Emme KOSKAAN riitele/hermostu lasten nähden, 2 lasta ...

että se meni ihan sekaisin jos sille hermostui tai oli riitaa. se meni niin paniikkiin, että ei saanut lainkaan sanaa suusta. Kaikki asiat jäi käsittelemättä ja lähdin.



Ansarikukkia ei myöskään kannata kasvattaa. Sellaisia, jotka eivät osaa toimia sellaisessa tilanteessa kun joku hermostuu.



En nosta hattua teille vaan pudistelen epäuskossa päätäni.

vanhempani eivät koskaan riidelleet meidän lasten nähden. Niinpä en ole kotoa koskaan oppinut terveen riitelyn taitoa, vaan menen aina aivan lukkoon jos joku korottaa ääntään tai näyttääkin kiukkuiselta.



Minulla meni vuosikaudet oppia, että erimielisyydet ja riitely eivät ole katastrofeja, ja tajuta että mieheni ei ole jättämässä minua vaikka korottaisikin ääntään jossain tilanteessa.



Mieheni kotona taas vanhemmat ovat riidelleet ja sopineet avoimesti lasten nähden ja tuloksena on tasapainoisia, sosiaalisesti taitavia aikuisia, jotka osaavat pitää puolensa mutta myös sopia riitansa.



Muistan kuinka ekaa joulua miehen vanhempien luona viettäessä anoppi tiuskaisi jotain appiukolle, mies sisaruksineen vähän naurahti ja minä menin parvekkeelle itkemään. Silloin ekan kerran myös avauduin miehelleni siitä miten paljon riiteleminen ahdistaa minua, koska en ole koskaan siihen tottunut.



Oma mielipiteeni siis: on parempi että lapset oppivat, että kotona voidaan riidellä ja tuulettaa tunteita, eikä koti siitä katoa mihinkään. On parempi, että lapset oppivat että riitely ei ole vaarallista, ja että riidat voidaan sopia ja aloittaa jälleen puhtaalta pöydältä.

Mutta meidän riitoihin ei kuulu huuto, toisen mollaaminen saati väkivalta tai tavaroiden paiskominen. Luulen, että uhkaava käytös on vahingollista, rakentava riitely antaa mallia tunneilmaisuun. Riidellään asioista ja perustellaan mielipiteitä. Sisällä kuohuu monesti, mutta sitten hengitellään syvään ja mietitään mitä vastataan. Sanon myös tunteistani, jos olen vihainen tai loukkaantunut. Ei sitä minusta tarvitse muuten ilmaista tai kieltää. Näin haluan myös lasteni tekevän, erimielisyyksiä ei todellakaan pidä olla selvittämättä. (Tosin joskus vaikeneminen on kultaa.)

Eihän se ole mikään aikuisen malli vaan raukkiksen tie. Kun joku ei miellytä, lähdetään vetämään. Aikuinenhan jäisi, ehkä kuohahtaisi, mutta näyttäisi, että kykenee selvittämään asian aikuisenlailla ja keskustelemaan (ehkä sen lyhyen tunnekuohun jälkeen) asiallisen rauhallisesti riidan aiheesta ja antaisi lapsille myös sovinnon mallin.



Ei tulis mielenkään lähteä muualle ja näyttää lapsille mallia ettei tarvi selvitellä. Kyllä ne tilanteet kavereiden kanssa lapsilla tapahtuu nopeasti ja selvittely on syytä hoitaa samantien eikä lähteä kotiin ja jättää kaveria yksinään. Pakeneminen ja väkivalta ovat riitatilanteen surkeimmat ratkaisut.

Mutta meidän riitoihin ei kuulu huuto, toisen mollaaminen saati väkivalta tai tavaroiden paiskominen. Luulen, että uhkaava käytös on vahingollista, rakentava riitely antaa mallia tunneilmaisuun.

Tää on äärimmäisen hyvä pointti! On aivan eri asia riidelläänkö jostain asiasta vai meneekö riita yli niin että aletaan huutaa ja riehua, nimitellä ja käyttää henkistä tai fyysistä väkivaltaa. Veikkaisin että oikea riiteleminen on suorastaan terveellistä.

Tuossa tutkimuksessa lapset varmaan yhdistävät riitelyn johtavan väkivaltaan tai johonkin muuhun kauheuteen (isi lähtee päiväkausiksi ryyppäämään tms). Ei tavallisen perheen lapsi hätkähdä, vaikka vanhemmat nahistelee ja kuohahtaa joskus jostain arjen asiasta, etenkin jos saaneet mallin, ettei siitä seuraa mitään pahaa ja asiat sovitaan ja näkevät, että vanhemmat silti tykkäävät toisistaan.



Anteeksi, olin väärässä - opitaan kotona.

oli ikävä ilmapiiri ihan siksi, että vanhempieni parisuhde oli aika onneton. Joskus tiuskivat toisilleen, usein oli vain välinpitämätön, tympeä ilmapiiri. Olen aina pelännyt negatiivisia tunteita, ja lasten kanssa on ollut kasvamista minullakin... Miehen kanssa emme riitele oikeastaan koskaan, edes kahden kesken ollessamme, ja joskus mietin, että muutos on pakko tulla, koska aina sanotaan, että on riideltävä. Olen kuitenkin nykyisin sitä mieltä, ettei tarvi. Olemme mieheni kanssa eri mieltä asioista, mutta emme ilmoita sitä kitarisat vilkkuen. Asia menee paremmin perille, jos sitä ei huuda tai höystä asiattomuuksilla. Tottakai minullakin on joskus surullinen tai pettynyt tms. olo, mutta en pura sitä lähimpiini, ei se tee tunteesta sen vähemmän totta olevaa. Tunteitaan ei voi määrätä, mutta käyttäytymisensä voi.

ja nelivuotiaat tappelee eri tavalla kuin nelikymppiset. :)



On ihmisiä, jotka kuohahtaa, mut pystyvät sitten nopeasti nimeämään ja käsittelemään ne pettymyksensä ja sopimaan. Jos molemmat on tällaisia, niin totta kai he voivat käydä pikariitoja ja lapset näkevät myös sen sovinnon.



Mutta on paljon, paljon ihmisiä jotka eivät ole tällaisia. Heidän täyty saada ensin aikaa rauhoittua, miettiä mitä tapahtui, miksi reagoi kuten reagoi ja VASTA SITTEN he ovat valmiita oikeasti sopimaan. Jos heille ei anna sitä aikaa olla hetki oman itsensä kanssa, he murjottavat koska eivät yksinkertaisesti vielä osaa kertoa, mitä tuntevat ja ajattelevat ja miten haluavat että tämä asia ratkaistaan. Jos tällaisen ihmisen ajaa nurkkaan, ei siitä saatu sovinto ole aitoa, vaan yleensä toinen kokee olevansa painostettu ja pakotettu antamaan periksi anteeksi tai olemaan yhtä mieltä. Hänelle jää pitkäksi aikaa tunne, ettie tuo ollut reilu tilanne, ja pienetkin riidat jäävät hänen mieleensä pitkäksi ajaksi.





Meillä minä olen nopea suuttumaan ja sopimaan, mies hidas molemmissa. Jos en antaisi hänen olla hetken omissa oloissaan (mikä meilläkin on usein sitä että hän lähtee jonnekin, koska pienessä asunnossa kahden lapsen kanssa on pikkasen vaika olla omien ajatustensa kanssa) lapset saisivat todella oudon kuvan siitä miten asioita selvitetään. Eivätkä he ikinä näkisi aitoa sopimista.

ja meillä on aina tuuletettu ajatuksia karjaisemalla ja paiskomalla vähän ovia italialaiseen tyyliin. Mä olen vihainen 3 minuuttia ja sitten se on ohi. MÄ en kestä passiivis-agressiivistä jähnäystä tuntikausia yhtään. Se pitkittää pieniä turhautumisia, jotka voitaisiin hoitaa heti.

Satunnaisista riidoista ei ole lapsen kasvulle ja kehitykselle mitään haittaa, kunhan muistetaan korostaa, että riita ei mitenkään liity lapseen. Usein toistuva tai pitkään jatkuva raju riitely sen sijaan rasittaa lapsen mieltä. Apua pitää hakea viimeistään siinä vaiheessa, kun huomaa tilanteen häiritsevän lapsen keskittymiskykyä.



– Riitojen aiheuttama jännitys voi näkyä lapsen leikeissä, kaverisuhteissa tai koulutyössä. Lapsi ei ehkä uskalla lähteä kotoa minnekään, sillä hän pelkää jotakin ikävää tapahtuvan. Vanhemmat lapset puolestaan haluavat pysyä mahdollisimman paljon muualla, kun "kotona kuitenkin vain tapellaan", Risto Karttunen selvittää.



Ulkopuolista apua pitää hakea myös silloin, kun tilanteet uhkaavat karata käsistä. Satunnainen ovien paiskominen tai rumien sanojen huutaminen on varsin tavallista, mutta ei hyväksyttävää käyttäytymistä. Kun kiukunpurkaus ylittää kohtuuden rajat, pitää pyytää anteeksi puolisolta ja lapselta: Anteeksi, että menin liian pitkälle. En tosiaankaan olisi saanut tehdä tai sanoa noin.



– Apua pitäisi etsiä aina, kun ei pysty hillitsemään omia tunteitaan. Kovin rajut riidat koettelevat lapsen turvallisuudentunnetta, psykologi Risto Karttunen varoittaa.



Itsehillinnän taitoa on tärkeää harjoitella siksikin, että lapset jäävät miettimään sanoja, joita vanhemmat suutuspäissään huutavat. Esimerkiksi väkivallalla uhkaileminen on pelottavaa, vaikka uhkaukset eivät koskaan toteutuisi.



– Väkivallalla uhkailu on lapsen kannalta melkein sama asia kuin itse väkivalta. Alle kouluikäinen lapsi ottaa uhkaukset hyvin todesta ja alkaa pelätä niiden toteutumista, Karttunen toteaa.

Riitelemistä lasten kuullen ei tarvitse kokonaan vältellä, sillä rakentava riiteleminen kehittää lapsen konfliktinratkaisutaitoja, joita hän tulevaisuudessa tarvitsee.



– Riita on rakentava silloin, kun kiukunpurkaukset johtavat asian selvittelyyn ja ratkaisemiseen, Karttunen määrittelee.



Kotoa saatu hyvän riitelyn malli voi olla esimerkiksi sellainen, että saa turvallisesti olla eri mieltä. Asiasta voidaan riidellä, mutta lopulta se ratkaistaan yhdessä.



– Anteeksipyyntö on paikallaan, jos on ylittänyt omat käyttäytymisensä rajat tai loukannut toista. Näin lapsikin oppii, että tämä ei nyt ollut kovin hyvä tapa käyttäytyä.

ehkä 2 kertaa puolessa vuodessa. Nämä semmoisia keissejä että minä itken ja mies ei edes ymmärrä, mistä olen alunperin suuttunut. Tiuskittua tulee tosi harvoin, en halua rähjätä sille tärkeimmälle ihmisille. Yritetään muutenkin setviä ristiriidat riitelemättä. Lasten edessä en todellakaan haluaisi riidellä, enkä opettaa sellaista mallia että on ok tiuskia toiselle tai puhua tylysti.

yhden tutun perheessä ei kanssa kuulemma koskaan riidelty.

Lapsi, 8v, oli aivan puulla päähän lyöty kun vanhemmat ilmoitti eroavansa. Ihmetteli miksi, kun ette te edes riitele...

Lapsille pitää näyttää elämää, siihen kuuluu myös erimielisyydet ja niistä sopiminen.

Minusta olet saanut erittäin asiallisia vastauksia, joissa tosin ollaan avoimesti ERI mieltä asiasta (hui!)

joko lasten nähden tai ylipäänsä? Näyttää tosielämässä menevän niin, että perheessä riidellään, muttei koskaan sovita. Kun lapset on ihan pieniä, äiti vaatii heitä pyytämään anteeksi toisiltaan satuttamista tms. ja sitten sekin unohtuu.



Mua vähän ärsyttää, että riitelyä pidetään jonain hyveenä, ja aina korostetaan sitä että riitelyä näkevät lapset osaavat sitten itsekin riidellä. Kaikki lapset osaavat riidellä ihan ilman aikuisten mallia. Ei sitä tarvitse opettaa. Se tilanteen purku jälkikäteen ja anteeksi pyytäminen on kuitenkin se, mikä lasten pitäisi oppia, mut on paljon perheitä joissa tätä ei opeteta koska vanhemmatkaan ei sitä osaa. Usein riidat on vähemmän mallikelpoisia, eikä niitä todellakaan erikseen pyydetä anteeksi vaan teeskennellään hetken päästä ettei mitään oikeastaan tapahtunutkaan. Ei ainakaan meillä hirveästi pyydellä anteeksi eikä niin että lapset näkee.

on vasta ensimmäinen lapsi mahassa kasvamassa, joten vaikea sanoa, miten osataan lapsen nähden sopia. Tähän asti kuitenkin KAIKKI riidat on sovittu ja selvitetty puhumalla. Kumpikin pyritään myös riidellessä siihen, että pysyttäisiin asiassa eikä esim. nimiteltäisi tai käyttäydyttäisi muuten asiattomasti. Toivon, että osaamme jatkaa hyvää sopimiskulttuuriamme myös sitten kun vauva on syntynyt.



Miehen kanssa meillä on vielä sovittuna sellainen yhteinen merkki, että "nyt en enää jaksais riidellä, voitaisko yrittää keskustella asiasta" ja se on se, että toinen tuo toiselle lasillisen vettä. Mies varsinkin käyttää tätä usein, koska sen on vaikeampi aloittaa puhuminen.

ei riidellä.

Riitelemättömyys johtuu todennäköisesti siitä, että olemme mieheni kanssa melko rauhallisia ja hitaasti hermostuvia henkilöitä. Ehditään siksi keskustelemaan mieltä painavat asiat ennen kuin mitään ihmeempää kiukkua edes tulee.



En minä edes ymmärrä mistä meidän pitäisi riidellä.

Lomamatkoista? Jos toinen haluaa kaupunkiloman ja toinen haluaa lähteä vuoristoon vaeltamaan, niin käydään molemmissa.

Tai jos halutaan mennä katsomaan eri elokuvia niin sitten mennään katsomaan eri elokuvat. Ei meidän tarvitse koko ajan yhdessä olla.

Meitä ei kumpaakaan häiritse sekään jos mielipiteemme eivät kohtaa.

En ymmärrä miksi kaikesta pitäisi aina olla samaa mieltä. Minusta on vain mielenkiintoista kuunnella perusteita omistani poikkeaviin mielipiteisiin. Niistä saa aikaan hyviä keskusteluita.



On minulle toki moni sanonut että tuommoinen riitelemättömyys on outoa eikä edes millään tavalla tervettä. Lapsillekin sen on väitetty olevan vahingollista.

on nyt hyvin vihainen, mutta vihalta puuttuu purkautumiskanava, joten se meni leipomaan?

On immeisiä joita ei hetkauta oikeastaan mikään. Eivät hermostu oikeastaan koskaan ja pahin suuttuminen on "höh"-tasoista :) Ja sitten on näitä nollasta sataan nanosekunnissa, jotka työstävät luonnettaan koko ikänsä. Sitä kuuluisaa itsehillintää ja tunteiden sanoiksi pukemista rauhallisemmin. Kaikkia mahtuu joukkoon. Suurin osa joltain tuolta väliltä.





Ei ole pakko riidellä jos ei harmita, mutta jos kiukuttaa niin ei sen tunteen salaaminen perheessä auta ketään. Kyllä se elekieli kavaltaa parhaimmankin näyttelijän jos sitä väkisin koittaa tunkea kitusiinsa sen sijaan, että sen tuulettaisi ulos, tavalla tai toisella.



Ja kommenttina tuolle yhdelle: meidän perheessä myös aikuiset sopivat tiuskaisunsa lasten nähden. Jos se nyt vain väsyneen joku "älä viitti" äkäsy niin siihen ei tarvi sanoa mitään, mutta jos ny oikein riidanpoikanen jostain kehkeytyy niin sitten kun tunteet rauhoittuu ja asiaan tulee tolkku niin anteeksi pyydetään, halataan yleensä, toisinaan jopa "rauhanpusu" :)



Myös jos olen riidellyt lapsen kanssa (lapsen jatkuva kiukuttelu ja esim ruinaaminen saanut pinnani palamaan) niin jos mielestäni käytökseni kuohahtanu liikaa tai olenkin ollut oikeasti jostain aivan väärässä niin kyllä minä tuolta koululaiselta pyydän anteeksi. Ihan nöyrästi sanon, että anteeksi, olin ihan väärässä tai anteeksi kun suutahdin niin, mutta minua harmitti kun kerta toisensa jälkeen lapseni rikoit sovittua sääntöä. Sitten keskustellaan, että miten jatkossa toimitaan kumpikin niin ettei tarvi riidellä enää samasta asiasta. jne

vanhempani eivät koskaan riidelleet meidän lasten nähden. Niinpä en ole kotoa koskaan oppinut terveen riitelyn taitoa, vaan menen aina aivan lukkoon jos joku korottaa ääntään tai näyttääkin kiukkuiselta.

Minulla meni vuosikaudet oppia, että erimielisyydet ja riitely eivät ole katastrofeja, ja tajuta että mieheni ei ole jättämässä minua vaikka korottaisikin ääntään jossain tilanteessa.

Mieheni kotona taas vanhemmat ovat riidelleet ja sopineet avoimesti lasten nähden ja tuloksena on tasapainoisia, sosiaalisesti taitavia aikuisia, jotka osaavat pitää puolensa mutta myös sopia riitansa.

Muistan kuinka ekaa joulua miehen vanhempien luona viettäessä anoppi tiuskaisi jotain appiukolle, mies sisaruksineen vähän naurahti ja minä menin parvekkeelle itkemään. Silloin ekan kerran myös avauduin miehelleni siitä miten paljon riiteleminen ahdistaa minua, koska en ole koskaan siihen tottunut.

Oma mielipiteeni siis: on parempi että lapset oppivat, että kotona voidaan riidellä ja tuulettaa tunteita, eikä koti siitä katoa mihinkään. On parempi, että lapset oppivat että riitely ei ole vaarallista, ja että riidat voidaan sopia ja aloittaa jälleen puhtaalta pöydältä.

Lapsi vaistoaa sen riitelemättömänkin riidan. Lisäks pitää oppia käsittelemään negat.tunteet ja sopimaan riidat. Ap on kasvattamassa tunnevammaisia ihmisiä!

juuri siksi, että rakentava riiteleminen on vaikeaa. Juupas-eipäs inttäminen on sitä, mitä lapset ensisijaisesti osaavat. Omien mielipiteiden perustelu ja asiassa pysyminen ovat rakentavaa riitelyä ja se on vaikeaa!

Mua vähän ärsyttää, että riitelyä pidetään jonain hyveenä, ja aina korostetaan sitä että riitelyä näkevät lapset osaavat sitten itsekin riidellä. Kaikki lapset osaavat riidellä ihan ilman aikuisten mallia. Ei sitä tarvitse opettaa.