Lue keskustelun säännöt.
Mä en ymmärrä ystäviäni näissä lapsiasioissa. Ihme touhua.
07.11.2005 |
Toinen ystävä yrittää vuositolkulla raskaaksi, ja itkee kun ei voi saada lasta. Jos hän lapsen saisi, niin koko elämä olisi täydellistä, ja hän ei muuta toivoisikaan. Lukee vauva -lehtiä ja arvostelee muita äitejä ratkaisuissaan (lapsi syö vielä tuttia/ juo tuttipullosta / äiti ei tee kotiruokaa / ei hänen mielestä ulkoilla riittävästi) ja niin edelleen. Sitten kun vihdoin saa sen oman lapsen, niin koko ajan on valitus jostain. Joko tulee hampaita, tai lapsi ei nuku muuten vain, tai sitten on koko ajan nuhassa, kun äiti ei jaksanut imettää (kun vauva söi niin tiheästi, niin ystäväni antoi pullosta " kun en jaksa koko ajan olla tissit paljaana ja sitten ei ehdi tehdä mitään muuta" .) Ja kun äitiysloma loppuu, saa 9 kk ikäinen lapsi mennä päiväkotiin. Lapsi, joka ei puhu, ei liiku jne. Mahtaa olla lapsella hauskaa...
Nyt sitten äiti valittaa, kuinka raskasta on yhdistää lapsenhoito ja työssä käynti. Haloo!?!? Kuka sen lapsen käski sinne hoitoon viedä! Totta kai se on helpompi hoitaa kotona, kuin käydä töissä ja illalla tehdä kotityöt, hoitaa lapsi ja ehtiä rentoutuakin! Ja heillä ei töihin meno ollut mikään pakon sanelema taloudellinen pakkotilanne.
Toinen ystävä taas on saanut keskenmenon yli vuosi sitten, ja itkee sitä vieläkin vähän väliä. Uutta lasta ei kuulemma " uskalla" yrittää, kun se menee kesken kuitenkin. Keskenmeno oli viikolla 6+1. Hän puhuu kaikille siitä miten hän on lapseton, eikä hän ikinä saa lapsia. Mutta mutta... Ensimmäinenkin raskaus tärppäsi toisesta kierrosta! Hän siis tulisi raskaaksi jos edes yrittäisi, mutta kun ei! Olen yrittänyt ehdottaa, että kävisi psykologilla puhumassa, mutta " minä en ole hullu" on ainoa vastaus. Muilta puolitutuilta ihmisiltä hän saa kamalasti empatiaa, kun puhuu aina siihen sävyyn, että lapsen saanti on heille mahdotonta.
Mä en jaksa näitä ihmisiä! Molemmat on mun pitkäaikaisia hyviä ystäviä, erittäin rakkaita. Mutta viimeisen vuoden aikana kumpikin on alkanut käydä hermoille. Miksi eka tapaus ei voi olla missään vaiheessa onnellinen? Ei lapsettomana, ei raskaana ollessaan, ei vauvan kanssa kotona, ei töissä??? KOKO AJAN, joka kerta kun tavataan, hän vuodattaa miten rankkaa on, ja näin on ollut jo monta vuotta. Ainaista valitusta vain. Ystävyydestämme on tullut tosi yksipuolista.
Ja toinen! Eikö hän tosiaan ymmärrä että vika on hänellä korvien välissä, ei jalkojen välissä? Varmasti tulisi raskaaksi, jos yrittäisivät. Hänen aviomiehen kanssa olen yrittänyt jutella, mutta tämä sanoo että hän tekee niin kuin vaimo haluaa, ja " kyllä se tuosta joskus tokenee" . MILLOIN? Siitä on jo tarkalleen 1v 3kk. Ei ole NORMAALIA surra rv 6+1 tapahtunutta keskenmenoa noin kauaa, varsinkin kun tuli toisesta kierrosta raskaaksi, eikä takana ole edes lapsettomuutta!
Aina kun tapaan heitä, hirveä valitus omasta kohtalosta, mutta mitään ei viitsitä tehdä sen eteen, että asiat olisivat paremmin. Itseä ei viitsitä auttaa, eikä keskittyä tähän hetkeen.
Ja kyllä, minulla on ollut kaksi keskenmenoa, toinen rv 4+3 ja toinen 8+5, ja kyllä olen myös surrut molempia. Kipu on kestänyt viikoista jopa pariin kuukauteen, mutta olen osannut käsitellä asiat! Ja ei kai tämä vauva-aika ole kenelläkään erityisen helppoa, mutta eikö voisi edes joskus ajatella mitkä kaikki asiat ovat hyvin, kun on sen oman maailman ihanimman lapsen saanut!
Kommentit (8)
tosi rasittavaksi. Ihmettelen mikä siinä on, että valittavat? Jotkut tosin valittavat AINA, eivätkä siitä muuksi muutu vaikka kaikki oliskin hyvin. Ei ole sun tehtävä kuunnella vuosikausia, jos ystävyydessä ei ole vastavuoroisuutta. Tuskin se alas istuminen mitään auttaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olin itsekkin lapseton 3v kunnes sain kaksoset. ja kyllähän sitä tulee huonoina päivinä valitettua (kuten tänään, aivan hirvittävää kitinää koko päivä...), mutta siis, EN TODELLAKAAN VALITA usein.
koita itse esimerkilläsi saada puheenaihe hyviin puoliin lapsissa!
ja tuo toinen ystäväsi nyt tuntuu olevan...hmm...mites nyt sanoisi kauniisti.. päästään sekaisin.
tuossa on pakko olla joku muu ongelma takana, ei kukaan jätä lapsen yrittämistä yhden varhaisen keskenmenon takia.
ehkäpä hänelle kannattaisi vähän selostaa faktoja keskenmenoista, ja koittaa vääntää rautalangasta, että ne ovat erittäin yleisiä. ei taatusti ole ainoa ihminen maailmassa!!
ja voisi vihjaista, että surutyöhön auttaisi uusi raskaus...
Ensin on muutama vuosi lapsen haikailua, jolloin sitä masuasukkia kaivataan todella kamalasti ja suunnitellaan jo kaikki valmiiksi että kuinka ihanaa se sitten tulee olemaan, kun vauva syntyy! Sitten kun vauva on syntynyt ja se normaali lapsiperheen arki lyö vasten kasvoja, niin valitetaan sitä ja tätä ja tuota, eikä kyetä näkemään ihanaa siinä ennen niin kauan kaivatussa vauvassa/lapsessa... Ei kai kukaan ole koskaan väittänytkään, että lastenkasvatus on helppoa hommaa.....? Mä en kyllä ymmärrä, että mistä Kauniista ja Rohkeista nämä ihmiset oikein " oppii" niitä elämän realiteetteja?
Mielestäni ap on ollut erittäinkin symppis kavereilleen, koskapa on vuodatuksia jaksanut kuunnella. Itse olisin varmaan laittanut asian leikiksi jo ajat sitten mustan huumorin avulla ja ottanut sen riskin että ystävät on pian entisiä ystäviä. Mutta ihan oikeesti, ei sitä ruikutustakaan vuositolkulla jaksa kuunnella!!!
Minä kuuntelin mielelläni ystävieni huolia ennen: Silloin kun ne huolet olivat todellisia! Lapsettomuus ja keskenmeno ovat varmasti kipeitä asioita, ja yritin parhaani mukaan olla ystävieni tukena ja apuna.
Mutta sitä en ymmärrä, että toista vuotta ryvetään siinä itsesäälissä ja surussa, joka keskenmenosta aiheutui. Ei mennä eteen päin ollenkaan.
Ja sitä en ymmärrä, että aina kun tapaan tätä " lapsellista" ystävääni, hän valittaa joka kerta. Oli elämänvaihe mikä tahansa, aina hän valittaa. Mikään ei koskaan ole hyvin. Minun ongelmani eivät koskaan ole yhtä rankkoja kuin hänen. (Vaikka meidänkin lapselle tuli samaa aikaa hampaita, oli koliikki, vatsakipuja ja allergioita, nukkui huonosti jne.). Toki minäkin valitin, mutta ei mun elämä ollut pelkkää valittamista! Kerroin silti iloisena ja ylpeänä mitä lapseni oli oppinut, hauskoja sattumia ja ennen kaikkea muutakin omaan elämääni kuuluvaa. Yleensä puhe vaan aina kääntyi siihen, kuinka rankkaa ystävälläni.
Alkaa tuntua tosi kuluttavalta pikkuhiljaa, kun kumpikaan ei halua itse auttaa itseään, eikä anna kenenkään muunkaan sitä tehdä!
ja kuvuttelelevat, että " sitten kun elämässäni tapahtu se ja se asia, sitten olen onnellinen"
Se ei vaan tapahdu niin.. ja lapsi varsinkaan ei tuo sitä onnea, jos ei valmiiksi ole edes jollain tasolla onnellinen.. eli itse sinun on onnellisuutesi luotava, eikä luotettava siihen että toinen ihminen, varsinkaan avuton vauva, sen sinulle tekee. Valitettavasti.
Ja se toinen kuullostaa siltä, että hän jollain tasolla nauttii tuossa surussa rypemisessä.. onko hänen elämässään mitään muuta outoa: työttömyyttä, epätasapainonen parisuhde? Onko tuo keskenmeno ainoa asia, jossa hän pääsee " pätemään" ?
MItään nopeaa apua ei ole kummallekaan, peiliin on vaan katsottava ja hyväksyttävä se kuva, mikä sieltä takaisin katsoo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että olet hänelle kateellinen kun sinä ap olet lapseton ja sait 2 keskenmenoa ja hänellä on lapsi. Ehkä ei halua kehuskella vauvajutuillaan vaan kertoa että ei se vauvan kanssa eläminenkään ole ruusuilla tanssimista.
Ja mä veikkaisin että tuo toinen ystäväsi ei ole täysin rehellinen sinulle. Voi olla että he ovat miehensä kanssa salaa yrittäneet lasta jo pitkään mutta eivät halua kertoa sitä ääneen.
Itse olisin tyytyväinen jos ystäväni uskaltavat purkaa sisimmät tuntonsa minulle. Mua ei haittaa jos ystävä valittaa. Jos ystävälläni on paha olla, haluan kuunnella ja olla hänen tukenaan.
Ja toisesta ystävästäni sanoisin, että hän luultavasti on masentunut. He eivät miehen kanssa tosiaankaan ole yrittäneet salaa toista lasta. Selvästi huomaa, että keskenmeno oli todella vaikea asia ystävälleni, ja siitä ei " saa" tai ei ainakaan kärsi pahemmin puhua. Pitää olla tosi varovainen puheissaan. Ja hänen Vauvastaan ei saa puhua sanalla Se, vaan Hän. Harmittelee, kun ei tiedä kumpi lapsi olisi ollut (tyttö vai poika), eikä voi nimetä lasta ja viettää kunnolla muistopäivää sen vuoksi... Hän kertoo aina kaikki asiansa minulle, soittaa melkein joka päivä, ja tulee käymään parin päivä välein, JOS minä en ole käynyt hänen luonaan.
Hän todellakin tarvitsisi psykologia, mutta millä minä hänet saan ymmärtämään, että hän tarvitsee apua! Vai voiko tuollainen parantua itsekseen? Luulisi menevän vain huonompaan suuntaan. Ja ystävän mies taas on sellainen lapatossu, ettei uskalla nousta vaimoaan vastaan...
ap
onhan se toki rasittavaa aina kuunnella ainaista valitusta, mutta jospa kerrankin istahtaisit ystäväsi kanssa kahvikupin ääreen ja kunnolla kuuntelisit, mitä hänellä on sydämellään. ystävilläsi on ihan selkeästi paha olo, ja keskustelu ja kuuntelu voisivat auttaa.