Lue keskustelun säännöt.
Yksinhuoltajuudesta kahden aikuisen arkeen
02.12.2011 |
Mieheni on ollut reissutyössä koko alle kouluikäisten lastemme (3) olemassaoloajan eli kotona lähinnä viikonloppuisin ja samalla olemme rakentaneet taloa. Minä olen hoitanut arjen pyörityksen työssä käynnin ohessa. Arki pyörii siis minun luomilla säännöillä. Mies olisi monessa asiassa tiukempi, mutta yksin ei repeä kaikkeen. Välillä tuntuu myös, että hän ei ymmärrä mitä tämän ikäisiltä lapsilta on kohtuullista vaatia.
Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa äkkimuutos: mies on lomautettuna ja mitä todennäköisimmin lomautusajasta tulee pitkä. Vaan lapsillepa ei isä kelpaa avuksi juuri mihinkään ja minä saan kuulla mieheltä että annan lapsille liikaa periksi ja olemme liittoutuneet häntä vastaan. Hänestä voisin nyt vaan siirtää kertaheitolla lastenhoitovastuuta hänelle vaikka lapset sitä miten protestoivat. Omasta mielestäni kaikkien pitää saada sopeutua tilanteeseen - eli lähdetään liikkeelle siitä että asioita aletaan tehdä yhdessä. Jos lapsi kovasti protestoi isän apua pukemisessa niin en osaa vain lähteä töihin ja jättää lasta karjumaan. Pitäisikö? Kurinpidosta ja kasvatuksestakin pitäisi nyt yhdessä sopia, emme mielestäni voi kertaheitolla tiukentaa sääntöjä kun valvovia silmäpareja on enemmän. Vai voimmeko?
Lapset varmasti aistivat väännön minun ja miehen välillä, uusi tilanne on vaikea kaikille vaikka miehen kotonaolo tietysti sinänsä on positiivinen asia. Ja kun tämä aikanaan loppuu, on luultavasti kuitenkin edessä paluu vanhaan?
Vinkkejä? Kokemuksia? Kommentteja? (Enkä kaipaa haukkuja siitä että olen ominut lapset enkä anna miehen osallistua. Hän on itse valinnut reissutyön tähän asti eikä ole edes hakenut muita töitä ja sen mukaisesti minä olen perheelle toimivaa arkea rakentanut oman jaksamiseni rajoissa.)
Kommentit (28)
järkkyä siitä pahoin, että isi on kotona sitten kaikenaikaa? Eli illat ja viikonloput lastensa ja vaimonsa kanssa kotona jatkossa. Tuskin tämä isi siltikään kaikkea sen jälkeen yksin tekee, olettaisin, ei se voi olla kovin pahaa lapsille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja voin hyvin kuvitella että monilla reissuisillä tämä kasvu jää kyllä pitkälti tapahtumatta verrattuna päivittäin lastensa kanssa viettäviin isiin.
eikä välttämättä sidoksissa rahaan mitenkään. On vähävaraisia kahden vanhemman perheitä ja on varakkaita yhden vanhemman perheitä. Ja päinvastoin. Yksinhuoltajuus ei ole yhtä suuri kuin köyhä ja yksinhuoltajuuden suurimmat ongelmat eivät välttämättä ole toimeentulossa vaan sosiaalisella puolella.
Parisuhteessa elävä, jonka yksinjääminen ei aiheuttaisi taloudellista ahdinkoa.
koska hänellä on mies, joka huolehtii perheestään kybällä ja kantaa rahaa talouteen.
jotka kärrää lapsensa varhain päivähoitoon kuten ap on tehnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuo on ihan oikea ongelma tai ainakin haaste, joka teidän molempien pitää ymmärtää.
Lasten kanssa olisi kuitenkin hyvä olla johdonmukainen. Jos sinä olet tähän saakka hoitanut lapsia yksin ja sallinut tietyt asiat, ei mies voi ruveta yhtä äkkiä vaan suoralta kädeltä kieltämään niitä. Se ei olisi reilua lapsia kohtaan ja tekisi huonoa miehen ja lasten väleille, jotka ovat nyt vissiin muutenkin vähän vaiheessa.
Mitä tulee siihen, että lapset ovat miehelle vaikeita ja mies pitää sitä lepsun kasvatuksen tuoksena, kannattaa tuoda miehelle esille se, että lapset ovat tavallista vaikempia, koska asiat tekee eri ihminen eri tavalla. Noin pienet eivät vielä sopeudu saumatta siihen, että rutiinit muuttuvat. Tavalliseen tapaan sen tavallisen tyypin kanssa tehtynä lapset olisivat kiltisti. (Tai ainakin oletan, että näin on?) Jos näin on, miehen pitää olla tietoinen siitä, että vika ei ole pelkästään lapsissa ja punnita näkemyksensä siltä pohjalta.
Mutta tosiasia kuitenkin on se, että tästä eteenpäin teillä tulee olemaan kaksi aikuista lastenhoitovastuussa ja linjat on vedettävä siltä pohjalta. Meno ei voi jatkua ihan samanlaisena kuin sinun "valtakaudellasi".
Sinä et voi enää päsmäröidä (päsmäröinti johtui siitä, että olit ainoa vakiaikuinen talossa ja hoidit homman niin kuin pitääkin, eli älä nyt lue tätä haukuksi) mutta älä anna sen miehenkään päsmäröidä. Mies ei voi vaan singahtaa arkeen oletten olevansa jonkin sortin pomo, todeta, että nyt menee väärin tämä, tämä ja tämä, ja olettaa, että asiat muutetaan sellaisiksi kuin hän sanoo. Pitää tehdä yhdessä kompromisseja.
Istukaa alas yhdessä, miettikää mitä haluatte ja mitä ette kasvattajina (vaikka sit rautalangasta esimerkki esimerkiltä: "en halua, että pyödästä saa nousta, ennen kuin ruoka on syöty" vs "en halua pakottaa syömään, jos ei ole nälkä") ja sorvatkaa yhdessä omat käytäntönne. Tärkeintä on, että olette - jos ei nyt samaa mieltä - niin ainakin sovussa siitä, mitä tehdään. Yrittäkää myös pitää huolta siitä, että ette tule kumonneeksi toistenne ratkaisuja (paitsi tietty jos ne ovat todella epäoikeudenmukaisia). Jos isä on sanonut, että illalla ei saa enää soittaa sähköpianoa, äiti ei voi antaa enää lupaa ja toisin päin.
Se nyt vasta hankalaksi meneekin, jos ensin äiti antaa tehdä kaikenlaista, sitten tulee isä ja rankaisee ihan kaikesta, mitä on saanut ennen tehdä, ja sitten huomataan, että äiti ja isä antavat vuoroissa tehdä ihan eri asioita.
anna miehesi hoitaa asiat äläkä puutu niihin. Tuo "ensin pitäisi tehdä yhdessä että lapset tottuu" on ihan silkkaa soopaa ja paljastat sillä vain kontrollintarpeesi.
Sinun käytöksesi on nyt se, joka pahentaa lasten oloa, sinä käytökselläsi osoitat, ettei isä ole sovelias hoitamaan asioita. Anna isän hoitaa älälä puutu asiaan.
Teet asiasta ongelman vaikka se ei ole sitä. Ainoa ongelma näyttää olevan se, että sinun on vaikea luovuttaa asemasi perheessä, haluat pitää langat käsissäsi ja siksi keksit näitä uskomattomia syitä muka lasten parhaasta.
Vaikka se isä on ollut arjessä vähemmän läsnä, on hän lapsille kuitenkin tuttu, relaa vähän.
Ja pienenä vinkkinä: älä puhu mistään henkisestä yksinhuoltajuudesta, olet aivan varmasti joskus puhunut miehesi kanssa lasten asioista ja pohtinut asioita yhdessä hänen kanssaan.
Oikeassa yksinhuoltajuudessa ei ole rankkaa niinkään se arjen pyörittäminen vaan henkinen yksinäisyys, joka tarkoittaa todellisuudessa sitä, ettei sinulla ole ketään kenen kanssa jakaa lapsiin liittyvät ilot ja murheet, pohdinnat jne. Reissu- tai remonttileski kun aivan varmasti voi tiukan paikan tullen vaikka soittaa sille toiselle vanhemmalle ja purkaa sydäntään tai vaikka illalla kysyä "mitä se toinen vanhempi on mieltä lapsen sairaudesta, hoitopaikan vaihdosta, kiusaamisongelmasta jne...
Että ihan täyspäisen isän alkaessa huolehtia lapsista, siitä seuraa psyykkisiä vammoja ja tarvitaan psykiatria vuosikausia? Nyt tuli kyllä sontaa tuon mukapsykiatrin suusta.