ja tylsistyn niissä, kauhistuttaa ajatellakaan jos pitäisi liittyä johonkin kakan väristä jaarittelevaan mammakööriin. Meillä lapsi käy puistossa päiväkodin kanssa ja lomilla satunnaisesti isänsä kanssa ja minä ulkoilutan häntä muilla tavoilla, saa luvan riittää.

täysi työ juosta lapsen perässä tai muuten olla sen touhuissa mukana. Juostaan, keinutaan (minä myös), tutkitaan, pyöritään jne.

en itsekään puistoillut kuopuksen kanssa. Käytiin kyllä kävelyillä, mutta ulkoiltiin/ulkoillaan omassa pihassa.

mutta kotonakin voi liikkua. Esimerkiksi vapaa leikki on liikuntaa, koska se ei ole tv:n katsomista tai pelaamista. Toki ulkoiluakin suositellaan lapsille päivittäin. Raitis ilma on terveellistä ja varsinkin isommat lapset (n. 2-3- v ylöspäin) nauttivat, kun ulkona on enemmän ja monipuolisempaa liikkumatilaa. Ulkona harjaantuvat monet taidot, ihan jo erilaisessa maastossa (nurmikolla, loivassa ylä-ja alamäessä) kävely ja kiipeily kehittää lasta. Samoin pallon potkiminen ja heittely pyöräily tms on hyvää liikuntaa.



Minä olen molempien lasteni kanssa aloittanut säännöllisen ulkoilun n. 1 v 3 kk iässä. Toki pienempinäkin kävivät ulkona päivittäin, usein tosin vain nukkumassa päikkärit. Yleensä ulkoilen aamupäivisin ennen lounasta, mutta joskus kun en jaksa olla sosiaalinen, jätämme ulkoilun iltapäivään tai jopa iltaan. Ei sitä missään laissa ole määrätty, että muiden kanssa samaan aikaan on ulkoiltava, mutta talvisaikaan kun haluaa valoisalla ulkoilla niin se on tehtävä aamupäivällä. Pimeällä puistossa ei ole niin mukavaa.



Kukin tyylillään, mutta kyllä ulkona olisi hyvä saada liikkua ja leikkiä ihan pienestä asti.

että ehkä te käytte joissain muissa mielenkiintoisemmissa paikoissa puistojen sijaan. En tiedä kuinka innokkaasti tulen itsekään käymään puistoissa sitten kun vauva kasvaa taaperoksi. Jotenkin leikkipuistot tuntuvat semmoisille, että niihin mennään, jos ei ole tiedossa mitään muita leikkipaikkoja.

kenellekään juttele. Täysi työ katsella ja juosta lapsen perässä. Eipä ole kyllä kukaan lähestynytkään.

Harmi jos alkuperäinen kirjoitttaja ei lue tätä, mutta tunnistin itseni (tai ainakin entisen)tekstistä.

Minä kärsin sosiaalisesta fobiasta. Kaikki kaverini ja tuttavani pitävät minua tosi sosiaalisena ja tekijä-naisena. Joka paikkaan mennessä jännittää niin kovasti, että täytyy ottaa ohjat käsiin ja nujertaa pelko olemalla oikein yliseurallinen. Siis en tuputa itseäni tai ole suuna päänä, mutta jotenkin hermostuksissani lasken vitsiä ja päädyn monesti johtamaankin toimia, kun koitan peittää jännitystä :D

Puistot ovat erilaisia, kun niissä ei ihmisten tarvitse jutella, niin monesti voi tulla kiusallisia hiljaisia hetkiä. Tai koko puistoreissu voi olla yhtä tuijottelua: vaivaantuneita hymyjä ja nyökkäyksiä tai vaan muljauksia. Voi luoja että ennen vihasin sitä :D

No kun sain nuorena selville että minulla on sosiaalinen fobia, tein itsenäisesti (ja Ben Furmanin kirjan "perhosia vatsassa" avulla) työtä "oireiden" lievittämiseksi. Tämähän kaikki on vaan omasta ajatusmaailmasta kiinni. Olen päässyt tosi pitkälle ja ennen en myöskään tykännyt käydä leikkipuistoissa poikani (2,5v) kanssa. Käytiin me aina sillon tällöin, mutta oli se aikamoista pakkopullaa ja hampaiden kiristelyä.

Tänä keväänä huomasin että pojallani ei oikein puhe lähde tulemaan eikä ymmärtänyt paljon mitään ohjeitakaan saati puhetta. Käymme nyt puheterapiassa ja luultavasti Dysfasia-diagnoosi on tulossa. Tietyllä tavalla tämä kaikki on vahvistanut minua. Edelleenkään puisto ei ole lempipaikkani maailmasta, mutta käymme jotta poika saa lapsiin kontaktia ja oppii toimimaan eri tilanteissa. Ja minä olen juuri niitä lässyttäviä äitejä. En tietenkään lässytä, mutta veikkaan että tuo lässyttävistä äideistä puhuva kirjoittaja tarkoitti sellaista äitiä joka on lapsensa vierellä ja selittää selkeällä ja kuuluvalla äänellä yksinkertaisuuksia: mitä tehdään ja mitä mikäkin on. Se äiti olen minä, joka autan lastani oppimaan puhumisen ja koko kielikäsitteen vastaanottajana tai puheentuottajana :) Enkä välitä kyräilijöiden mielipiteistä pätkääkään. Tai välitän vähän - mutta sitten on todettava että maailma on tällainen: ihmiset tuomitsevat kun eivät paremmin tiedä. Joka päivä en puistoon "jaksa" raahautua. Epäsosiaalinen peikkoni huutaa jo heräämishetkenä korvaan että tänään ei sitten mennä sinne hornankattilaan! Mutta ei siinä mitään. Sitten jäädään kotiin tai mennään muualle.

Taisin vähän poiketa aiheesta ja enemmänkin purkautua tänne, mutta sen haluan vielä sanoa, että siinä jos ei halua puistossa käydä, ei ole mitään vikaa. Perheitä ja tapoja on erilaisia.