Vihaan miestäni niin etten kestä olla, miten pääsen tästä tunteesta eroon?

Vierailija kirjoitti:

Olen jolteensakin järkyttynyt taas näitä viestejä lukiessa. Tuntuu olevan homma hukassa kaikilla osapuolilla, miehillä pahemman kerran. Mutta itselle perhe on yhteisyritys, yhdessä hoidetaan eikä sellaista omaa aikaa tunneta. Mutta yhtä selvää on että molemmat tekee osuutensa, ei kaikesta puolia vaan oman osan.

Niin on meillekin mutta kyllä meillä on käsite oma-aika ihan tuttu. Esim harrastuksiin saa mennä ihan vapaasti, niitä jopa tuetaan. Ihan terveydellisistä syistä - sekä kropan että mielen. Mun mies käy salilla 3-5 x viikossa eikä tulisi mieleenkään kieltää tätä omaa aikaa?? Tai touhuaa jotain muuta "omaa". Minulla sitten omat juttuni.

Olemme muuten yhdessä kotitoimistolla 24/7 työmatkoja lukuunottamatta ja kyllä mä olen sitä mieltä että molemmat kaipaavat edes hetken itsekseen. Kun lapset oli pieniä mies saattoi lähteä heidän kanssa maalle tai mummolaan pariksi päiväksi ja sain aikaa ihan itselleni. Mutta toisin kun ap:n mies mun on ollut aina huomaavainen ja huolehtinut enemmän mun hyvinvoinnistani.

Meidän kesken ei auttanut muu kuin miehen puhuttelu. Laitoin hänet seinää vasten ja kysyin, että olenko minä mutsisi?

Hyvä isä pohjimmiltaan, mutta patalaiska.

Välillä ei auttanut muu kuin sanoa, että otat pojan ja menette muualle.

30-vuotinen sota on kohta sodittu ja nyt kumpikin seestynyt. Nyt hänkin ymmärtää, että toisen tukea tarvitaan. Joskus ihan fyysisesti, kun ei kivuiltaan pääse muuten liikkumaan kuin toisen auttamana.

Voi miten tuttuja tarinoita... Meilläkin mies alkoi olla omien lastensa kanssa vasta eron jälkeen. Sovittiin joskus kun lapset pieninä heräsi klo 6 aamuisin että mies herää toisena aamuna ja mä toisena. No se tapahtui niin että minä heräsin lasten ääniin ja sitten väkipakolla pakotin miehen ylös. Siinä vaiheessa olin jo hereillä ja niin vihainen etten saanut enää unta. P***a hän kyllä vonkasi ja mökötti jos/kun ei saanut.

Kertakaikkiaan vihasin häntä, vihasin! Ikävöinyt en ole kertaakaan nyt 1,5 v. Jälkeen.

Vihaan myös miestäni. Monesti olen ollut tässä tilanteessa 5,5 vuotta kestäneen suhteemme aikana. Välillä pitkiäkin aikoja ja paljon olen sietänyt. Tällä hetkellä olen kylmettänyt tunteeni miestäni kohtaan. En tiedä onko se sama kuin ap:n kuvaama masennustila. Toivottavasti ei, vaikka onhan tämä masentavakin tilanne.

Tuntuu vain, että pakko on tässä tilanteessa suojata itseäni ja kovettaa tunteeni. En ole ollenkaan varma haluanko enää jatkaa miehen kanssa. Ero tuntuu helpottavalta haaveelta. Meillä on kuitenkin yhteinen lapsi, joten hätiköityjä päätöksiä ei ole varaa nyt tehdä. Eli sanoisin, että tunteiden kovettaminen ja haaveilu elämästä ilman miestä auttavat ainakin hetkellisesti. Ja se, ettei tarvitse olla samassa tilassa/kotona yhtä aikaa.

Mieheni on todella kontrolloiva ihminen. Määräilee minua ja jakelee ohjeita jo heti aamusta. Hän esimerkiksi vaatii toistuvasti minua siivoamaan työajallani (olen yrittäjä ja työhuone kotona) sekä määrää minua isoissakin elämänvalinnoissa, esim. työhön liittyen. En tietenkään suostu hänen pompoteltavakseen, vaan sanon vastaan enkä toimi hänen määräysten mukaan. Sekin on kuluttavaa ja mies toistaa samoja vaatimuksiaan jopa vuoden ajan. Olen valottanut hänelle asiaa keskustelemalla monesti ja pyytänyt häntä menemään terapiaan, mutta hän ei ymmärrä, että hänen käytöksessään olisi mitään vikaa. Olen pyytänyt häntä keskittymään omiin asioihinsa ja että itse kyllä osaan elää omaa elämääni ja tehdä omat valintani. Hän ei luota minuun esim. missään lapsen hyvinvointiin liityvissä tärkeissä valinnoissa. Olen silti toiminut lapsemme parhaaksi äitini tuella, vaikka mieheni on aina vastaan. Jälkikäteen hän on kiitellyt, että olen toiminut oikein. Olen pyytänyt häntä, että oppisi luottamaan minuun, mutta ilmeisesti ei kykene tunnistamaan ja muuttamaan pakonomaista tarvettaan kontrolloida minua.

Odottaessani toista lastamme ja kärsiessäni jatkuvasta oksentelusta alkuraskaudessa hän jatkuvasti huusi minulle ja syytti miten en tee mitään. En voinut muuta kuin maata ja lääkäri oli määrännyt minulle sairauslomaa. Minulla ei pysynyt edes vesi vatsassa vaan sekin tuli ulos ja olin todella heikkovointinen. Silti en saanut hoivaa mieheltäni, vain ainoastaan syyttelyä ja vaatimuksia.

Paljon olen antanut hänelle anteeksi ja pyrkinyt aina takaisin hyvään yhteyteen hänen kanssaan. Tällä hetkellä tuntuu, etten enää vain halua. Hänen seuransa on liian ahdistavaa. Hän vie minulta kaiken elämän ilon ja lapsenikin kärsii siitä, kun uuvun ja olen ahdistunut jatkuvasti mieheni käytöksen vuoksi. Minulla on mennyt kokonaan maku olla mieheni seurassa ja koen hänet enää täysin kuvottavana persoonana kenen lähelle en halua mennä saati olla edes samassa tilassa hänen kanssaan.

Unelmoin vapaasta arjesta, jossa saan olla sellainen kuin olen ja toteuttaa itseäni ja unelmiani. Jossa saan tehdä töitä työajalla ja siivota silloin kun on sille aikaa. Eikä siitä tarvitsisi taistella jatkuvasti jonkun kanssa. Haaveilen vapaasta ilmapiiristä kotona. Haaveilen kumppanista, joka kannustaisi mua ja kiittäisi siitä mitä teen, joka luottaisi valintoihini ja enemmin keskustelusi kanssani asioista sen sijaan, että jakelisi ohjeita.

Ehkä vielä jonain päivänä. Aion kyllä toimia itseni ja lapseni parhaaksi. Mikäli mieheni ei muutu, niin meidän on erottava. Lapsellekaan ei tee hyvää elää kireässä ja ahdistavassa ilmapiirissä jatkuvasti. Hän saa huonon parisuhdemallin meistä. Mieheni huutaa välillä lapsellekin ja sitten minulle, kun puolustan lasta. On jaksoja joina jokainen aamu on alkanut hänen raivoamisellaan. Miehessäni on paljon ihania puolia ja hän on muuten kunnollinen, mutta mielenvikainen hän on.

 Jos haluaa itse suorittaa ei pidä ajatella että toinen suorittaa myös. Ja sekös vituttaa kun asiat eivät mene niinkuin itse toivoisi. Itseä voi katsoa pelistä ja kysyä mitä elämältä haluaa. 

Kumpi teistä oikeasti luo sen kireän ilmapiirin? Onko lapsille joka päivä ohjelmaa kalenterissa? Kuulostaa siltä että kannattaa järjestää omaa aikaa.. ketään muuta et voi muuttaa mutta itseäsi voit tai sitten eroat ja hommaat palvelija miehen. Monesti komeat ja toimeentulevat eivät ole sellasia tyyppejä. 

Kuulostaa kamalalta tuo miten puhut miehestäsi :( 

Vierailija kirjoitti:

Järjestin miehelle juuri neljä kokonaista päivää omaa aikaa olemalla lasten kanssa mummolassa ja sitten kun tulin kotiin, sanoin että nyt minäkin tarvin omaa aikaa, ja silti joka tunnista on saanut vääntää. Kunnes räjähdin, ja mies ei piittaa paskaakaan. Sama juttu joka kerta. Tuntuu etten enää kestä.

Vuodet vaihtuu, meidän äitien teemat säilyy!

Täälläkin mies ei vain ymmärrä kuinka tärkeää on välillä oma aika. Ymmärrykseen ei mahdu se että sellainen kuvitelma elämästä edes ettei HÄNELLÄ olisi omaa aikaa. Koska tottakai hänellä on.

Vertaistuki täällä auttaa. Ei muuta arkea mutta helpottaa.

Eroa. Sillä siitä pääsee.

Miksi edes vaivaudutte liittoihin. Vapaus valttia!

Mitä ihmeen tossuja olette? Mieshän hyväksikäyttää sua aivan kuusi nolla. Tietää, ettei siitä seuraa mitään riitaa vakavampaa.

Mulle tehtäis noin tasan kerran. Kyllä se on jo omaa tyhmyyttä siinä vaiheessa, jos sama kuvio toistuu jatkuvasti. Jotain omanarvontuntoa kannattaa hankkia.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa kamalalta tuo miten puhut miehestäsi :( 

Mee sinäkin siitä kotiis nukkumaan🤭

Eroaisin tuollaisesta suhteesta. Olet mennyt henkisesti lapsen tasoisen miehen kanssa naimisiin.

Miesvihasta kärsivän naisen pitää mennä pyllylääkärille, joka sitten antaa miesvihalääkkeet, jotka pitää otta 5 krt päivässä keitettyjen perunoiden kera.

Vierailija kirjoitti:

Eroa. Sillä siitä pääsee.

Tää paras tapa👍

Hullun miehen vaimo kirjoitti:

Vihaan myös miestäni. Monesti olen ollut tässä tilanteessa 5,5 vuotta kestäneen suhteemme aikana. Välillä pitkiäkin aikoja ja paljon olen sietänyt. Tällä hetkellä olen kylmettänyt tunteeni miestäni kohtaan. En tiedä onko se sama kuin ap:n kuvaama masennustila. Toivottavasti ei, vaikka onhan tämä masentavakin tilanne.

Tuntuu vain, että pakko on tässä tilanteessa suojata itseäni ja kovettaa tunteeni. En ole ollenkaan varma haluanko enää jatkaa miehen kanssa. Ero tuntuu helpottavalta haaveelta. Meillä on kuitenkin yhteinen lapsi, joten hätiköityjä päätöksiä ei ole varaa nyt tehdä. Eli sanoisin, että tunteiden kovettaminen ja haaveilu elämästä ilman miestä auttavat ainakin hetkellisesti. Ja se, ettei tarvitse olla samassa tilassa/kotona yhtä aikaa.

Mieheni on todella kontrolloiva ihminen. Määräilee minua ja jakelee ohjeita jo heti aamusta. Hän esimerkiksi vaatii toistuvasti minua siivoamaan työajallani (olen yrittäjä ja työh

Mihin se siitä muuttuu, jos ei näe käytöksessään mitään korjattavaa ja puhe ei auta? Olet hölmö ja tuhlaat vain aikaasi, sekä rikot itseäsi ja lastasi tuolla kuviolla.

 

 

 

"minusta ihminen tarvii aina välillä muutaman päivän ilman jatkuvaa keskeyttämistä ja katoäitiä tai -isää."

^Minusta ihminen kun perustaa perheen/saa lapsia, ymmärtää että Minä ja Minun aikani ei enää ole prioriteetti nro 1. 

Miten helkkarissa meistä on tullut tällaisia tuutuvauvoja, ettemme kestä 24/7 lapsiamme? Se on plussaa jos voi viedä lapset hoitoon/mummolaan jne. Muttei se mikään perustarve ole?

 

Mitä omaa aikaa sille pojulle järjestät?  Sinä ja lapset ja poju olette perhe.

Onneksi oli isovanhemmat ja muita sukulaisia auttamassa lasten hoidossa. Iso kiitos siitä heille. Kannattaa miettiä ennen lasten tekoa, että onko muita apukäsiä saatavilla niitä tarvii aina.