pelkään että lapsen vauvana huudattaminen vahingoitti lasta :(

ennenvanhaan vauvoja ei keretty heti hyssyttämään,ja ihan täyspäisiä ihmisiä ovat olleet.

En muutenkaan antaisi liikaa painoarvoa missään mielensairauksissa lapsuuden traumoille.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkkiä,ei sen kummempaa.

Anna mun nyt kaikki kestää... JOs oikeasti tarkastellaan yhtään lähempää paria kolmea meitä edeltävää sukupolvea, niin kyllähän siellä on sellaisia traumoja, tunne-elämän järkkymistä, tunnekylmyyttä jne. että ei mitään rajaa.

Todellakin ihmiseen jättää jälkensä hylkäämiskokemukset, ja ap;n tapauksessa kyse voi olla juuri tuosta huudattamisesta.

Se noissa tuolla tavalla aiheutetuissa traumoissa on pahinta, kun niistä ei saa aikuisena kiinni. Ei ole mitään sanoja millä ne selittää, ei mitään muistikuvia, joihin tarttua. Mutta ap:n lohduksi, se ei tarkoita sitä, etteikö tytär voisi tuosta toipua. totta kai voi.

Minäkin pelkäsin, että teillä on pieni vauva rääkynyt yksin jätettynä vaikka tunnista toiseen - se taatusti voi näkyä kaikenlaisena oirehtimisena. Teillähän lasta lohdutettiin ja pidettiin lähellä. Tosin yöimetyksen lopettaminen ei selvästi ollut vielä ajankohtaista ja ilmeisesti palasitte öiseenkin imetykseen mikä on hyvä. Noin pienellehän ei mitään unikoulua suositella - vai menikö se raja juuri puolessa vuodessa, en muista tarkkaan.

Sen sijaan tuo miehesi tapa mitätöidä lapsen tunteet hassuttelemalla tms. on mielestäni huono juttu. Jossain määrin se on ok, jos pieni lapsi jää jumiin johonkin tunteeseen. Esim jos on sattunut ja jo todetaan että voi kurja nyt tuli pipi ja sattuu, mutta lapsi ei pääse olostaan yli vaikka haava ei ole iso - silloin on ihan ok suunnata huomio johonkin muuhun ja lapsi unohtaa harminsa. Inhoan yli kaiken suomessa tosi yleistä tapaa sanoa lapselle että ei se haittaa, jos lapsi vaikka kaatuu ja satuttaa polvensa. No totta kai se haittaa jos toiseen satttuu ja harmittaakin! Mä olen aika tarkka tässä, että tunteet nimetään ja tunnustetaan - mutta sitten voidaan jatkaa eteenpäin kun olo menee ohi. Mä en ole saanut ilmaista negatiivisia tunteita oikein koskaan, vieläkin vanhempani muistelevat esim. raivareitani ja syyllistävät teini-iästä.

Mutta en tietenkään silloin jos lasta on oikeasti sattunut. Jos lapsi taas on kaatunut, ja vähän säikähtää/ tavara putoaa, jotain kaatuu tms. ja lapsi ensimmäisenä katsahtaa minuun ja katsoo miten minä reagoin. Silloin sanon että ei haittaa, jotta lapsi ei turhaan hätäänny. Jos lapsi alkaa itkeä tms. niin totta kai lohdutan. Tai jos lapsi ylipäätään sitä pyytää, vaikka ei niin olisikaan sattunut.

Mielestäni oikein hyvä tapa, tosi monet äidit taas ajaa lapsiaan kunnon draamakuningattariksi, kun joka muksahdus pitää velloa hirveän tunnekuohun kautta, vaikka mitään ei oikeasti tapahtunut. Mielestäni aikuisen tehtävä on myös auttaa lasta opettelemaan asioiden mittasuhteisiin laittamista.

Voi olla, että ap:n tytöllä on ollut noin. VÄhän ihmetyttää, että niin moni vähättelee tuon huudattamisen merkitystä, kun se on jatkunut KUUKAUSIA.



Normaali vauva olisi sopeutunut tuohon päivissä, mutta ap:n lapsi on selvästi ilta toisensa jälkeen kokenut tilanteen yhtä kauhistuttavaksi, ja lopulta sen ovat tajunneet ap. ja miehensäkin.



Mulla on kolme lasta, joista keskimmäinen on ollut syntymästään asti täysin leimautunut minuun. Ensimmäiset pari vuotta tuntui, että lapsi suorastaan vihasi isäänsä, mikään isän tekemä ei koskaan ollut yhtä hyvää kuin äidin tekemä. Ja tämä alkoi siis jo pariviikkoisena. Lapsi ei esim. yhtään stressaantuneena rauhoittunut isänsä syliin, illalla ei puhettakaan. Itse asiassa joskus teimme niin, että jos lapsi ei rauhoittunut kanssani, annoin sen hetkeksi isälleen, jonka jälkeen takaisin mun luokse pääseminen oli lapselle niin iso helpotus, että rauhoittui saman tien.



Kyseinen lapsi on edelleen liikuttavalla tavalla loputtoman lojaali minua kohtaan. Ja mä en ymmärrä mistä tämä kumpuaa, kun kaikkia lapsia on hoidettu ihan samalla rakkaudella ja hellyydellä, ja tasapuolisesti vanhempien puolelta. Ja tämä kyseinen lapsi oli meidän lapsista ainoa, jolle tuttipullokin kelpasi.



Mutta siis voisin kuvitella, että jos tätä lasta olisi alkanut pakkovierottamaan minusta liian pienenä, voisi meillä olla sama tilanne edessä.

ennenvanhaan vauvoja ei keretty heti hyssyttämään,ja ihan täyspäisiä ihmisiä ovat olleet.

En muutenkaan antaisi liikaa painoarvoa missään mielensairauksissa lapsuuden traumoille.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkkiä,ei sen kummempaa.

No, sanopa miksi väestössä ja myös keski-ikäisissä ja vanhemmassa polvessa on paljon mt-ongelmia?

He eivät vaan huutele ongelmiaan laajalti, vaan kärsivät hiljaa ja napsivat lääkkeitä kiltisti.

Kaikki ihmiset jotka minä tiedän mt-ongelmaisiksi, heillä kaikilla on taustaa lapsuudesta! Tosin vauva-ajoista en tiedä, jos he eivät itsekään tiedä tai muista.

Sitä paitsi minä tiedän mitä ovat lapsuuden traumat ja niiden vaikutus elämään koska mulla niitä on.

Ja ne todellakin vaikuttavat!

Kirjoittajan on helppo väittää noin koska hän ei tiedä.

Kyllä, ennenvanhaan annettiin vauvojen huutaa ja vahvistaa keuhkoja mutta ennenvanhaan lastenkasvatus oli muutenkin erilaista kuin nykyään. Ei silloin kehuttu ja kannustettu, ei silloin lapset saaneet olla lapsia vaan töitä oli tehtävä pienestä asti, silloin oli myös ruumiillinen kuritus ihan normaalia ja sallittua. Ylipäätään lapsia ei "paapottu" vaan karaistiin.

Kun kokonaisuuden ottaa huomioon, niin mitenpä kukaan voi sanoa, että juuri se huudatus on tehnyt näistä mt-ongelmaisia aikuisia. Enkä muutenkaan kyllä allekirjoita tuota, että puolet keski-ikäistä ja sitä vanhemmista olisivat mt-ongelmaisia.

Kokonaisuutta minun mielestäni pitää katsoa ap:n tapauksessakin. Jos kasvuympäristö on muuten ollut turvallinen ja perustarpeet on täytetty, niin ei tuo huudatus kyllä ole välttämättä ollut mitenkään osallisena lapsen masennukseen. Varsinkaan kun lasta ei käytännössä ole huudatettu yksin vaan on ollut isän kanssa koko ajan. Ihan samalla logiikallahan koliikkivauvat tai allergiset vauvat, jotka itkevät paljon, ovat masentunteita koska heitä on "huudatettu".

ja primaari, isä tulee vasta kakkosena ja jos isä ei ole ollut paljon mukana hoidossa muutenkaan, niin kiintymyssuhde voi olla pienellä vielä aika olematon. Silloin isän antama hoiva kiihtymystilanteessa ei ole samanarvoista kuin äidin, eli ei tuota samaa turvallisuuden tunnetta. 3-8 kk ikä on yleensä se herkin tässä asiassa, sillä siinä lapsen kiintymyssuhde ensisijaiseen hoitajaan on tiivein.

lapselleen hellyyttä, ovat olleet herkkiä lapsen tarpeille eikä läheskään kaikki ole kasvattaneet lapsia vitsalla! Myös aiempina vuosisatoina on ollut erilaisia tapoja kasvattaa ja suhtautua lapseen, on ollut lasta kunnioittavaa ja kannustavaa kasvatusta, samoin kuin väkivallalla kasvattamista ja kuvitelmaa, että kehuminen pilaa lapsen. Siksi myös aiemmin on ollut henkisesti terveitä ja empatiakykyisiä aikuisia ja vanhempia.

ja primaari, isä tulee vasta kakkosena ja jos isä ei ole ollut paljon mukana hoidossa muutenkaan, niin kiintymyssuhde voi olla pienellä vielä aika olematon. Silloin isän antama hoiva kiihtymystilanteessa ei ole samanarvoista kuin äidin, eli ei tuota samaa turvallisuuden tunnetta. 3-8 kk ikä on yleensä se herkin tässä asiassa, sillä siinä lapsen kiintymyssuhde ensisijaiseen hoitajaan on tiivein.

että ainakin meillä se kiintymyssuhteen vahvuus äitiin oli lapsesta, ei vanhemmista lähtöisin.Isä on ollut tosi vahvasti mukana jokaisen kolmen lapsen vauvavaiheessa, mutta silti meillä keskimmäinen ei huolinut isäänsä lohduttajakseen. Eli perushoito silloin kun mieli oli vauvalla hyvä oli täysin ok, mutta vähänkin stressaantuneena lapsi TARVITSI äidin, ei rauhoittunut muuten. Ja näitä tilanteita oli aina välillä, kun mulla oli joku hoidettava meno, niin vauva huusi ihan koko sen ajan.

Järkyttäviä on taas nämä vastaukset. Toki tuolla "huudattamisella" on voinut olla jotakin vaikutusta, kuten myös kaikella vuorovaikutuksella, jota lapsesi on kokenut tämän jälkeen. Jos lapsi on saanut olla vanhempansa lähellä koko tuon "huutamisensa" ajan, niin en kuitenkaan usko, että tämä olisi ratkaisevaa... sen sijaan voisin kuvitella, että lapsi on ollut hyvin herkkä jo vauvana ja tämä herkkyys nyt näkyy myös alttiutena sairastua masennukseen!

JÄRKYTTÄVÄÄ lukea, kuinka keittiöpsykologit vailla MITÄÄN aihealueen kokemusta täällä tuomitsevat toista äitiä ja vetävät johtopäätöksiä, johon todelliset ammattilaiset eivät uskaltautuisi!!



Mitäpä, jos avautuisit ajatuksista asiantuntijalle. Hän voi selittää, miten asiat todellisuudessa ovat.

ennenvanhaan vauvoja ei keretty heti hyssyttämään,ja ihan täyspäisiä ihmisiä ovat olleet.

En muutenkaan antaisi liikaa painoarvoa missään mielensairauksissa lapsuuden traumoille.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkkiä,ei sen kummempaa.

No, sanopa miksi väestössä ja myös keski-ikäisissä ja vanhemmassa polvessa on paljon mt-ongelmia?

He eivät vaan huutele ongelmiaan laajalti, vaan kärsivät hiljaa ja napsivat lääkkeitä kiltisti.

Kaikki ihmiset jotka minä tiedän mt-ongelmaisiksi, heillä kaikilla on taustaa lapsuudesta! Tosin vauva-ajoista en tiedä, jos he eivät itsekään tiedä tai muista.

Sitä paitsi minä tiedän mitä ovat lapsuuden traumat ja niiden vaikutus elämään koska mulla niitä on.

Ja ne todellakin vaikuttavat!

Kirjoittajan on helppo väittää noin koska hän ei tiedä.

Kyllä, ennenvanhaan annettiin vauvojen huutaa ja vahvistaa keuhkoja mutta ennenvanhaan lastenkasvatus oli muutenkin erilaista kuin nykyään. Ei silloin kehuttu ja kannustettu, ei silloin lapset saaneet olla lapsia vaan töitä oli tehtävä pienestä asti, silloin oli myös ruumiillinen kuritus ihan normaalia ja sallittua. Ylipäätään lapsia ei "paapottu" vaan karaistiin.

Kun kokonaisuuden ottaa huomioon, niin mitenpä kukaan voi sanoa, että juuri se huudatus on tehnyt näistä mt-ongelmaisia aikuisia. Enkä muutenkaan kyllä allekirjoita tuota, että puolet keski-ikäistä ja sitä vanhemmista olisivat mt-ongelmaisia.

Kokonaisuutta minun mielestäni pitää katsoa ap:n tapauksessakin. Jos kasvuympäristö on muuten ollut turvallinen ja perustarpeet on täytetty, niin ei tuo huudatus kyllä ole välttämättä ollut mitenkään osallisena lapsen masennukseen. Varsinkaan kun lasta ei käytännössä ole huudatettu yksin vaan on ollut isän kanssa koko ajan. Ihan samalla logiikallahan koliikkivauvat tai allergiset vauvat, jotka itkevät paljon, ovat masentunteita koska heitä on "huudatettu".

En sanonut että juuri huudatus tekee mt-ongelmia, vaan yleensä ottaen lapsuus vaikuttaa.

Sattumalta kun tiedän kokemuksesta!

Mulla on 50-luvulla syntynyt tuttava joka on kertonut mitä heillä oli: piiskaamista ilman mitään syytä, hänen siskonsa on joutunut laitokseen, niin pahat vammat on tulleet väkivallasta.

Sä et vaan tiedä mutta oikeastihan Suomessa on paljon mielenterveysongelmia, luepa vaikka Hesaria, sielläkin on joskus juttua näistä asioista.

JÄRKYTTÄVÄÄ lukea, kuinka keittiöpsykologit vailla MITÄÄN aihealueen kokemusta täällä tuomitsevat toista äitiä ja vetävät johtopäätöksiä, johon todelliset ammattilaiset eivät uskaltautuisi!!

Mitäpä, jos avautuisit ajatuksista asiantuntijalle. Hän voi selittää, miten asiat todellisuudessa ovat.

Vauvakouluttajissa on maallikkoja, mutta jotkut ovat psykologeja tai lastenlääkäreitä. He ovat etääntyneet kauas vauvojen ja äitien todellisuudesta, ja se näkyy heidän neuvoistaan. Usein he jättävät huomiotta tosiasioita joita ei voi mitata, kuten äidin intuition tai herkkävaistoisuuden. Heidän ajatustavassaan vauvanhoito on pikemminkin tiedettä kuin taidetta ja vauva on pikemminkin projekti kuin persoona. Vauvakouluttajilla ei ole lainkaan sietokykyä persoonallisuuseroille, eivätkä he anna arvoa äidin herkkyystason tai vauvan tarvetason vaihteluille.

Sulkeutumisoireyhtymä

Lindan ja Normin vauva oli viettänyt tuntikausia kantoliinassa, hänen itkuihinsa oli vastattu heti ja hyvin, häntä imetettiin kun hän sitä tarvitsi. Koko perhe kukoisti. Sitten kuvaan astuivat vauvakouluttajat. Hyvää tarkoittavat ystävät olivat saaneet vanhemmat vakuuttuneiksi siitä, että he hemmottelivat vauvaansa, että vauva manipuloi heitä ja että vauvasta kasvaisi takertuva, epäitsenäinen lapsi. Norm ja Linda antoivat periksi ulkopuolisille paineille. He antoivat vauvan itkeä itsensä uneen, syöttivät aikataulussa ja kantoivat häntä vähemmän. 2 kk:ssa vauvan paino lakkasi nousemasta ja hänestä tuli syrjäänvetäytyvä. Lääkäri diagnosoi kasvupysähdyksen ja oli aikeissa aloittaa laajan lääketieteellisen hoitokuurin. Minä diagnosoin sulkeutuneisuusoireyhtymän. Vanhemmat olivat tietämättään riistäneet vauvan kiintymysturvan. Tuloksena oli eräänlainen vauvan masennustila. Neuvoin vanhempia kantamaan vauvaa paljon, imettämään vauvantahtiin ja reagoimaan herkästi itkuun. Kuukauden sisällä vauva alkoi voida hyvin.

Uskomme, että vauvat pystyvät opettamaan vanhemmilleen, minkä tasoista vanhemmuutta he tarvitsevat. Vanhempien osana on kuunnella ja ammattilaisten osana on tukea vanhempien itseluottamusta eikä nakertaa sitä suosittelemalla liian etäisiä toimintamalleja kuten "sinun olisi annettava hänen olla enemmän omassa sängyssään". Vain vauva tietää oman tarvetasonsa ja vanhemmat ovat parhaalla paikalla ymmärtääkseen vauvan kielen.

Vauvat, jotka on koulutettu olemaan ilmaisematta tarpeitaan, saattavat näyttää tyyniltä, mukautuvaisilta ja kilteiltä. Nämä vauvat saattavat tosiasiassa olla masentuneita ja sulkemassa ilmaisukanaviaan ja heistä saattaa kehittyä lapsia, jotka eivät ikinä pyydä mitään mitä tarvitsevat ja lopulta erittäin haasteellisia aikuisia.

Eivät kaikki vauvat reagoi vauvakoulutukseen yhtä dramaattisesti. He eivät ehkä varsinaisesti lakkaa kasvamasta. Mutta he saattavat lakata kasvamasta toisessa mielessä. Vauvakoulutustekniikoita käyttävät vanhemmat ehkä voivat itsekin huonosti.

***************

Vauvakoulutus perustuu vanhemman ja lapsen välisen suhteen väärintulkintaan. Siinä oletetaan, että vastasyntyneet putkahtavat maailmaan hallitsemaan vanhempiaan ja että jollet ehdi ensimmäisenä hallitsemaan vauvaa, hän ottaa ohjat käsiinsä ja alkaa johtaa. Vauvakoulutuksessa hahmotetaan lapsen ja vanhemman välille vihollisuussuhde. Tämä ei ole tervettä. Perhe-elämä ei ole kilpailua, jossa jonkun on voitettava ja jonkun hävittävä. Perheessä päämääränä on, että kaikki voittavat.

Lähde:

Kiintymysvanhemmuuden kirja Onnellisen vauvan hoito-opas (William Sears & Martha Sears)

Kiinnittymissysteemin vakiintuminen 6–10 kk:n iässä on vaihe, jossa olisi erityisen tärkeätä välttää lapsen turvallisuudentunnetta horjuttavia kiinnittymistraumoja.



Monet vanhemmat oivaltavat tämän vaistomaisesti ja tuntevat epäluuloa yleisesti toistettua ohjetta kohtaan antaa lapsen huutaa huutonsa yksinäisyydessä.



Huudattaminen toki johtaa usein siihen, että lapsi on oppinut nukkumaan yksin – ihminen on nopeasti ehdollistuva olento. Hän on kuitenkin samalla oppinut karvaan läksyn siitä, ettei hänen kokemustaan hädästä aiotakaan kuulla.



Tämän ikäinen lapsi ei pysty manipuloimaan toisia, vaan hän ilmaisee oman kokemuksensa tilanteesta ja odottaa siihen vastattavan. Vastauksen laatu vaikuttaa hänen sisäistyvään perusoletusmalliinsa siitä, kuinka aikuiset ja nimenomaan hänelle tärkeimmät aikuiset suhtautuvat häneen.



Lapsen hädän ilmausten sivuuttaminen vahvistaa välttelevää, avun tarpeet tukahduttavaa kiinnittymismallia, joka rajoittaa lapsen tunne-elämän myöhempää kehitystä.

sen perusteella masennus, vaan siihen tarvitaan aina ympäristöolosuhteiden vaikutus - joko varhaislapsuudessa suhteessa vanhempiin tai sen jälkeen esim. suhteessa ikätovereihin tai traumaattisiin kokemuksiin. Masennuksen puhkeaminen edellyttää, että sille altistuvat geenit aktivoituvat, ja se tapahtuu vain voimakkaiden, toistuvien emotionaalisten kokemusten myötä eli ympäirstön vaikutuksesta. Geenit eivät aktivoidu itsestään ilman ympäristön "herättelyä".

jotain vuorovaikutukseen ja elämänkokemuksiin liittyvää se joka tapauksessa kuitenkin on ja näistä kokemuksista keskustelu ja vanhemman yritys löytää laspen kanssa yhteistä ymmärrystä tästä kokemuksesta olisi tärkeää. Lapsen mieleen vaikuttaa yhä edelleen suhde vanhempiin ja ystäviin yms. joten näiden suhteiden eli yhteiseen tunteiden jakamiseen pitäisi nyt kiinnittää huomiota. Jos lapsen tunteita on kaikki nämä 16 vuotta vähätelty ja lapselle on jäänyt päällimmäiseksi tunne, ettei hän saa kotoaan ymmärrystä tunteilleen ja hänen tunteensa ovat vääriä - eli lapsi ei voi luottaa itseensä ja tunteisiinsa - niin tätä vuorovaikutustilaa voi lähteä nyt korjaamaan.



Useinhan lasten ja nuorten mielenterveyden ongelmia lähdetään ratkomaan koko perheen kuntoutuksella, sillä lapsi kasvaa suhteessa läheisimpiin ihmisiinsä, joten myös ongelmat lähtevät purkautumaan kehittämällä perheen keskinäistä vuorovaikutusta ja tunnesuhteita.

ennenvanhaan vauvoja ei keretty heti hyssyttämään,ja ihan täyspäisiä ihmisiä ovat olleet.

En muutenkaan antaisi liikaa painoarvoa missään mielensairauksissa lapsuuden traumoille.

Jotkut ihmiset ovat luonnostaan herkkiä,ei sen kummempaa.

Anna mun nyt kaikki kestää... JOs oikeasti tarkastellaan yhtään lähempää paria kolmea meitä edeltävää sukupolvea, niin kyllähän siellä on sellaisia traumoja, tunne-elämän järkkymistä, tunnekylmyyttä jne. että ei mitään rajaa.

Todellakin ihmiseen jättää jälkensä hylkäämiskokemukset, ja ap;n tapauksessa kyse voi olla juuri tuosta huudattamisesta.

Se noissa tuolla tavalla aiheutetuissa traumoissa on pahinta, kun niistä ei saa aikuisena kiinni. Ei ole mitään sanoja millä ne selittää, ei mitään muistikuvia, joihin tarttua. Mutta ap:n lohduksi, se ei tarkoita sitä, etteikö tytär voisi tuosta toipua. totta kai voi.

jotka siirtyivät mahdollisesti siirtyivät suurille ikäluokille.Ei ole kyllä mitään tekemistä itkun kanssa.

Eli kolmella neljästä on jotain häikkää.



Että ei nää meidänkään kasvatusmenetelmät ennenvanhaan ole niin häävit olleet. Saa nyt sit nähdä miten sen sukupolven kanssa jotka on nyt lapsia. Veikkaan että tilanne on parempi. Meikäläisessä paikallislehdessä on monena vuonna provinssirockin järkkärit kertoneet että nuoriso fiksuuntuu vuosi vuodelta ja kaikkein kauheimpia on tangomarkkinoiden keski-ikäiset.

ja noin 35 % välttelevä, mikä ei tarkoita psykopatologista kiintymyssuhdemallia, josta seuraisi vääjäämättä psyykkisiä häiriöitä. Tällaisella välttelevällä kiintymyssuhdemallilla on kuitenkin todettu olevan merkittävä korrelaatio neuroottistasoisiin mielenterveyshäiriöihin, kuten uupumukseen, masennukseen ja ahdistuneisuuteen.

Ristiriitainen ja kokonaan organisoitumaton kiintymyssuhde ovat niitä, joilla voi olla paljon vakavampia seurauksia, kuten yhteys persoonallisuushäiriöön sekä psykoottisiin mielenterveyssairauksiin.

ja noin 35 % välttelevä, mikä ei tarkoita psykopatologista kiintymyssuhdemallia, josta seuraisi vääjäämättä psyykkisiä häiriöitä. Tällaisella välttelevällä kiintymyssuhdemallilla on kuitenkin todettu olevan merkittävä korrelaatio neuroottistasoisiin mielenterveyshäiriöihin, kuten uupumukseen, masennukseen ja ahdistuneisuuteen.

Ristiriitainen ja kokonaan organisoitumaton kiintymyssuhde ovat niitä, joilla voi olla paljon vakavampia seurauksia, kuten yhteys persoonallisuushäiriöön sekä psykoottisiin mielenterveyssairauksiin.

Ainakin mun lapsella on ollut hyvä kiintymyssuhde ja turvallinen lapsuus. Se ei juokse kaduilla turvaa hakien. On rauhallinen lapsi, tosin kaikki asiat eivät ole 100%:sti olleet hyvin, mutta parhaani olen tehnyt.

Yks kirjoittajista.

Nimimerkillä sellaisen äidin lapsi, jonka äidillä ei ole edelleenkään mitään hajua siitä mikä meni pieleen, vaikka lapset on jo aikuisia. Kukaan ei kuukausien marttyyrikohtauksen pelossa edes uskalla harkita kertovansa. Hänellä on esim. se käsitys että meidän lapsuudenperheessä puhuttiin asiat halki. Täyttä bullshittiä. Mistään oikeista asioista ei koskaan puhuttu. Mun vanhempi luulee että me oltiin onnellisia ja tyytyväisiä lapsia, koska kaikki näytteli vanhemmille sellaista pitääkseen hauraan tasapainon pystyssä.

alkoi 3-9kk vanhana huutaa yöllä kuin syötävä, jos hänen ensimmäiseen itkahdukseensa ei reagoitu heti (siis emme huudattaneet, kyse oli oikeasti max. 30 sekunnin viiveestä). Näin alkanut huuto jatkui sylissä kanniskeltaessakin pitkään. Huusi myös jos yritti istua eli jos hytkyttely loppui. Välillä huusi muuten vaan.

Jos ei jättetty yksi tms.?

Ap, tuo kuvaamasi unikoulu ei kuulosta pahalta, jos lasta ei siis jätetty yksin huutamaan vaan oli koko ajan tai lähes koko ajan isänsä sylissä. Jos asiat siis tosiaan menivät noin niin vaikea uskoa, että tuo olisi aiheuttanut masennuksen. Mutta mahdotontahan se on sanoa, mikä aiheuttaa mitäkin. Mutta kerro ihmeessä asiasta terapeutille, se voi auttaa myös sinua.