te, joita lapsena kohdeltu kaltoin??

Lyhyt taustakuvaus: lapsuudenperheen isä oli väkivaltainen sadisti-narsisti, joka harjoitti mielivaltaista henkistä ja fyysistä väkivaltaa kaikkiin perheenjäseniin. Väkivaltaa sai kokea siis ilman syytä, ihan vain siksi kun isää v***tti, joten se ei siis ollut esim rangaistus tuhmuuksista. Väkivaltaan ei voinut siis mitenkään varautua tai sitä estää omalla käytöksellä, joten aina piti elää pelossa.



Asia puhkesi kriisiksi itselleni kun sain oman lapsen, silloin tajusin miten törkeästi minua on kohdeltu. Sairastuin ahdistushäiriöön ja unettomuuteen, kävin terapiajakson asian tiimoilta. Terapiassa ehdotettiin että asia pitäisi selvittää ja puhua selväksi lapsuudenkodissa.



Muutama selvitysyritys on ollut. Pari johti melkein väkivaltaan isän taholta ja viimeisin siihen että isä kieltää minut tyttärenä ja tekee perinnöttömäksi. Isäni on menetetty tapaus, mutta entä äitini? Äiti kieltää ihan KAIKEN. Väittää kirkkain silmin että isä ei ole koskaan kenellekään pahaa sanaa sanonut saati hiuskarvaakaan katkaissut.



Äitillä itsellään on ollut puoli päätä kaljuna kun tukka on revitty irti, kylkiluut mustana, silmässä mustelmaa ja vekkiä ja ties mitä. Ja niin oli meillä lapsillakin, vaikka mitä vammaa, äiti on todistanut vierestä varmaan kymmenittäin lasten pahoinpitelyjä (ei siis koskaan puuttunut eikä auttanut mitenkään).



Itse koen että en voi parantua tai eheytyä ellei äitini edes MYÖNNÄ näitä tapahtuneen. En odota mitään siirappista halaus-anteeksipyyntö-pusipusi sovintoa, vaan ainoastana sen että asia myönnettäisiin.



Nyt välit ovat olleet pari vuotta katkolla siten, että sillointällöin äiti soittaa minulle haukkumispuhelun ja väittää että olen hullu ja keksinyt kaiken omasta päästäni. Soittelee sisaruksillenikin ja haukkuu minua hulluksi. Ikävä kyllä sisarukseni joilla ei ole vielä lapsia, eivät uskalla nostaa kissaa pöydälle ja kertoa omalta osaltaan että kaikki tämä on totta.



Nyt siis kysyn teiltä, oletteko saaneet koskaan puhuttua asiat selviksi? Ovatko vanhempanne myöntäneet tekonsa? Tai ovatko peräti pyytäneet anteeksi?



Usein kuulee juttuja että omat paskat vanhemmat saattavat olla kuitenkin ihania isovanhempia. Omassa tapauksessani näin ei ole, sillä lapsenlapset eivät kiinnosta heitä tippaakaan, eivätkä ole tavanneet niitä kuin ehkä pari kertaa. Haukkuminen on yltänyt lapsiinikin kun kuvista on kommentoitu että ovat "vammaisen näköisiä".



Mietin tässä nyt siis parhaillaan että päästänkö irti ja luovutan kokonaan ja suljen nuo ihmiset jatkossa pois elämästäni. Olen nyt kohta nelikymppinen, ja viimeiset 20 vuotta toivonut että äitini vielä joskus olisi oikea äiti joka tukisi ja kannustaisi lastaan.



Voi paska, taidan itsekin ymmärtää kun luen tekstini, että jos 20 vuotta on muutosta toivonut eikä sitä ole tullut, niin eipä taida tulla jatkossakaan :(