Argh, valitusta rakkaasta äidistäni....!!

Ensiksi korostan, että äitini on minulle hyvin rakas, hän on kuitenkin ihana ihminen, ja olen kiitollinen että minulla on hänet elämässäni.



Nyt vaan ärsyttää muutama asia hänessä taas, ja tulen purkamaan ärsytykseni tänne, jotten pura sitä häneen.



Äitini on vielä melko nuori ihminen,

MUTTA. Puheissaan hän on mummoutunut jo ainakin 10 vuotta sitten. Puhuu jatkuvasti, kuinka hän on jo niin (liian) vanha ja väsynyt tekemään sitä tai tätä, ja mikään ei kiinnosta, ja kaikki on typerää mutta hän on jo aivan liian vanha tekemään asioille mitään eikä edes kiinnosta tehdä niille mitään.



Tekosyitä riittää vaikka muille jakaa, kun yritän ehdottaa hänelle jotain tekemistä tai uutta, piristävää sisältöä elämäänsä. Ei jaksa, ei halua, eikä viitti.



Joskus tuntuu, että äitini vaan HALUAA valittaa. Muistan, että hän on aina ollut tällainen valittaja. Ihan niin kauan, kuin muistan. Kuitenkaan hän ei ole koskaan valmis muuttamaan asioita, joista valittaa, vaikka se olisi täysin mahdollista. Luettelee vaan tekosyitä ja jos kumoan ne, hän lopuksi suuttuu. Ja sitten taas seuraavalla kerralla valittaa samat asiat läpi. Osa asioista on vieläpä sellaisia, jotka tapahtuneet jo yli 30 vuotta sitten.



Aina on jotakin valittamista ja joku asia huonosti. Aurinkoisena päivänä ei voi tehdä mitään, kun liika auringonpaiste väsyttää. Ja harmaanakaan päivänä ei voi tehdä mitään, kun harmaus väsyttää. Ja tätä rataa.



Valittaa jatkuvaa rahapulaa, mutta ei halua mennä töihin. Koska eihän hän enää mitään jaksa eikä osaa, kun on niiiiin vanha jo. Eikä hän tykkää ihmisistä eikä ihmiset kuulemma tykkää hänestä. Eikä hän halua kotoa päiviksi pois, vaikka ei sitten kuitenkaan viihdy siellä kotona.



Äiti puhuu vaan jatkuvasti lottovoitosta. Pelaa ja lottoaa kaikki vähätkin rahansa, eikä lopeta sitä, vaikka siitä on kuinka sanottu ja ehdotettu peliklinikoitakin. Hänen mielestään hänen elämänsä muuttuu vain, jos hän saa lottovoiton. SITTEN hän voi tehdä kaikkea mitä haluaa, ja hänen elämänsä muuttuu elämisen arvoiseksi. SITTEN hän alkaa tehdä sitä sun tätä. SITTEN hän on onnellinen.



Olen monesti sanonut hänelle, että hänellä olisi mahdollisuus näihin haluamiinsa asioihin jo nyt, jos oikeasti haluaisi, mutta eihän se koskaan mene perille. Suuttuu vaan ja latelee samat tekosyyt pöydälle.



Mun mielestä on helkkarin surullista katsoa, kuinka hän hukkaa elämänsä. Kuvittelee saavansa joskus lottovoiton, ja elää sitten kun - elämää.



Ja viimeisin niitti, josta tämä purkaus nyt johtuu on se, kun äitini sanoi jättäneensä diabeteslääkityksenä omin päin pois. Hänen mielestään sairastamansa 2-tyypin diabetes vaan kuuluu luonnolliseen vanhenemiseen, onhan hän jo niiiin vanha. Eikä niillä syömillään lääkkeilläkään ole kuulemma mitään muuta tarkoitusta kuin viedä näläntunnetta pois(!) joten se on sitten ihan sama terveyden kannalta, syökö niitä vai ei. Eli ei aio enää syödä.







Toisaalta siis tavallaan ymmärrän äitiäni, tai syyt hänen käytökseensä, hänellä on ollut hyvin rankka lapsuus jne, mutta sitten taas toisaalta.... argh.