Lue keskustelun säännöt.
Äiti on nyt vähän väsynyt
27.12.2011 |
Onko kohtalotovereita? Olen 11 kk pojan äiti. Takana on syksy täynnä räkätauteja, vatsatauteja, unikoulua, lapsen syömislakkoja, parisuhdeongelmia, synnytyksen jälkeistä masennusta ja siitä parantumista, stressiä jne. Kaikki tämä aiheuttaa temperamenttisen luonteeni ylivuotoja kiukkuamisen merkeissä. Räjähdän tosi helposti pojalle, koiralle, miehelle jne. Minulla on päivittäin kamala, olo kun olen taas esim. syöttmistilanteessa paiskannut lusikan lautaselle että ole sitten syömättä kun ei kerran maistu.
Tahtoisin niin kovasti olla täydellinen ja lämmin, ihana äiti mutta aina vain tunteet pirskahtavat yli ja tiuskaisen. Olen tosi väsynyt, meillä ei ole ketään joka voisi hoitaa poikaa, emme ole päässeet mieheni kanssa mihinkään kahdestaan kesän jälkeen ja ylipäätään tänä vuonna olemme käyneet kahdestaan jossain kai kolme kertaa. Tukiverkostomme on yksinkertaisesti surkea ja tuntuu ettei ketään edes kiinnosta, vaikka olen pyytänyt esimerkiksi äitiäni poikaa hoitamaan että saisimme käydä vaikka elokuvassa. Palkatuille hoitajille en lastani halua jättää. Syksyllä olemme joutuneet kökkimään ihan liikaa kahdestaan kotona koska aina jompikumpi on sairaana. Ja vali vali.
Pelkään että pojastani tulee traumaattinen ja arka kun äiti purkaa omaa pahaa oloaan räyhäämällä kotona.
Pelkään että itse sekoan.
Yritimme lasta kaksi vuotta ja kun vihdoin saimme rakkaan lapsemme, minä teen näköjään kaikkeni jotta pilaisin hänet. Pelkään myös että emme enää koskaan saa toista lasta ja poden huonoa omatuntoa siitä, että en osaa olla tarpeeksi kiitollinen tästä yhdestä.
Onko ketään muita joilla samanlaisia huolia?
Kommentit (67)
jos ei tahdo.
Mitä jos vaikka vähän koittaisit miettiä mitä asioita kannattaa taistella ja mitkä on liioteltua?
Jos et tahdo palkata hoitajaa hetkeksi niin miksi poraat asiasta???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja tuohan on oma valintasi, jos kerran palkattu hoitaja ei käy.
Miksi sinä haluat toisen lapsen??
Kysyin tosiaan onko kohtalotovereita. Te muut voitte suksia vaikka sinne jonnekin kommenttienne kanssa.
ap
Mä veikkaan, että sä yrität raivolla lasta pinnasänkyyn ja joutuu vielä nukkuu yksin ja heräilee yksin peloissaan. Tuohon on niin helppo ratkaisu ja tiedät sen itsekkin.
Ja voi luoja, jos sulla menee hermo syöttämistilanteessa 11 kk kanssa, kuinka mahda pärjätä uhmaikäisen kanssa?!
Mä olin ku viilipytty lapsen ekat kaks vuotta, mikään ei raivostuttanu, mutta uhmaikä oli tuhat kertaa pahempi kuin se, että 11 kk ei syöny jne.
Tää on Vauva-palsta. KAIKKI äidit joutuu valvomaan ja hoitamaan lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä ymmärrän! Olen pahoillani millaisia kommentteja olet saanut. Taitavat ensinnäkin olla hyvinsyövien lasten vanhempia. Tiedän tasan, mitä on taistella kun lapsi ei syö riittävästi (kasvu yms), millaista on olla väsynyt unikoulujen ja sairastelujen kanssa. Parisuhde reistailee ja itse tiuskii ja räjähtelee.
Mulle apua ollut säännöllisyys, siis että lähdetään kotoa jonnekin vaikka miten väsyttäisi, muut äidit ja lapset, kerhot, kaupungilla käynti vaikka lapsi kiljuukin rattaissa jne. Ja että sovitaan yksi ilta viikossa jolloin saa harrastaa mitä itse tykkää sen pari tuntia. Ja mä vaan pakotan miehen tekemään enemmän mitä itse muutoin tekisi. Mutta rankkaa tämä on.
sitten
-täydellistä äitiä ei ole
-älä yritä tehdä lapsestasi täydellistä. Ei ole syömälakkoja tai unilakkoja. Lapsesi on normaali lapsi, joka nyt ei vain toimi niin kuin me äidit haluamme. Syö kun on nälkä ja nukkuu kainalossa kun nukuttaa.
-kun lapsia tekee, on oletusarvo, että ne hoidetaan itse. On ennen lapsentekoa mietittävä, pärjääkö miehensä kanssa vai pitääkö päästä keinotekoisesti hoitamaan parisuhdetta aina välillä. Jos parisuhetta pitää hoitaa jatkuvasti erityisillä lomilla niin sitten ei kannata tehdä lapsia. Eroja tulee eniten silloin kun lapset on pieniä. Eroja ei tule niille, joilla on hyvä arjensietokyky.
Ja on, on toisia saman kokeneita äitejä. Mutta asenne on ollut eri. Lapset ovat lapsia ja erillisä otuksia lastehoito-oppaista. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä ja aika aikaansa kutakin.
Mieti, kuinka lyhyt aika 11 kuukautta on verrattuna siihen, että elät miehesi kanssa vielä 60 vuotta yhdessä ja lapsi on 18 vuotta alaikäinen.
No niin. Nyt hengität rauhallisesti ja lopetat sen naistenlehtien hehkuttaman synnytysmasennuksen ja tempperamentin ja muun lässytyksen ja alat ihan tavalliseksi äidiksi, joka rojahtaa sohvalle välillä lehden kanssa kun lapsi leikkii lattialla ja lopettaa äitiyden ja parisuhteen suorittamisen.
ps. äitisi on jo hoitanut sinut. Et voi tehdä lapsia ajatellen, että äitisi velvollisuus olisi hoitaa sinunkin lapsesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän kaikilla ole jossain vaiheessa ongelmia syömisen ja nukkumisen ja sairastelun ja univelkojen ja oman ajan puutteen kanssa.
Ne on normaalin pikkulapsiarjen perusrakennusaineita! Siksi se pikkulapsiarki on niin rankkaa.
Ja toista lasta ei kyllä kannata hankkia, jos on jo yhden 11-kuisen kanssa noin puhki...
Itse taas voin sanoa, että uhmaikä, jolloin jo muut ongelmat oli ratkottu, oli ihan lastenleikkiä verrattuna kahteen ensimmäiseen vuoteen.
Ap, olet vain väsynyt. Väsymys voi tehdä ihan uskomattomia asioita ihmiselle. Odotat myös itseltäsi liikaa. Ei sinusta mitään yli-ihmistä sukeudu äitiyden myötä. Ihan sama vanha itsesi tulet olemaan koko loppuelämäsi, vaikka kehittyä toki voit haluamaasi suuntaan.
Olen ollut samanlaisessa suossa kuin sinä ja noussut sieltä. Kaiken a ja o on nukkuminen. Koeta tehdä sen suhteen parannuksia, jos vain voit. Vaikka olisit väsynyt, etkä jaksaisi, koeta silti vielä. Unikoulua, ihan mitä vaan.
Ja sinä valopää alla - perhesänky ei ole ratkaisu kaikkeen. Ja lapselle olisi ihan hyväksi syödä joskus jotain. Syömisen kanssa jaksat ap olla sitten kärsivällisempi, kun olet saanut unet kuntoon.
Mä veikkaan, että sä yrität raivolla lasta pinnasänkyyn ja joutuu vielä nukkuu yksin ja heräilee yksin peloissaan. Tuohon on niin helppo ratkaisu ja tiedät sen itsekkin.
Ja voi luoja, jos sulla menee hermo syöttämistilanteessa 11 kk kanssa, kuinka mahda pärjätä uhmaikäisen kanssa?!
Mä olin ku viilipytty lapsen ekat kaks vuotta, mikään ei raivostuttanu, mutta uhmaikä oli tuhat kertaa pahempi kuin se, että 11 kk ei syöny jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kontrolleissa kun olivat alipainoisia. Hermonsa siinä menettivät van terveydenhoitaja, en minä. Minä tiedän, että lapsi ei nälkään kuole lautasen ääreen. En alkanut siihen valtataisteluun lapsen kanssa, että ruokaa käytetään aseena. Terveydenhoitaja kyllä rääkyi ja hermoili, mutta mitä sitten.
Nyt ovat normaalipainoisia murkkuja.
Voit tehdä äitiydestäsi niin hysteerisen kuin haluat. Itsestä se on kiinni.
Minä ymmärrän! Olen pahoillani millaisia kommentteja olet saanut. Taitavat ensinnäkin olla hyvinsyövien lasten vanhempia. Tiedän tasan, mitä on taistella kun lapsi ei syö riittävästi (kasvu yms), millaista on olla väsynyt unikoulujen ja sairastelujen kanssa. Parisuhde reistailee ja itse tiuskii ja räjähtelee.
Mulle apua ollut säännöllisyys, siis että lähdetään kotoa jonnekin vaikka miten väsyttäisi, muut äidit ja lapset, kerhot, kaupungilla käynti vaikka lapsi kiljuukin rattaissa jne. Ja että sovitaan yksi ilta viikossa jolloin saa harrastaa mitä itse tykkää sen pari tuntia. Ja mä vaan pakotan miehen tekemään enemmän mitä itse muutoin tekisi. Mutta rankkaa tämä on.
Jos lapsi ei syö niin miksi sen pitää syödä ja miksi siitä pitää menettää hermot?
Pitää valita taistelut oli mun pointtini!
Jokkut asiat on ihan aitoja ongelmia ja osa taas semmosia jotka voit huokaista ja antaa olla mutta jos ei kelpaa apu niin miksi kysyä?
T. 2, jolla 4 lasta ja melko rento näkökulma näihin miten ottaa vastaan iskuja; koska niitä tulee -valitse matsit äläkä ota kaikesta itseesi. Jos lapsen ruokailu tuntuu henkilökohtaisena loukkauksena niin miettisin vakavasti onko itse masentunut kun noin ajattelee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä lapsia kolme, ei tukiverkkoja kun terveet eläkeläisisovanhemmat eivät piittaa lapsistani tippaakaan, kahdenkeskistä aikaa pulison kanssa ei ole ollut hetkeäkään kuuteen vuoteen kun ei ole ketään kuka hoitaisi lapsia. Olen kroonisen väsynyt ja vedin kilareita tuon tuosta, lapset ja mies pelkäsivät.
No, ensin piti myöntää tosiasiat, eli itse on pärjättävä kun apua ai ole eikä tule, eikä isovanhempa saa muuttumaan. Voimavarat piti repiä itsestä. Siihen auttoi asiaa jota lämpimästi suosittelen: mindfulness ja sedona method. Ensimmäinen on mietiskely/elämäntapatekniikka ja toinen tunteiden vapautusmetodi, arkikielellä "kiukunhallintajärjestelmä". Toimii ja auttoi, a nyt elo kolmen kanssa rullaa. Apua ei edelleenkään ole eikä parisuhdeaikaa, mutta se ei enää harmita!
Jotka jo ennen lapsia tiesivät just millaista on olla äiti. Jankuttaminen kuinka itsellä on paljon rankempaaja tai sellaista se vaan on lässytys antaa kirjoittajasta vähän yksinkertaisen kuvan ; mitä se auttaa aloittajaa jos jollain simppelillä 6 kakaran kotiäidillä ei ole ollut äitiys yllättävää tai rankkaa. Good for you mutta siitä tiedosta ei ole mitään apua.
Mua ärsyttää useimmiten se jatkuva pakko olla läsnä ja vastuussa, se syö naista pidemmän päälle. Siksi mulle on todella tärkeää saada tehdä asioita yksin. Paradoksi syntyy kun vauvasta ei vaistomaisesti haluaisi olla erossa. Kuitenkin se palkattu apu pariksi tunniksi voi olla juuri se mitä sä tarvitset jaksaaksesi. Joskus mä haluan istua yksin kahvilassa ja lukea lehteä niin ettei mikään tai kukaan keskeytä eikä mun tarvitse vastata mihinkään :)
Ja ap; älä edes ajattele toista vauvaa ennenkun tämä eka on ainakin 3 v. muuten sulla pimahtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on olematon hoitoverkko, vaikka sukulaisia asuukin lähellä. Päätin, että jos sukulaisilta ei saa hoitoapua silloin kun mä/me tarvitaan (esim leffassa käynti kahdestaan miehen kanssa edes pari kertaa vuodessa) niin eivät saa sit myöskään lapsia hoitoon silloin kun heille sopii. Tai "hoitoon", eli esim joulukirkkoon en isompia lapsia päästänyt isovanhempien kanssa näyttämään nätiltä siksi, että mummo ja pappa olisivat halunneet näyttäytyä suloisten lastemme kanssa. Tulkoon tänne leikkimään legoilla joku arkipäivä niin mä pääsen sillä välin vaikka isosti ruokaostoksille.
Meillä on olematon hoitoverkko, vaikka sukulaisia asuukin lähellä. Päätin, että jos sukulaisilta ei saa hoitoapua silloin kun mä/me tarvitaan (esim leffassa käynti kahdestaan miehen kanssa edes pari kertaa vuodessa) niin eivät saa sit myöskään lapsia hoitoon silloin kun heille sopii. Tai "hoitoon", eli esim joulukirkkoon en isompia lapsia päästänyt isovanhempien kanssa näyttämään nätiltä siksi, että mummo ja pappa olisivat halunneet näyttäytyä suloisten lastemme kanssa. Tulkoon tänne leikkimään legoilla joku arkipäivä niin mä pääsen sillä välin vaikka isosti ruokaostoksille.
eikä ikinä sanoa, että voimme ottaa lapset hoitoon. Miniä saa vapaasti päättää, miten lastensa kanssa on ja elää, me elämme omaa elämäämme. Lapsiperheenä ehdittiin olla 20 vuotta, se riitti meille. Eli ei tule ikävä legoilua tai askartelua!
susta oikeesti tulee huono äiti.
11 kk on vielä vauva. Oletko kuullut lapsesta joka olisi kuollut nälkään Suomessa ?
En minäkään.
Ja hei, jos tukiverkot ovat huonot, mä en muutenkaan ymmärrä miksi ihmeessä isovanhempien pitäis sun lasta hoitaa, eihän he ole vanhempia.
Rahaa pöytään. Jos et tiedä luotettavaa hoitajaa, mene paikalliseen puistoon ja kysy suosituksia.
Sen jälkeen googlaa nimi ja jos ei tule kauhukertomuksia vastaan, soita ja kysy.
Multa et oikein saa mitään sympatiaa, mutta se asia on varma jos jatkat tolla tavalla, sä olet kohta tosi huono äiti ja sitä tuskin haluat ?
myötätuntoa, ja lohduttaa että kaikki menee ohi aikanaan? Miksi pitää ivata, että kärsi, kärsi, niin me muutkin teemme? Ihmiset ovat niin ilkeitä ja kylmiä toisiaan kohtaan että ihan itkettää.
Ja ihan oikeasti, kyllä se stressaa jos lapsi ei kertakaikkiaan syö! Meillä riitti pieni pilttipurkki vuden ikäisen kanssa kolmeksi kerraksi, rintamaitoa kyllä meni mutta ekan lapsen kanssa iman kokemusta vauvoista oli rankkaa kun muitten samanikäisen vetivät kaksi purkillista ilman taistelua.
jokainen äiti on ihan takuulla valvonut ja kaikki muukin on tuttuakin tutumpaa.
kun kai siinä lapsellisuudessakin on raja!
Minun esikoiseni on aina ollut heikko syömään, eikä se stressannu yhtään.
Kuopuksellani on astma (ja paha refluksi pienempänä), eikä se stressaa. Valvottaa kyllä jo kahdeksatta vuotta.
Mitään tukiverkkoa ei ole. MLL:n hoitajilla on menty tiukan paikan tullen ja esikoinenkin on notkunut sairaalassa, kun kuopusta on viety.
Tätähän tää äitiys on. Mitä ihmettä te odotitte???
ja marttyyriäitiys ovat edelleen vallallaan. On se kumma kun ei saa sanoa olevansa väsynyt! Ei kukaan voi täydellisesti ennustaa, millaista lapsiperhe-elämä on omalla kohdalla. Ei meillä ainakaan ollut edes vauvaperhetuttuja silloin kun saimme ekan lapsen.
kun kai siinä lapsellisuudessakin on raja!
Minun esikoiseni on aina ollut heikko syömään, eikä se stressannu yhtään.
Kuopuksellani on astma (ja paha refluksi pienempänä), eikä se stressaa. Valvottaa kyllä jo kahdeksatta vuotta.
Mitään tukiverkkoa ei ole. MLL:n hoitajilla on menty tiukan paikan tullen ja esikoinenkin on notkunut sairaalassa, kun kuopusta on viety.
Tätähän tää äitiys on. Mitä ihmettä te odotitte???
Apua ei todellakaan saa vsikka pyytää. Itsellä ollut kolme koliikkivauvaa, vanhin nyt 6, ja ikinä ei ole sekuntiakaan kukaan auttanut. Kiva että sulla mummot auttaa, meillä ei auta kummankaan isovanhemmat vaikka mikä hätä olisi. Muu suku asuu kaukana, neuvolasta ei saa perhetyöntekijää ellei ole ls-tapaus. Kummeja ja tätejä ei ole
Yksin on pitänyt pärjätä vaikka on mitä kriisiä ja sairautta ollut. Ja kolmet koliikit valvottu joten tiedän mitä väsymys on. Itse siis pärjään, en valita, mutta tuo hokema että apua saa kun pyytää, on täyttä kukkua!!! Jos suku ei auta niin omillasi olet, yhteiskunta ei paikkaa sitä jos laiskat oloneuvos mummot ei viitsi auttaa pikkulapsiperhettä.