te, joita lapsena kohdeltu kaltoin??

Tuskimpa saat äidistäsi sitä hyvää mummoa ja sinä et asialle mitään voi, se on äidistäsi kiinni. Samoin anteeksipyyntöä on turha odottaa ja se ei tapahtunutta muuttaisi mihinkään. Mennyt on mennyttä ja et voi muuta kuin hyväksyä sen osana sinua, mutta omaan tulevaisuuteesi voit vaikuttaa.



Päästä irti odotuksistasi sukulaisiasi kohtaan. Sen ei tarvitse tarkoittaa kokonaan välien katkaisemista jos osaat pitää puolesi ja anna heidän syyllistää sinua. Eli puhelimessa syytösten tultua pistät puhelun poikki ja jos väkivalta on läsnä tavatessa, niin lähde pois.



Lapsesi vuoksi sinun tulisi selvittää nyt toimintasi ja ajatuksesi. Yritä kynsin hampain päästä irti tuosta opitusta kierteestä jottei se seuraa lapseesi. Se vaatii varmasti omien käytösmallien ja tunteiden tunnistamista tietyissä tilanteissa, sekä oikean käytösmallin ymmärtämistä ja jopa sen soveltamista. Ei helppoa, mutta työllä mahdollista.

paitsi että tänäkin päivänä pidän isääni hyvin rakastavana (ja rakastettavana) persoonana, eli meidän tapauksessa äiti on aina ollut perheen pahin sortaja ja pahan mielen aiheuttaja.



Minua ja veljeäni piestiin remmillä, kun olimme lapsia. On ihan käsittämätöntä, että varsinkin äiti kieltää aivan kaiken - hän ei "muista" että mitään väkivaltaa juurikaan tapahtui, vaikka luultavasti hän voisi tunnustraa tukistamiset ja läpsimiset, jos joutuisi oikeasti asiasta tilille. Olen päätellyt, että oman väkivaltaisen menneisyytensä tiedostaminen ja sen ääneen myöntäminen on niin kova paikka äidille, että hän ei kykene siihen. Vaikka tietenkin hän muistaa kaiken mitä on tehnyt.



Äiti kohteli sekä isää että meitä lapsia todella huonosti. Hän purki omat turhautumisensa ja harminsa meihin, ja syyllisti meitä olemassaolostamme (me olimme epäkiitollisia paskoja alle kouluikäisinä, kun emme arvostaneet hänen siivouksiaan yms.).



Nyt vanhana äiti on säälittävä, yksinäinen juoppo, jolla ei juurikaan ole ystäviä ja johon kukaan ei halua olla vapaaehtoisesti yhteydessä.



Isääni syytän lähinnä siitä, että hän ei ole koskaan osannut laittaa äitiä ruotuun eli on aina hiljaisesti hyväksynyt äitin harjoittaman epäasiallisen toiminnan. Tosin isä on niin kiltti, jopa vähän vässykkä, ja äiti on menestyksekkäästi syyllistänyt myös häntä, joten isän voimattomuuden tavallaan ymmärtää.



Minulla ei ole muistikuvia siitä, pieksikö isä minua remmillä mutta ainakin veljeäni hän löi.



Sanomattakin lienee selvää, että koetan tarjota omille lapsilleni paljon paremman lapsuuden kuin mitä itselläni on ollut., En ole käynyt terapiassa äitisuhteeni vuoksi, mutta toisen asian vuoksi psykologilla käydessäni tämä suositteli purkamaan tuntoja pitkäkestoisessa terapiassa, jossa keskityttäisiin vain lapsuuteen. Äitini varmasti saisi paskahalvauksen kun kuulisi, että hänen toimensa ovat aiheuttaneet sen, että lapsi joutuu käymään terapiassa. Vai olisiko kuitenkin ennemmin niin, että hän pistäisi sen vain minun omien vikojeni ja puutteideni piikkiin...

Minä en ole ollut yhteydessä äitiini 15v. Tiedän kyllä osoitteen, missä nykyään asuu. En tiedä missä kunnossa on. Sisaruksiin en ole ollut yhteydessä 7 v. Välit meni heihin, kun he vaativat minun ottamaan yhteyttä äitiin. En ottanut, en vaan voinut.

Vaikka elämä on helppoa, on työ, lapset, mies ja rahatilanne hyvä. Silti ainainen suru on läsnä, kun ei ole ollut omia vanhempia, joiden luona käydä, jotka voisivat kertoa millainen minä olin lapsena, omat lapseni eivät juuri ole sukuani tavanneet.

Joskus toivon, että olisipa äitini jo kuollut. Silloin olisi oikeus surra ja voisi muille kertoa, että ei ole äiti elossa. Nyt joutuu aina miettimään, mitä sanoa, jos joku kysyy vanhemmistani.

.

Vaikka elämä on helppoa, on työ, lapset, mies ja rahatilanne hyvä. Silti ainainen suru on läsnä, kun ei ole ollut omia vanhempia, joiden luona käydä, jotka voisivat kertoa millainen minä olin lapsena, omat lapseni eivät juuri ole sukuani tavanneet.

Joskus toivon, että olisipa äitini jo kuollut. Silloin olisi oikeus surra ja voisi muille kertoa, että ei ole äiti elossa. Nyt joutuu aina miettimään, mitä sanoa, jos joku kysyy vanhemmistani.

olen juuri miettinyt samaa, esim. nyt kun emme ole pariin vuoteen olleet juurikaan väleissä (ja äitini ylipäätään kohtelee minua tosi tylysti ja törkeästi) niin minulta jää tavallaan juuret puuttumaan, eli en voi esitellä lapsilleni lapsuudenkotiani, mummolaa, lapsuuden maisemia ja tavaroita. Samoin minulla ei ole valokuvia lainkaan itsestäni, en ymmärtänyt ottaa niitä mukaan silloin kun kotoa muutin, nyt ne ovat kaikki vanhemmillani enkä saa niitä heiltä (olen pyytänyt, eivät anna). Eli minulla ei ole edes lapsille näyttää minkänäköinen olin vaikka ala-asteella tai lukiossa.

En siis voi käydä kylässä vanhemmillani, ja ikävä kyllä lapsuuden paikat ovat siellä heidän lähellään ja sinne on vaikeaa mennä vierailemaan muuten, kun ei ole siellä esim, hotellia mihin voisi majoittua, lähin taitaa olla jossain 100km päässä.



Edelleen kovasti toivoisin että lapsillani olisi isovanhemmat ja minulla vanhemmat, mutta tottahan toki järjen tasolla ymmärrän että niin ei TOD tule koskaan tapahtumaan. Tunteen tasolla on vaan niin vaikea päästää irti.



Toinen asia on se haikeus, meinaa alkaa ihan aina itkettämään kun näkee sunnuntaisin perheitä naapurustossa jossa isovanhemmat tulee käymään ja rakastaa ja pussailee lapsenlapsiaan. Tai kun näkee jossain kaupungilla miten suloinen mummo pitää kädestä kiinni pientä lapsenlastaan. Nämä ovat jotenkin niin liikuttavia tilanteita, toisten saama rakkaus pistää sydämeen kun se itseltä puuttuu. Tässä ei siis ole kyse kateudesta laisinkaan, ilman muuta suon toisille sen hyvän, vaan haikeudesta, siitä että oma elämäni meni ilman omaa syytäni niin, että sain paskat vanhemmat itselleni ja paskat isovanhemmat omille lapsilleni.



No, jokaisella on ristinsä kannettavanaan, minulla nyt vaan vähän keskimääräistä painavampi ja tikkuisempi josta jää känsät käteen :)



Voimia ja sympatiat kaikille joilla on samanlainen tausta ja lapsuus. Pitää yrittää aina ajatella siten että on tässä se hyvä puoli, että kun on ollut ihan oikeita vastoinkäymisiä elämässä, niin ei paljoa jaksa turhanpäiväisistä valittaa... olen nimittäin tavannut niitäkin ihmisiä joilla elämän suurin vastoinkäyminen on ollut tyyliin "valitsin väärän värisen kynsilakan huulipunan sävyyn nähden" :-P

välit poikki äitiin, ja ne ovat olleet elämäni parhaat 10 vuotta. Lapseni eivät yleensä kysele isovanhemmistaan, koska olen heille rehellisesti kertonut, millaista lapsuudenkodissani oli. Miten minut jätettiin heitteille niin henkisesti kuin fyysisesti, ei ruokaa, vaatteita tai mitään.



Pelastin itseni ja olen parempi äiti lapsilleni, kun olen saanut rauhan itseni kanssa. 5,5 vuotta terapiaa ja jatkuva lääkitys, mutta voin sanoa olevani onnellinen. Joskus saan ehkä itse olla se ihana mummo lapsenlapsilleni.

Mulla on ollut kans kamala lapsuus. En ole saanut asia käsiteltyä edelleenkään, mutta koskaan ei ole käynyt mielessä nostaa kissaa pöydälle eli edes yrittää. Vanhempani ovat mielestäni henkisesti niin vajaita, että heidän kanssa ei pysty keskustellakaan tuollaisesta asiasta. Voihan se olla, että siitä olisi apua. Omalla kohdallani kyllä laiminlyönti on ollut epäsuorempaa ja sitä on vaikeampaa alkaa osoitella.



Minun on ollut vuosikaudet vaikea ymmärtää varsinkin äitini käytöstä. Aloin taas kirjoituksestasi miettiä sellaista, josko ihmisen suojamekanismit saavat aikaan esim. tuollaisen kieltoreaktion kuin äidilläsi. Oma äitini valehtelee paljon ja ainoa selitys sille taitaa olla alitajuinen kielto jostain asiasta. Ei varmaankaan ole helppo myöntää, että on pilannut lastensa elämän kun ei aikoinaan tehnyt toisin kuin teki.



Tällainen nyt vaan tuli mieleen. Ihan puhdasta hypoteettista pähkäilyä. Kuten sanottu itse en ole löytänyt selittäviä tekijöitä omille ongelmille ja mielestäni on ylipäätään jotenkin asiatonta, että aikuisena tosiaan tällaisia vielä ajattelee, mutta kun ei sille tosiaan välttämättä voi mitään :(

Sivusta seuraan, kiinnostava keskustelu, omiakin kokemuksia samanlaisia. ..

kiitos vastauksesta.



Asia on siinä mielessä ongelmallinen, että äitini haukkumispuhelujen yhteydessä - paitsi toki haukkuu minut päästä varpaisiin - niin samalla syyllistää kun en ole heille kiitollinen ja kuuliainen tytär enkä käy heillä kylässä tai pidä yhteyttä. Eli siis tilanteeni on siksi äärettömän stressaava, että yhtäältä äiti kieltää kaiken, mutta toisaalta vaatii että teeskentelisin kaiken olevan hyvin ja onnellisesti.



Ristiriita on sietämätön. Minussa on myös sisäänkoodattu syyllisyys/syyllistyminen, joka on lapsuudenkodin perua, enkä siis haluaisi pahoittaa vanhempieni mieltä. Joo, tiedän, aivan sairaalta kuulostaa, eipä vanhemmatkaan paljoa miettineet että pahoittivatko minun mieltäni vaiko ei :(



Nämä on vaikeita tilanteita, ja parhaillaan tässä siis jäyn jaakobin painia asian tiimoilta. Olen pyytänyt apua yläkerrastakin (jumalalta) ja vaikkei sieltä mitään ole vastaukseksi kuulunut niin toivon että asioita johdateltaisiin edes johonkin suuntaan.



Tuntuu vain niin kamalan pahalta luopua toivosta, ja en tiedä miten pystyin soittamaan äidilleni sellaisen puhelun että "välit ovat nyt tästä eteenpäin poikki".



Mielestäni en pyydä äidiltäni mitään kohtuutonta, vain asian myöntämistä, en siis vaadi edes anteeksipyyntöä, mutta tämäkin on siis liikaa ja aina pitäisi vaan lakaista kaikki maton alle ja teeskennellä "onnellista". En halua tällaisen manipuloinnin siirtyvän omalle jälkikasvulleni!

Rankaise vanhempiasi ankarimman mukaan. Aloita ainakin sillä, ettet vastaa siihen puhelimeen enää.

Se on ihan lakioikeudellinen juttu. Siitä ei neuvotella, osuus kuuluu aina lapselle.



Sinuna katkaisisin suhteen vanhempiini. He kyllä ottaa lapseensa yhteyden jos kiinnostaa. Ei tätä tarvitse edes sanoa ääneen heille.

Niin sano että suljet nyt puhelun koska hän loukkaa.



5

meitä oli 4 sisarusta ja kaikilla elämä yhtä helvettiä puhumattakaan äidistä joka kärsi myös. Aikuisina kukaan lapsista ei ole väleissä isämme kanssa (minä en ole ollut missään yhteydessä 2 vuoteen).



Emme ole koskaan saaneet puhuttua hänen kanssaan. Yritetty ollaan mutta mies ei näe itsessään mitään vikaa. Me lapset vaan ollaan kamalia, kiittämättömiä luusereita.



Olen onneksi päässyt ahdistuksen yli kun on itsellä onnellinen pitkä parisuhde ja elämä mallillaan. Siitä olen tarkka ettei koskaan mun omien lasten tarvi kärsiä moista...

äitini on nyttemmin jo kuollut mutta hänen eläessään olin melko katkera siitä ettei hän koskaan vienyt meitä lapsia "turvaan". voivotteli vain itsesäälissä ja katseli vierestä kun meitä lapsia kohdeltiin kaltoin. Meillä oli fyysistäkin väkivaltaa mutta eniten henkistä...olen antanut äidilleni anteeksi.

kuinka pitkä terapia sinulla on aiheeseen liittyen ollut? Minulla oli vajaa 3 vuotta. Löysin erittäin hyvän terpaeutin jonka avulla tein ihan henkisiä ja konkreettisiakin toimintasuunnitelmia asioista selviämiseen. Yhtenä vaihtoehtona on ollut välien katkaiseminenkin kokonaan. Nyttemin osaan kyllä pitää puoleni; en kuuntele haukkua (ilmoitan heti puhelimessa että nyt katkaisen, tätä en kuuntele) enkä humalaisen puhetta. Enkä muuten vastaa muutenkaan jos en tunne jaksavani! Olen löytänyt tapoja jolla voin rajoittaa yhteydet tuntematta liikaa syyllisyyttä. Jos haukut ylettyisivät lapsiini olisin katkaissut välini kokonaan. En muuten puhu mitään omista asioistani vanhemmilleni, puheet ovat "tänään on hyvä sää" -luokkaa.... En anna heille mitään josta voisin saada itselleni joskus takaisinpäin.



Isäni kanssa olen voinut puhua asit selviksi, mutta äitini kanssa en. Hän ei tule koskaan siihen kykenemään, ei pysty myöntäämään sitä kaikkea pahaa mitä minulle on lapsyydessani tapahtunut.



Toivon sinulle kaikkea hyvää -ennen kaikkea henkistä rauhaa elämässäsi. Mieti mikä on sinulle tärkeitä elämässä ja mikä tekee sinut onnelliseksi, tavoittele sitten niitä asioita:)

kiitos kovasti vastauksista. Oma terapiani oli lyhyehkö, kesto noin 8kk. Varmaan vielä jossain vaiheessa tarvitsen sitä lisää, tai ainakaan tuo terapiajakso ei ollut ns. ratkaisukeskeinen, pikemminkin siinä vain opin ymmärtämään mistä isäni "hulluus" ja äitini läheisriippuvuus johtuu. Se että ymmärtää, ei tietenkään vielä auta parantamaan arpia.



Haluaisin niin kovasti normaalit vanhemmat ja rakastavat isovanhemmat lapsilleni, ja olen viimeiset vuodet toivonut ja tullut puolitiehen vastaan. Mutta en vaan voi "parantua" kun asiaa ei myönnetä. Siis miten voi olla äidilleni niin vaikea myöntää, että näin nyt vaan kävi. Kun en vaadi edes anteeksipyyntöä!!



Toinen seikka on se että emme missään olosuhteissa voi ikinä viettää turvallisesti aikaa vanhempieni kanssa. Eli siis niin että kyläiltäisiin, koska väkivallan uhka isäni puolelta on todellinen ja alati läsnä. Saattaa siis "käydä päälle" ihan pienestäkin, vaikka siitä että joku on eri mieltä hänen kanssaan. En ikinä uskaltaisi jättää lapsiani edes sekunniksi valvomatta hänen kanssaan.



Äitiäni toivoin kovasti mummiksi lapsilleni, varsinkin kun anoppi ei ole meistä yhtään kiinnostunut (hoitaa vain tyttärensä lapsia), mutta äitini on selkeästi ilmoittanut että seisoo miehensä rinnalla. Eli on valinnut mieluummin itseään alistavan ja pahoinpitelevän psykopaatin, ja sitten sitä myöten hylännyt lapsensa ja ainoat lapsenlapsensa. Mieluummin siis haluaa isän kanssa hampaat irvessä kieltää kaiken tapahtuneen ja kannetalla kulisseja pystyssä.



En vaan ymmärrä mitä tässä voisin oikein tehdä. Kaikkeni olen yrittänyt, mutta minulle on niin iso kynnysy se, että kun vanhempani väittävät minua hulluksi ja kiistävät kaiken, on olo kuin minua ei kunnioitettaisi lainkaan ja oma vointini olisi heille yhdentekevää. Niin kai sitten onkin.



PS. se joka vastasi että olen liian kiltti, on oikeassa. Osaisinpa vaan olla tarpeeksi "tuhma" ja napakka. ;)

...eihän välien katkaisun ole pakko olla lopullinen, joten ei se aivan peruuttamaton toimenpide ole.

Minulla oli samanlainen lapsuus sillä erolla, että väkivalta ei ollut noin rajua. Mutta sama kaava, että isä sekosi milloin mistäkin. Äiti ei pystynyt meitä suojelemaan. Paras mihin hän pystyi oli karjua yleensä jo riehumisen loputtua kenties että lopeta nyt. Kauhean hyvin en edes muista, kun sitä oli koko lapsuus. Riehumisen loputtua äiti tuli paikalle lohduttamaan mikä oli kenties ahdistavin vaihe, koska hysteerisesti itkiessämme hän vain toisteli että älä itke ja alkoi kertomaan että hänelläkin on samanlainen lapsuus. Tuo tuntui kamalalta koska se melnein kuulosti siltä ettei äiti kestänyt sitä lapsen itkua ja se oli ihan normaalia että tuommoitsa tapahtui kun olihan hänkin sitä joutunut kestämään.

Olen käynyt terapiassa lapsuuden ongelmien vuoksi ja voin sanoa, että vieläkin ne painaa mua. Eli en oo päässyt niistä yli. Paras yritys jutella äidin kanssa kokemuksestani on ihan kauhea. Hän tuli terapiaan ja käytännössä kohteli mua kuin ilmaa sen jälkeen. Tuonkin jälkeen kun olen yrittänyt jutella tuosta hän vain ulkoistaa itsensä koko asiasta ja alkaa kertomaan omista traumoistaan. Isän kanssa en koskaan alkaisi edes puhumaan koska hän on jo kieltänyr ikinä tehneensä mitään väärin ja olen varma jos alkaisin hänelle jotain puhumaan hän vain aiheuttaisi uusia traumoja.

Joidenkin vanhempien kanssa olisi ehkä mahdollisuus korjata välejä mutta itse näen että se ei onnistu jos vanhempi itse ei ole siihen aloitteellinen. Lapsella on yleensä se tarve eheytyä ja päästä eteenpäin ja siksi onkin perseestä että tuota ei voi edes aikuisena tehdä, kun traumojen aiheuttajat vaan teeskentelevät ja kieltävät kaiken. Aika monesti se kuvio vain menee näin ja eheytyminen pitää tehdä heistä huolimatta. Se on surullista. Itsekin toivoisin, että vanhempani olisivat itse myöntäneet ja pyytäneet anteeksi. Mutta en usko sen päivän tulevan.

Vierailija kirjoitti:

Olisin halunnut kysyä sinulta miten voi suhde äitiisi? Miten tapaat äitiäsi? Miten pidät yhteyttä äitiisi? Onko äiti lojaali sinulle vai isällesi (eli kantelee isälle kaiken sinusta jos kerrot jotain)?

Itse en voi äitini kanssa oikein pitää yhteyttä edes teoriassa (no äitihän soittelee niitä haukkumapuheluita silloin tällöin), eli siis tarkoitan sitä että jos vaikka haluaisinkin tavata äitiäni ei se onnistu. Äiti on kaikessa isälleni lojaali, valitsee aina hänet, ja kertoo ja kantelee kaiken isälleni ja yhdessä "kääntyvät minua vastaan". Tätä tapahtui paljon jo lapsuudessakin, koska tällä tavalla äiti varmisti itse kuuluvansa "voittajien leiriin" ja välttyi itse väkivallalta/moitteilta. Eli äiti siis tavallaan pelasti itsensä usuttamalla isän lasten kimppuun. Äiti luki päiväkirjat, kirjeet, tiirikoi lukitut lippaat auki, ja kaiken kanteli isälle. Ja sitten taas piiska viuhui.

Suhteeni äitiini on kovin ristiriitainen, koska halveksin häntä äitinä, ei koskaan onnistunut tai halunnut suojella isämme väkivallalta, vaan ihan silmää räpäyttämättä katsoi vierestä kun isä hakkasi lapsia.

Kuitenkin tunnen samalla äitiä kohtaan jotain sääliä, velvollisuudentuntoa tai jotain, sillä äiti on niin uhriutunut ettei tajua sitä itsekään.

Äitini on ensisijaisesti uhri, mutta ei sentään niin uhriutunut, että luulisi isäni toimintaa normaaliksi.

Äitini kanssa voin (ns. hyvänä päivänä ja kun hän on "vastaanottavainen") puhua isän hulluudesta ja kummastella hänen käytöstään ja lapsuudessa kokemaani pahuutta.

Sitten on taas päiviä, jolloin äitini ei tahdo puhua asioista mitään ja suorastaan puolustelee isääni. Tätä en itse voi ymmärtää: minusta pahantekijä on AINA pahantekijä, eikä hänen tekojaan voi yhtenä päivänä hyväksyä ja toisena sitten taas halveksua.

Tulee ihan mieleen kaikki malliesimerkit narsistin koukussa olevasta uhrista: eli huonoina hetkinä äiti uhrina ymmärtää pahantekijänsä pahuuden ja voi itsekin pahoin, sitten taas niiden harvojen hyvien hetkien ja sanojen jälkeen uhri on aivan hullaantunut ja tahtoo antaa kaiken anteeksi. Valehtelin jos väittäisin, ettei äidin ailahtelevaisuus olisi jättänyt minuun jonkinlaisia turvattomuuden ja ristiriitaisuuden tunteita: vaikea on nykyäänkään luottaa aidosti mihinkään, kun äidinkin mielipiteet ovat vaihdelleet tuntemustensa mukaan noin merkittävästi.

Kun en itse enää asu kotona, on äiti nykyään narsistisen isäni ensisijainen, ns. primäärinen uhri. Minä olen nykyisin vain sekundäärinen uhri: eli minua hän suusanallisesti loukkaa ja arvostelee, onneksi vain harvoin joudun tätä nykyisin itse kuulemaan. Äitini elämä ei ole helppoa: isäni saa silmittömiä raivokohtauksia ihan mitättömistä ja epämääräisistä asioista (esim. maton reuna on rutussa tai jääkaapin ovea pidetään HÄNEN MIELESTÄÄN liian kauan auki) ja siitä seuraa jär-je-tön tantrum-kohtaus, jossa hän huutaa naama punaisena ja käyttäytyy aggressiivisesti ja uhkaavasti. Puolustautuminen on siinä tilanteessa ihan turhaa, se vain pahentaa asioita. Helpommalla äitini on todennut pääsevänsä, kun vain myöntelee ja "on olevinaan samaa mieltä".

Minä aina puolustauduin. Minun sisälläni elää niin vahva oikeudenmukaisuudentunne, etten mukisematta ole koskaan katsonut vääryyksien toteutumista itselleni tai kenellekään muullekaan. Joku raja pitäisi kaikessa olla. Siksi kai minä olenkin valikoitunut kohteeksi.

Minä puolustin aina äitiä ja sisaruksia, minua itseäni taas ei puolustanut koskaan kukaan. Kaikki olivat vain hiljaa, etteivät olisi itse joutuneet tuon raivon kohteiksi. Varmaan muut olivat myös helpottuneita, kun isäni raivo kohdistui sillä hetkellä vain minuun. Se oli minun roolini, lopulta oman mielenterveyteni kustannuksella.

Äitiäni säälin ja tunnen myös jonkinlaista myötätuntoa. Samalla olen myös katkera siitä, ettei hän aikoinaan valinnut lastensa parasta ja aloittanut uutta elämää ilman tuota raivohullua riehujaa. Kaikissa meissä näkyy lapsuuden aiheuttamat traumat, jokaisessa omalla tavallaan. Omat virheensä kasvattajana ja vanhempana äiti on minulle myöntänyt ja pyytänyt monesti anteeksikin: isäni taas ei ole IKINÄ osoittanut minkäänlaista katumusta tai ymmärrystä tekojaan kohtaan. Omat pahat tekonsa hän on aina perustellut muiden aiheuttamiksi. Hänen aggressiivisuutensa on hänen mielestään oikeutettua ja aina muiden aiheuttamaa, kuten kaikki hänen pahat tekonsa. Joskin mitään pahaahan hän ei ole koskaan mielestään edes tehnyt. Hän ei ole koskaan ottanut vastuuta teoistaan ja miettinyt käyttäytymistään millään tasolla.

Mielisairas juoppo on mielisairas juoppo. Harmittaa nykyään, että tämä alkoholisoitunut sadisti yrittää ihan selvästi pilata äitini ja minun välejä. Yrittää esim. rajoittaa kanssakäymistämme, on hän jopa uhannut kutsua poliisit paikalle kun olemme äitini kanssa kerran vuodessa tehneet yhdessä jotakin mukavaa. Testamenttien tekemisestä ja minun perinnöttömäksijättämisestäni hän puhuu läsnäollessani joka kerta. Se kai on hänen tulkintansa mukaan viimeinen jäljellä oleva asia, jolla hän voisi minua vielä lyödä. Kaikki muut asiat onkin jo koettu.

Kuullostipa tutulta:( Olen pahoillani, että jouduit kokemaan tuollaista. Itselläni on todella etäiset välit vanhempiin. Äitiin olin läheinen mutta aikuisensa olen alkanut ahdistumaan siitä kun olen huomannut, että äiti on mahdollistanut isän käytöksen. En syytä häntä siitä, että hän oli heikko eikä lähtenyt mutta se että hän edelleen puolustaa isää ja valitsee aina isän meidän lasten sijasta satuttaa. Esim. näin aikuisena kun olen yrittänyt korjata suhdettamme ei se onnistu koska sairaalloisen mustasukkainen isä kontrolloi sitäkin. Ei voida lähteä reissuun tai tehdä yhtään mitään kivaa kun aina se sekopää saa siitä jonkun kohtauksen. Harvoin käyn kotona ja äitiä nähdessäni olo on lähinnä surullinen viikkoja sen jälkeen. On tosi raskasta vielä aikuisena tuntea näin vahvasti pahaa oloa menneestä ja siitä miten nykyäänkin koko kuvio menee samaa rataa. Tiedän että minun pitäisi ratkaista tämä omassa elämässäni mutta koen surua siitä, ettei minulla ollut turvallista lapsuutta vaan raakile siitä minkä takia joka päivä on taistelua. Jos suojaavia tekijöitä elämässä olisi enemmän olisi ehkä helpompaa mutta olen hyvin yksin. Olen eritstäytynyt muista koska en luota ihmisiin enää, enkö ole saanut montaa syytä luottaakaan.

Omassa tapauksessani isä joka oli ollut lapsuudessani väkivallan tekijä, lopetti jossain vaiheessa aikuisuuttani yhteydenpidon kokonaan, lopulta hän kuoli tietäen sen että on parantumattomasti sairas, ja kielsi ottamasta lapsiin yhteyttä ja kertomaan meille asiasta. Hän ei siis edes tietäessään kuolevansa pystynyt kohtaamaan meitä.

Sain tiedon hänen kuolemastaan vasta jälkikäteen kun olin lähiomainen ja jouduin selvittämään kuolinpesän asioita.

Äitini puolestaan on kertonut että ei suurinta osaa asioista muista lainkaan tapahtuneeksi. Ei ole varma johtuuko siitä että ei ole ollut edes tietoinen kaikesta, vai onko blokannut liian vaikeat asiat pois muististaan.

Hän onnekseni ei kuitenkaan ole koskaan kieltänyt minua puhumaan asioista, eikä ole millään tavalla yrittänyt vähätellä omia muistojani. On ainoastaan todennut moniin asioihin että ei voi niitä vahvistaa.

Jotenkin ehkä sinun AP tapauksessa uskoisin että äitisi käyttäytyminen on jonkinlainen suojamekanismi. Hän todennäköisesti ei pysty kohtaamaan sitä todellisuutta minkä kanssa on elänyt, ja ainut tapa selvitä on itsensä kanssa on joko tietoisesti tai tiedostamatta kieltää kaiken väkivallan olemassaolo.

Sinuna en jäisi odottamaan muutosta tilanteeseen, koska on hyvin epätodennäköistä että äitisi kykenee päästämään enää vanhoilla päivillään totuutta esiin, sen tekeminen olisi liian musertavaa. On jollain kierolla tavalla helpompaa syyttää ja sättiä sinua, kun tunnustaa itselleen se miten kamalia asioita on kokenut ja antanut omien lastensa joutua kokemaan.

Voi olla että tuo blokki pysyy yllä koko hänen elämänsä loppuun asti. (ellei mahdollisesti jossain vaiheessa käy niin että isäsi menehtyy ennnen äitiäsi, ja tämä tapahtuma laukaisee äitisi muistot kun väkivallan tekijä ei enää ole fyysisesti läsnä uhkana)

Ymmärrän että voi olla hyvin vaikeaa ajatella niin, mutta auttaisiko kenties sinua jatkamaan oman elämäsi parissa, jos näkisit äitisi ja hänen käytöksensä myös väkivallan uhrina ja yrittäisit kokea myötätuntoa hänen kohtalostaan, sen sijaan että kokisit hänet toisena hyökkäävänä ja vahingoittavana hahamona elämässäsi isäsi lisäksi?

Ja tämä ei siis todellakaan tarkoita sitä että huonoa käytöstä pitäisi sietää ja jaksaa. On ihan täysin oikeus katkaista välit vaikka kokonaan ja suojella omaa itseään ja jaksamistaan, jos se on tarpeen. Lähinnä ajattelen että siihen omaan sisäiseen tarpeeseen saada vahvistusta ja myönnytys asioille voisi helpottaa jos kykenet näkemään äitisi uhrina joka on kehittänyt omat selviytymismekanisminsa, eikä siksi kykene antamaan sinulle niitä vastauksia ja vahvistusta jota kaipaisit?

Joka tapauksessa todella paljon tsemppiä jatkoon, päädyit minkälaiseen ratkaisuun tahansa!

Ja ole ylpeä siitä että sinä kannat vastuun asioista omassa elämässäsi ja teet sitä vaikeaa ja tarpeellista työtä että yrität pistää oman perheesi kohdalla stopin yli sukupolvien siirtyvistä traumoista, etkä jatka sillä kieltämisen ja välttelyn linjalla jota muut tekevät.

Se on todella raskas taakka kantaa ja tehdä se paranemistyö yksin, mutta se tekee sinusta ennemmin tai myöhemmin vahvemman, ja antaa omalle lapsellesi mahdollisuuden terveempään elämään ja aikuistumiseen.

Ole siis itsestäsi ylpeä!