Emme KOSKAAN riitele/hermostu lasten nähden, 2 lasta ...

Eilen juuri sukulaistyttöni pyysi minua olemaan huutamatta hänelle, vaikka en todellakaan huutanut. Vähän korotin ääntäni enkä ollut edes lainkaan kiukkuinen. Silloin ihmettelin mitä likka tarkoittaa, mutta nyt ymmärrän. Hän on yh-äitinsä ainokainen lapsi, joka ei todellakaan ole kotona tottunut muuhun kuin hissutteluun. Kiva tyttö, mutta vähän yliherkkä.

vanhempani eivät koskaan riidelleet meidän lasten nähden. Niinpä en ole kotoa koskaan oppinut terveen riitelyn taitoa, vaan menen aina aivan lukkoon jos joku korottaa ääntään tai näyttääkin kiukkuiselta.

Minulla meni vuosikaudet oppia, että erimielisyydet ja riitely eivät ole katastrofeja, ja tajuta että mieheni ei ole jättämässä minua vaikka korottaisikin ääntään jossain tilanteessa.

Mieheni kotona taas vanhemmat ovat riidelleet ja sopineet avoimesti lasten nähden ja tuloksena on tasapainoisia, sosiaalisesti taitavia aikuisia, jotka osaavat pitää puolensa mutta myös sopia riitansa.

Muistan kuinka ekaa joulua miehen vanhempien luona viettäessä anoppi tiuskaisi jotain appiukolle, mies sisaruksineen vähän naurahti ja minä menin parvekkeelle itkemään. Silloin ekan kerran myös avauduin miehelleni siitä miten paljon riiteleminen ahdistaa minua, koska en ole koskaan siihen tottunut.

Oma mielipiteeni siis: on parempi että lapset oppivat, että kotona voidaan riidellä ja tuulettaa tunteita, eikä koti siitä katoa mihinkään. On parempi, että lapset oppivat että riitely ei ole vaarallista, ja että riidat voidaan sopia ja aloittaa jälleen puhtaalta pöydältä.

Nuorena aikuisena "halvaannuin" täysin, jos joku vähänkään korotti ääntään tai suuttui. En osannut puolustaa itseäni ollenkaan, ja jouduin moniin vaikeuksiin siksi, että tein kaikkeni välttääkseni riitaa ihmisten kanssa.

3 vuoden terapia auttoi, ja olen onnellinen siitä, että voimme mieheni kanssa tarjota lapsillemme terveen, rakentavan riitelyn ja sopimisen mallin. Olisin tätä kaivannut myös kotoa.

Ei ne tunteet mihinkään häviä, jos ne tukahdutetaan. Ristiriidat eivät ratkea. Riitelyn ei tarvitse silti tarkoittaa silmitöntä raivoamista, vaan ihan normaalia tuiskahtelua ja sopimista.

Meillä esim. on sääntönä, että ketään ei saa haukkua vaikka kuinka suututtaisi, ja koitamme pysyä kohtuudessa tunneilmaisussa.

Ei tietenkään mitään "mikset sä koskaan anna persettä" tai "et saatana lähde sinne baariin enää koskaan" riitoja, mutta noista nyt ehkä ei normiparit kinastelekaan, joilla asiat muuten kunnossa.



Pienten riitojen näkeminen ja kuuleminen auttaa lasta myöhemmin, kun hänen itsensä eteen tulee ongelmatilanne. Voidaan puhua tiukkaan äänensävyyn, puolustaa omaa kantaa, mutta myös kuunnella toista ja päästä sovintoon.

kotona vallitsi viileän kalsea ilmapiiri, koskaan en nähnyt riitelevän, mutta pahinta oli ettemme koskaan nähneet vanhempien ratkovan ja sopivan mitään. Pelkään vieläkin vihaisia ihmisiä.



Päätelmän menetelmäsi onnistumisesta teet sinä itse. Minusta tuo on vain muotihaihatus ja pian jokin toinen tutkimus kumoaa sen. Muutatko sitten mieltäsi asian suhteen vai luotatko omaan vaistoosi?

yhden tutun perheessä ei kanssa kuulemma koskaan riidelty.

Lapsi, 8v, oli aivan puulla päähän lyöty kun vanhemmat ilmoitti eroavansa. Ihmetteli miksi, kun ette te edes riitele...

Lapsille pitää näyttää elämää, siihen kuuluu myös erimielisyydet ja niistä sopiminen.

Minullekin selvisi 12-vuotiaana, että aina "sovussa" eläneet vanhemmat eroavat. Huomasin asian siitä, kun isä ja puolet tavaroista olivat hävinneet asunnosta erään koulupäivän aikana.

Ei tulisi mieleenkään esittää omille lapsille samanlaista muka-onnellisten teatteria, mitä meillä kotona oli. Huh.

vaiheessa kun lapsenne aloittaa omaa itsenäistä elämää ja joutuu omissa ihmissuhteissaan kohtaamaan erilaisia ristiriitatilanteita kuten riitoja omassa parisuhteessaan. Voin omasta kokemuksesta kertoa, että itselleni oli todellinen sokki se kun poikaystävän kanssa tuli riita, menin aivan lukkoon enkä tiennyt mitä olisi pitänyt tehdä ja olin aivan paniikissa. Kaikki vaan siksi, etten ollut kotona saanut oppia sitä, miten riidellään ja miten ne riidat sitten sovitaan. Meni vuosia, ennen kuin opin riitelemään ilman että tuli sellainen tunne että suhde loppuu tähän paikkaan.

Riidalla en nyt tarkoita mitään nyrkkitappelua tai suoraa huutamista.

NAAPURIEN KYTTÄYS

Me miehen kanssa ollaan päätetty, että lasten nähden ja kuullen ei riidellä eikä hermostuta ollenkaan, vaan asiat setvitään kahden kesken poissa kotoa. Ei haluta yhtään negatiivista ilmapiiriä kotiin.

Noh, yksi ystäväni tätä kovasti arvosteli että lapsi ei opi kuulemma itse setvimään asioitaan jos ei saa mallia siihen.

Pidin pääni ja kappas: lehdessä oli juttu psykologi Sirpa Salon väitöskirjatutkimuksesta, jossa tutkittu yli 200 lasta ja niiden psyykkisiä oireita. Vanhempien perheväkivalta, mutta myös pelkkä RIITELY vaikutti lapsen käyttäytymiseen selvästi ja niillä oli siis enemmän käytös/tunne-elämän ongelmia.

"väitöskirjan selkeä viesti on, että vanhempien tulisi suojata lapsia riitelyltään. Perheissä, joissa vanhemmat olivat yhteisestä sopimuksesta päättäneet olla riitelemättä lasten kuullen, lapset eivät oireilleet"

"vanhemmat kysyvät, eikö ole normaalia riidellä lasten kuullen, ja pitäisikö lapset kasvattaa pumpulissa. riitelyn haitallinen vaikutus lapsen hyvinvoinnille tulee monelle vanhemmalle yllätyksenä, kertoo Sirpa Salo"..

Että näin! Kerrankin ollaan onnistuttu jossain vanhempina :)

Ymmärrän, että kunnon riitoja ei kannata käydä lasten kuullen, mutta olisi outoa, jos ei saa edes hermostua.

Hyvänen aika, hermostunhan minä lapsillekin, sehän on arkea.



Jos ei edes voi lasten edessä hermostua, niin minusta alkaa olla esiintymisen puolella perhe-elämä.

tylyllä äänensävyllä. Toki sisällä saattaa vähän kuohahtaa. ap

etten saisi hänen kanssaan riitaa aikaiseksi vaikka veitsellä kääntäisin. Keskustellaan kun asioista pitää keskustella, mutta riitaa ei olla aikaiseksi saatu. Joskus riitakeskusteluja lukeneena olen miettinyt, että pitäisikö huvikseen ruveta rähisemään siitä ja tuosta, että lapsi oppisi..minkä? Riitelyn? Hyödyllistä?

Jos teillä on erimielisyyksiä -niitähän on pakko olla joskus- miten te ne käsittelette? Eikö lapsi huomaa, että toinen on nyt eri mieltä, ja pidä sitä hämmentävänä peittelynä?

Vai median raportin, johon on poimittu valitut palat kärjistetysti.



Riitely ja erimielisyys termeinä voidaan käsittää monella tavalla. Ihmettelen ihmisiä, jotka voivat vakuutta kykenevänsä aidosti pitämään kaikki ristiriidat lasten näkymättömissä. Teeskentely on usein aistittavissa outona ilmapiirinä.

Lasten on saatava nähdä, että kaikenlaisia tunteita pitää pystyä purkamaan kotona. Jos kaikki ikävät asiat pitää padota ja piilottaa, ei lapsesta voi kasvaa tasapainoinsta.



Reilu, avoin riitely (ei väkivalta) kuuluu ihmisen perustunteisiin ja lasten on opittava, miten riidellään. Mikä on oikea tapa käsitellä vaikeita ristiriitoja. Jos hän ei koskaan näe mallia, miten hän oppii itse toimimaan?



Meillä riidellään ja lapset tietävät, että se kuuluu elämään ja asiat myös sovitaan. He tietävät ettei riitoja tarvitse pelätä.



Aivan eri linjoilla siis. Mielestäni teette pahan virheen.

Eikö hän saa näyttää omia tuntreitaan? Esittä lapsell jotain muuta kuin mitä on? Toki rajat on hyvä olla aikuisen hermostumisella, mutta kyullä se on ihan normaali tunne monella, joten miksi sitä ei saisi näyttää???

mutta hermostutaan kyllä, ja joskus nokitellaan. Sovitaan kuitenkin aina, että palataan tähän asiaan kun ollaan rauhoituttu. Tämä on mielestäni tosi hyvä juttu, ja pakottanut meidätkin olemaan paljon järkevämpiä ja reilumpia. Esimerkiksi; vedin ihan hirveät kilarit miehelle, kun meni lupaamaan tuttavan tutulle meidän varastosta yhden perintölipaston, joka on mulle tärkeä. En voinut käsittää miten hän saattoi tehdä niin. Ilman lapsia oltaisiin otettu heti yhteen ja yhtäkkiä meillä ois ollut yhden ongelman sijasta myös arvovalta-ja kommunikointiongelma.



Nyt, kun ei voitu riidellä, lähdin koiran kanssa lenkille. Kahden tunnin päästä palasin, ja meistä molemmat oli rauhoittuneet. Rauhoittuneena kumpikaan ei ole hyökkäämässä eikä puolustamassa, ja selvitettiin asia rauhallisesti juttelemalla vaikka lapset oli läsnä.



Tässä nykyisessä systeemissä on tosi paljon hyviä puolia. Ilmapiiri on parantunut ja me kommunikoidaan nykyään toistemme kanssa selkeämmin. Koska useimmat riidat pitää käsitellä ja sopia, ei ole oikein varaa väärinymmäryksiin - ei ole aikaa sellaiseen. Lisäksi me saadaan nykyään molemmat runsaasti liikuntaa. Koirakin on laihtunut entisestä pötkylästä tosi timmiksi.

mutta hermostutaan kyllä, ja joskus nokitellaan. Sovitaan kuitenkin aina, että palataan tähän asiaan kun ollaan rauhoituttu. Tämä on mielestäni tosi hyvä juttu, ja pakottanut meidätkin olemaan paljon järkevämpiä ja reilumpia. Esimerkiksi; vedin ihan hirveät kilarit miehelle, kun meni lupaamaan tuttavan tutulle meidän varastosta yhden perintölipaston, joka on mulle tärkeä. En voinut käsittää miten hän saattoi tehdä niin. Ilman lapsia oltaisiin otettu heti yhteen ja yhtäkkiä meillä ois ollut yhden ongelman sijasta myös arvovalta-ja kommunikointiongelma.



Nyt, kun ei voitu riidellä, lähdin koiran kanssa lenkille. Kahden tunnin päästä palasin, ja meistä molemmat oli rauhoittuneet. Rauhoittuneena kumpikaan ei ole hyökkäämässä eikä puolustamassa, ja selvitettiin asia rauhallisesti juttelemalla vaikka lapset oli läsnä.



Tässä nykyisessä systeemissä on tosi paljon hyviä puolia. Ilmapiiri on parantunut ja me kommunikoidaan nykyään toistemme kanssa selkeämmin. Koska useimmat riidat pitää käsitellä ja sopia, ei ole oikein varaa väärinymmäryksiin - ei ole aikaa sellaiseen. Lisäksi me saadaan nykyään molemmat runsaasti liikuntaa. Koirakin on laihtunut entisestä pötkylästä tosi timmiksi.

Jos ei äänensävykään muutu? ;o)

Vau! Kyllä minulla jo äänestä kuulee, että olen alkanut hermostustua, kun sanon teinille kolmatta kertaa peräkkäin, että veisi likaiset vaatteet pyykkikoriin. En taida edes sitä yrittää peitellä.

En kyllä osaa miehellekkään liverrellä, jos pinna palaa arkiasioissa.

tylyllä äänensävyllä. Toki sisällä saattaa vähän kuohahtaa. ap

kotona haudattiin tunteet maton alle. Erimielisyyksiä ja vihan tunteita ei saanut näyttää, ei lapset eikä aikuiset.



Tämän takia hän on käynyt 3v terapiassa opettelemassa, että on ok näyttää myös negatiiviset tunteensa, saa jopa huutaakin, eikä lapset kärsi siitäkään. Toki siitä pitää erottaa haukkuminen, uhkailut ja pitää se satunnaisena, ei jokapäiväisenä. Hänellä se on ollut todella pitkä tie.



Puhunut useasti kuinka muistaa sen tukahtetuiden tunteiden ilmapiirin ja kuinka monesti ois toivonu, että riidat ois riidelty heti siinä eikä jätetty sisälle kytemään ulkokuoren ja elekielen ja puheiden ollessa ihan ristiriidassa.

Tietenkään ei kenenkään lapsen pitäisi joutua seuraamaan käsikähmiä tai haukkumisia kotonaan, mutta ei sekään ole ap lapselle hyväksi, että vanhemmat kaiken aina hampaitaan kiristellen ja mykkäkoulua vetäen mutta ah-niin-riidatta jättävät käsittelemättä.



RIIDAT JA MIELIPAHAT PITÄÄ OPPIA KÄSITTELEMÄÄN. Ei peittelemään. Jos kunnolla loukkaannut, se näkyy sinusta vaikket ikinä huutaisi tai hermostuisi.

ONGELMAPERHEEN tilanteita. Kyse on siis aika isoista riidoista, ei mistään arkisista kiistoista.



Ja - huom - otanta on paitsi erittäin pieni, myös valikoitunut ongelmaperheisiin alkaa päälle.



Tässä ko. tutkimuksesta enemmän Väestöliiton sivuilta:



"Parisuhdeväkivalta mutta myös vanhempien riitely lasten läsnä ollessa on erityisen haitallista lasten psyykkiselle hyvinvoinnille. Tämä selviää psykologi Sirpa Salon tuoreesta väitöstutkimuksesta, joka koskee vanhempien parisuhdeongelmien ja lasten psyykkisen hyvinvoinnin välistä yhteyttä.



Sirpa Salon tutkimuksessa oli mukana 106 perhettä, jotka olivat hakeutuneet kirkon perheneuvontaan parisuhdeasioissa. Tutkimuksessa käytettiin kyselyä, joissa vanhemmat itse arvioivat lastensa psyykkistä hyvinvointia ja käytöstä, parisuhteensa tilaa sekä omaa kasvatustyyliään. Eri osa-alueiden yhteyksiä tutkittiin kvantitatiivisten menetelmien avulla. Lisäksi yhdeksän parin terapiaistunnot analysoitiin laadullisesti käyttämällä diskurssianalyysia.



Tutkimuksessa olleista perheistä yli puolella lapsista oli jonkinasteista psyykkistä oireilua. Vakavia oireita oli heistä 35 prosentilla. Lapset olivat 3?18-vuotiaita. Eniten vanhemmat kuvasivat lapsilla olleen käyttäytymisongelmia, seuraavaksi eniten oli vertaissuhdepulmia ja heikkoa prososiaalisuutta. Kiinnostava löydös tutkimuksessa oli, että useimmiten vakavaa oireilua oli yhdellä perheen lapsista. Näyttäisi siis siltä, että usein yksi perheen lapsista saattaa ottaa kantaakseen perheen tunneilmastoa.



Tutkimuksen mukaan erityisen vahingoittavaa lapsille oli todistaa vanhempien riitelyä tai parisuhdeväkivaltaa. Riitelyn näkeminen oli yhteydessä lasten käytöspulmiin sekä sosiaalisten taitojen vähenemiseen. Perheissä, joissa vanhemmat olivat yhteisestä sopimuksesta päättäneet olla riitelemättä lasten nähden, lapset eivät vanhempien arvioinnin mukaan oireilleet näkyvästi. Tarkemmin tarkasteltuna kävi ilmi, että näissä perheissä vanhempien vuorovaikutus näytti avoimelta ja siinä oli vastavuoroisuutta riidoista huolimatta.



Tutkimuksessa havaittiin, että huolen kantaminen sekä puolen ottaminen vanhempien riitatilanteissa oli yhteydessä lapsen tunne-elämänongelmiin. Myös parisuhdekeskustelujen tarkemmassa analysoinnissa tuli esiin, että huolta kannattelevat lapset oireilivat vakavasti ja monin eri tavoin. Lapsilla esiintyi unettomuutta, väsymystä, masennusta, syömisongelmia ja itse tuhoisuutta. Salo havaitsi, että lapsen huolenkantajan ja sovittelijan positiot palvelivat perheen koko vuorovaikutuskenttää. Yhden lapsen huolen kanto näytti vapauttavan toiset lapset vastuusta. Tutkimuksessa lapsen vetäytyjän rooli ei ollut yhteydessä psyykkiseen oireiluun.



Monet terapeutit saattavat kokea vaikeana lasten hyvinvoinnin puheeksi ottamisen pariterapiassa. Vanhemmuuden asioiden pohtiminen saattaa tuntua vanhemmista syytökseltä ja terapeutit voivat tästä syystä pelätä puheeksi ottamisen häiritsevän terapiaprosessia. Mielenkiintoinen havainto Salon tutkimuksessa oli, että vaikka terapeutin päämääränä olisi ollut tarve tehdä lasten tilannetta näkyväksi, liukui keskustelu kuitenkin parisuhteen vuorovaikutukseen liittyviin kysymyksiin. Vanhemmuus saatettiin ottaa syyllistämisen välineeksi kumppania vastaan. Parhaiten lasten voinnista puhuminen näytti onnistuvan vain toisen vanhemmista ollessa vastaanotolla. Salo pohtii tutkimuksessaan, että parin tullessa terapiaan olisi hyvä jo alussa ottaa puheeksi, että tapaamisilla pohditaan myös lasten tilannetta.



Salon tutkimuksessa havaintona oli, että pariterapia paransi myös lasten ja vanhempien vuorovaikutussuhteita. Pelkästään lasten tilanteen puheeksi ottamisella näytti olevan havaittavia muutoksia. Vanhemmuuteen liittyvissä keskusteluissa oli erityisen tärkeää, että terapeutin suhtautuminen oli vahvuuksiin keskittynyttä, ei syyllistävää. Salo ottaa tutkimuksessa esiin sukupuun yhtenä hyvänä menetelmänä puhua lasten ja vanhempien vuorovaikutussuhteista ja näiden periytymisestä sukupolvelta toiselle.



Anna Salmi, psykologi, Väestöliiton perheklinikka



Sirpa Salo, psykologian väitöskirja: Parisuhdeongelmat ja lasten psyykkinen hyvinvointi: kaksi näkökulmaa, Jyväskylän yliopisto 2011."



(http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/?x17665=1355913)