Rakastatko aviomiestäsi enemmän kuin ketään koskaan..

Mutta lapsiani KAIKKEIN eniten! Vaikka nyt tää vauva-arki tuppaakin laittamaan meidän avioliiton todella kovalle koetukselle. Eikä meistä kumpikaan ole ensimmäistä kertaa vanhempana, yhdessä tosin ensimmäinen yhteinen lapsi. SILTI en vaihtaisi mitään enkä ketään tästä perheestä.

rakastan miestäni yli kaiken! Lapsia ehkäpä hitusen vielä enemmän. Mutta mieheni on juurikin se mies jonka kanssa haluan olla, enkä voisi kuvitellakaan rakastavani jotakin muuta miestä.

Rakastan lapsiani enemmän kuin ketään koskaan.

Tosi paljon. Se on mun elämän suuri rakkaus. En ikinä vois rakastaa ketään enempää kuin olen miestäni rakastanut ja rakastan aina.

12 vuotta ollaan oltu yhdessä ja minusta rakkaus toiseen syvenee kun elämää yhdessä eletään.

Meillä on ollut melko kurjia elämänkolhuja yhdessä ja se on hitsannut meitä tiiviimmin tarttumaan toisiimme.



Suhteen alussa kun mennään naimisiin niin ei silloin puhuta samasta rakkauden määrästä ja tunteesta joka tulee kun ollaan oltu rakastuneita kymmeniä vuosia.



Varmaan voisin rakastaa joskus jotain kuten miestäni mutta alkuhuuma tai kiihko ei ole kuten tämä tila.



Uskon että pareissa joissa suku päättää että he menevät naimisiin voi olla seassa hyvinkin rakastuneita ihmisiä, joiden rakkaus tuntuu syvemmällä kuin pari joka tapaa toisensa länsimaassa. Rakkauteen voi kasvaa ja se voi kehittyä johonkin muuhun kuin mitä pinnallinen huuma on.

En osaa tällä hetkellä enkä ylipäätään koko aikana mieheni tavattuani ole osannut kuvitella rakastavani ketään enempää! Elämänirakkaus!



Lapset ovat eri juttu, se on erilaista rakkautta ja he ovat vain kasvun ajan minulla lainassa, löytävät omat rakkauden ja kiinnostuksen kohteet elämässään, äidinrakkaus ei lopu koskaan vaikka mitä kävisi, luulisin. Muttei liity mielestäni mitenkään eikä ole vertailukelpoinen parisuhderakkauden kanssa. Enkä minä ainakaan rakasta kuudesta lapsestani yhtä enempää kuin toista.

Rakastan häntä nykyisenä, aikuisena ihmisenä sydänjuuriani myöten. Ehkä olin silloin nuorena vielä enemmän rakastunut ekaan oikeaan poikaystävääni, ja olimmekin yhdessä neljä vuotta. Mutta en laske sitä oikeaksi, tasapainoiseksi seurustelusuhteeksi, sillä hän ei ollutkaan sitten yhtä rakastunut minuun.

lastani rakastan vielä enemmän. Mutta rakastan miestäni niin paljon, ettei sitä pysty sanoiksi pukemaan. Olen kiitollinen että mulla on hänet!

eilen mutta vähemmän kuin huomenna - silti ei elämäni suurin rakkaus.



Silti elämä on tässä ja nyt, hyvää ja onnellista

Hän on elämäni suurin rakkaus. Lastani rakastan yhtä paljon mutta eri tavalla. Mieheni uskoo, että rakastan lasta vieläkin enemmän juin häntä mutta rakkaus lapseen on niin erilaista... Hän on koko elämäni mutta niin on miehenikin.

kaikista vaikeuksista huolimatta, jotka on jo selätetty. Lapsien myötä rakkaus on vaan vahvistunut. Hän on myös eka rakkauteni, välissä oli muutama muu ennenkuin tiemme taas kohtasivat :)

Meillä on oikein ihana rakkautta täynnä oleva suhde.





Ai mikäkö saa? Itse olen niin surkeista kotioloista että lähdin jo 16.v itseäni 10 vuotta vanhemman "juopon" matkaan ihan vain sillä että pääsisin pois kotoa ja muutin hänen asuntoon kaljapulloja keräämään, siivoamaan, pyykkäämään ja laittamaan ruokaa. Siellä sitä elelin 5 vuotta nöyrästi. Minä typerys vielä halusin lapsia, onneksi miehen retukka ei ollut valmis isäksi :D



Ei sitä voi tietää saako sitä asioita aina paremmin järjestettyä vaikka lähtisikin. Monella on pelko siitä että jää yksin. Itse en ainakaan uskaltanut lähteä kun ei ollut mitään minne menisi. Kyllä minä useasti yritin mutta ei se niin yksinkertaista ollut. Ei onnen lahjat aina mene tasan eikä se ole ainoastaan itsestä kiinni että saisi sellaisen elämän kuin haluaa.



Ei sellainen lapsi jota on poljettu koko lapsuusiän osaa itseään niin kunnioittaa että sen varjolla lähtisi. Moni hyväksyy sellaisen roolin.



Itse olin (köh köh OLEN :) todella kaunis, pieni ja siro tyttönen jonka olisi huolinut vaikka kuka. Itsetuntoa tuolla tyttösellä ei koskaan ollut niin paljon että olisin osannut päästää ihmisiä lähelleni. Ei pojat uskaltanut tehdä edes aloitetta koska suojamuurini oli niin kova.



Minulla on kuitenkin mennyt asiat loppujenlopuksi paremmin kuin uskalsin edes toivoa. Ymmärrän silti täysin niitä jotka jää. Sanonta: Jokainen on oman onnensa seppä, pitää kyllä paikkansa mutta ei se seppäkään mikään ihmeidentekijä ole.

Kun menin aikanaan naimisiin mieheni kanssa en silloin rakastanut häntä sydänjuuriani myöten. Se ei johtunut miehestäni vaan minun kyvystäni rakastaa. Se kyky rakastaa kun oli lapsuuteni ja nuoruuteni jäljiltä vajavainen.



Se miksi miksi menin naimisiin oli että halusin sitoutua mieheeni ja lapsia hänen kanssaan. Itse pidän avioliittoa myös tahdon asiana. Mieheni kanssa oli hyvä olla ja luotin häneen, sekä meillä oli fyysistä vetovoimaa. Lisäksi en olisi ollut halukas lopettamaan suhdetta koska olisin joutunut luopumaan siitä mitä meillä oli ja aloittaa yksin alusta, enkä uskonut että olisin löytänyt parempaa miestä.



En ole rakastanut ketään muuta enempää ja en usko että koskaan tulen rakastamaankaan. Samanlaista yhteyttä en voi saada ihmiseen joka ei ole lasteni isä. Rakastan miestäni enemmän kuin ketään koskaan ja rakkaus on vain syventynyt ajan myötä.



Olen onnellinen että halusin naimisiin mieheni kanssa, se kannatti! Ihan samoin olen onnellinen että tein päätöksen lasten hankkimisesta vaikka en ollut siinäkään varma onko minusta loppujen lopuksi äidiksi. Se varmuus äitiydestä tuli vasta lasten myötä, ihan samoin kuin kyky rakastaa täysin miestäni on tullut yhteisen ajan ja lasten myötä.

valtavasti ja lapsiamme myös. Olemme olleet yhdessä yli 20 vuotta, ja kaikkien vaikeuksienkin jälkeen rakastan häntä syvästi. Välillämme on sanatonta ja joskus vähäeleistäkin suurta rakkautta. Olemme toistemme vastakohdat ja se on suuri rikkaus. Meillä ei ole minkäänlaista näyttämisen halua eikä teatraalisuutta tai ylitunteellisuutta, joita usein kohtaa pariskuntien keskuudessa varsinkin kun kyläillään jonkun luona. Meillä on molemmilla omia menoja ja harrastuksia, myös joitakin yhteisiä, emme ole liian omistushaluisia tai mustasukkaisia, meillä on hyvä, mutta olemme myös läpikäyneet monia elämän tuomia vaikeuksia. Nytkin huolta työstä, mutta kaikesta on selvitty ja selvitään!

rakastan vain lastani. tässä vuosien varrella on selvinnyt kirkaustunut moni asia ja se on pikkuhiljaa rakkuden tunteen hävittänyt ...emme eroa mutta syvvä rakkautta ei ole.

Ja rakastan vieläkin kaiken tämän vihan ja katkeruuden alla.



En ole koskaan kokenut mitään sellaista täyttävää tunnetta.

Rakastan lapsiani enemmän kuin ketään koskaan.

Niin minä valitettavasti en saanut elämäni rakkautta. Aina häntä kaipaan, sisuksiini on jäänyt kytemään siitä oma pieni musta kivulias hiillos ja ainainen sisäinen suru. Täytyy siis tyytyä toiseksi parhaimpaan, eikä tässäkään mitään vikaa ole. Rakastan miestänikin mahdottomasti, minulla kun on laaja sydän. Hän on erinomainen isä. Olemme avoliitossa.

enkä usko että toista yhtä suurta rakkautta tulee enää koskaan.

Mikä saa jotkut menemään naimisiin asti ihmisen kanssa, jota ei rakasta sydänjuuriaan myöten? Ja vielä hankkimaan lapsia kaiken päälle?

Tätä minäkin ihmettelen...

lapsiakin rakastan yhtä paljon mutta nämä kaksi rakkautta ovat niin erilaisia eikä niitä voi mielestäni verrata että mikä olisi kaikkein tärkeintä rakkautta. rakastan myös omaa äitiäni.

Etenkin huomasin miten paljon rakastankaan miestäni kun hän joutui sairaalaan.

Jaksan aina ihmetellä miehelleni ääneen miten sitä voikaan rakastaa niin paljon ennestään tuntematonta ihmistä. Kaikki muut rakkaudethan ovat sukulaisuhteita. ainoastaan puoliso ei siis ole sukulainen ja silti hänet nostaa yhtä tarkeäksi kuin lapsensa tai omat vanhempansa. Toisaalta hän on myös näin ainut rakkauden kohde jonka ihminen voi valita elämässään...vai kohtaloko sen valikoi tai joku ylempi voima :)

Minäkään ei voi ymmärtää miten voi alkaa suhteeseen ja etenkin tekemään lapsia semmoisen ihmisen kanssa jota ei edes rakasta.