Lue keskustelun säännöt.
Pelkään kuolemaa...muita
16.11.2011 |
Ajattelin kysyä ajatuksia. Olen 43-vuotta ja minulla on kolme aika pientä lasta, ihana elämä ja kaikki hyvin. Olen vain kovasti alkanut ajattelemaan kuolemaa ja sitä kuinka lyhyt elämä on. Kun ajattelen sitä,että joudun jättämään lapseni tänne ja kuolen, tulen niin surulliseksi ja tuntuu ihan kamalalta. Elän tätä hetkeä ja olen niin onnellinen etten haluaisi tämän koskaan loppuvan.
Kommentit (7)
mua pelottaa että iskee joku sairaus, joka vie hetkessä ja lapset jäävät ilman äitiä.
tai sitten sitä että mitä sen kuoleman jälkeen tapahtuu, ei ole kukaan tullut kertomaan.
en haluaisi että elämä loppuisi liian lyhyeen, ihannetilahan olisi varmasti se, että eläisi vanhaksi ja näkisi lapsenlapsensa, saisi elää hyvää elämää loppuun asti. harvoin näin kuitenkaan käy...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mua pelottaa että iskee joku sairaus, joka vie hetkessä ja lapset jäävät ilman äitiä.
tai sitten sitä että mitä sen kuoleman jälkeen tapahtuu, ei ole kukaan tullut kertomaan.
en haluaisi että elämä loppuisi liian lyhyeen, ihannetilahan olisi varmasti se, että eläisi vanhaksi ja näkisi lapsenlapsensa, saisi elää hyvää elämää loppuun asti. harvoin näin kuitenkaan käy...
tuon perustat? Kyllä täällä Suomessa lähdetään useammin 80- kuin 40-vuotiaana.
Elä hyvä elämä nyt.
Kuoleman ajatteleminen muistuttaa siitä kuinka arvokkaita kaikki hetket ovat. Askel kerrallaan, turha murehtia etukäteen mitään,mutta ihanaa, että koet iloa lapsistasi!Varmasti jokakinen vaihe tuntuu ajallaan tarkoituksenmukaiselta kun nyt mietit haluaisitko olla 20-v, tuskimpa.Näin ollen sitten vanhana voi olo olla tyynen rauhallinen ja kiinnostuksella ja levollisin mielin saattaa siirtyä seuraaviin kujeisiin :)
Kun lapseni kuoli syliini leikki-ikäisenä.
Jokainen päivä on paitsi kauemmas lapsesta niin myös lähemmäs hänen uudelleen kohtaamista. Minut se saa levolliseksi.
mutta kun aidosti tulin uskoon ei sellaista ahdistusta enää ole. tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun lapseni kuoli syliini leikki-ikäisenä. Jokainen päivä on paitsi kauemmas lapsesta niin myös lähemmäs hänen uudelleen kohtaamista. Minut se saa levolliseksi.
Ja itkulta en näe kirjoittamaani.
Olen vielä Jumalaan uskova ihminen, mutta pelkään kamalasti sitä että elämäni täällä loppuu liian aikaisin. Välillä kun ajattelen kuolemista tulee ihan kamala olo, esim unettomuus illalla.
Pelkään sairauksia.. en tajua miten olen joskus niin ristiriitainen ihminen, mutta näin vaan on.. Lisäksi joskus epäilen omaa taivaspaikkaani kun olen niin hölmö :)