Lue keskustelun säännöt.
Hei te järkyttävän ylipainoiset!! - OV
23.10.2011 |
Yks kyssäri: missä vaiheessa lihomisenne on alkanut ja miten? Oletteko vaan ruvenneet syömään epäterveellisesti ja laiminlyöneet liikunnan vai mikä on ollut syynä lihomiseen?
Sekin kiinnostaa, miksi ette ole reagoineet liikakiloihinne edes sitten, kun olette selvästi niistä vaivautuneet?
Kysyn ilman sarvia ja hampaita, koska lähtöoletus on, että suurin osa meistä palstalaisista on kuitenkin täysjärkisiä aikuisia, jotka tietävät että lihavuus ei ylipäätään ole hyvä juttu ja onhan siitä monenlaista käytännön vaivaakin kun ei esim. löydä sopivia vaatteita.
Kommentit (41)
Mun päässä on vikaa. Se lähti jo alunperin siitä, että äitinikin päässä oli vikaa.
Äitini on kaksisuuntainen. Kun olin lapsi, välillä se oli tosi maaninen, välillä oli puhumatta kenellekään mitään, makasi vaan sängyssä jopa 3 viikkoa putkeen. Isäni ei tehnyt mitään, meni vaan töihin.
Kun äidilläni oli maaniset vaiheet, ne olivat tavallaan pakkomielteisiä. Se jauhoi jatkuvasti syömisestä, läskeistä. Hän oli mielestään läski. Kyseli jatkuvasti meiltä lapsilta, onko läski.Haukkui meitä, että ollaan pilattu hänen vartalonsa, näytteli raskausarpiaan. Rääkyi ja osoitteli niinsanottuja läskejään.
Ei halunnut tehdä ruokaa. Ruoka, ja syöminen, se oli kaiken pahan alku ja juuri.Sairastuin bulimiaan parikymppisenä.
Kun sain lopetettua oksentamisen, se muuttui BED- häiriöksi. En tiedä, kumpi on pahempi.En tiedä, onko äitini tilannekaan parempi.
Se on 67- vuotias syömähäirikkö.
Kävi meillä eilen,sama peli jatkuu. Jatkuvasti hänen täytyy tuoda julki miten hän ainakaan ei syö mitään!
Hän ei tykkää mistään ruuasta! Hän ei juo muuta kuin kahvia!
Siltikin, ahmii aivan järkyttävät määrät karkkia joka päivä. Ei vaan myönnä sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siinä mielessä on turha rutista, miten on ihan läskin oma syy olla läski. Jostainhan se lihavuus kielii. Ja niin kuin täälläkin on kerrottu, on ahdistusta, sairautta, lääkitystä jne.
Lähes poikkeuksetta lihavat ovat yrittäneet laihduttaa. Useita kertoja. Monen elämä on jatkuvaa syyllisyyttä ja tuskaa valinnoista, jotka silti valitsee uudelleenkin.
On mielestäni väärin ja ylimielisen ilkeää vähätellä lihavuutta, sen syitä ja siitä eroon pääsemistä. Jaksan ihmetellä ihmisten lyhytnäköisyyttä ja omanapaisuutta tämänkin asian suhteen.
Olen kuitenkin huomannut, että ilkeimmät ja vähättelevimmät ovat ne, jotka ovat joskus olleet lihavia. Oma onnistuminen tekee toisista luusereita, ihan sama, mitkä syyt ovat taustalla tai miten monta kertaa sitä laihduttamista on yritetty. Surullista.
Yksikään ihminen tässä maailmassa ei ole läski! Ylipainoinen voi olla. Lihava voi olla. Mutta läskiksi nimitteleminen on rumaa ja tyhmää ja paljon pahempi asia kuin se itse lihavuus.
Mun päässä on vikaa. Se lähti jo alunperin siitä, että äitinikin päässä oli vikaa.
Äitini on kaksisuuntainen. Kun olin lapsi, välillä se oli tosi maaninen, välillä oli puhumatta kenellekään mitään, makasi vaan sängyssä jopa 3 viikkoa putkeen. Isäni ei tehnyt mitään, meni vaan töihin.
Kun äidilläni oli maaniset vaiheet, ne olivat tavallaan pakkomielteisiä. Se jauhoi jatkuvasti syömisestä, läskeistä. Hän oli mielestään läski. Kyseli jatkuvasti meiltä lapsilta, onko läski.Haukkui meitä, että ollaan pilattu hänen vartalonsa, näytteli raskausarpiaan. Rääkyi ja osoitteli niinsanottuja läskejään.
Ei halunnut tehdä ruokaa. Ruoka, ja syöminen, se oli kaiken pahan alku ja juuri.Sairastuin bulimiaan parikymppisenä.
Kun sain lopetettua oksentamisen, se muuttui BED- häiriöksi. En tiedä, kumpi on pahempi.En tiedä, onko äitini tilannekaan parempi.
Se on 67- vuotias syömähäirikkö.
Kävi meillä eilen,sama peli jatkuu. Jatkuvasti hänen täytyy tuoda julki miten hän ainakaan ei syö mitään!
Hän ei tykkää mistään ruuasta! Hän ei juo muuta kuin kahvia!
Siltikin, ahmii aivan järkyttävät määrät karkkia joka päivä. Ei vaan myönnä sitä.
Mä en olisi varmaan läski, jos mulle olisi alunperinkin opetettu, että ruoka on vaan sitä varten että sitä syödään kun on nälkä.
Mulle siitä tehtiin aivan kauhea juttu. se on sitä vieläkin.
on lihavia vaan oman laiskuutensa takia, kuten minä
-23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syy: rakastan pizzaa ja sipsejä. Minulla hyvä lapsuus ja hyvä avioliitto, ollut hyvä elämä kaikinpuolin. Lisäksi minulla lihavuusgeeni, eli pitäisi syödä tosi niukasti, jotta pystyisin pitämään painoni hoikkana. Mutta lopullinen syy tietenkin minun. Kuitenkaan en juo alkoa, en polta, olen iloinen ja kiltti. Kaikilla meillä on paheensa.
Yksikään ihminen tässä maailmassa ei ole läski! Ylipainoinen voi olla. Lihava voi olla. Mutta läskiksi nimitteleminen on rumaa ja tyhmää ja paljon pahempi asia kuin se itse lihavuus.
AV onkin ainoa paikka jossa lihavaa lyödään kun vierasta sikaa, ap tekee sitä samaa, vaikka esittää viatonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Syy: rakastan pizzaa ja sipsejä. Minulla hyvä lapsuus ja hyvä avioliitto, ollut hyvä elämä kaikinpuolin. Lisäksi minulla lihavuusgeeni, eli pitäisi syödä tosi niukasti, jotta pystyisin pitämään painoni hoikkana. Mutta lopullinen syy tietenkin minun. Kuitenkaan en juo alkoa, en polta, olen iloinen ja kiltti. Kaikilla meillä on paheensa.
lihoomaan parikymppisenä. Baarit alkoivat kiinnostaa ja aloitellessa alkoholin kera aina jotain mässyä- Arkisin syön terveellisesti pääasiassa salaatteja, mutta paheeni on leipä. Voisin syödä sitä kilokaupalla. Muuten en syö herkkuja kuin alkoholia ottaessa. Olen pahimmillani painanut 130kg. Laihduin 45kg, kun lopetin baareissa juoksemisen. Pitkän tauon jälkeen alkoi baarielämä maistumaan ja lihoin 20kg, mutta olen nyt suht tyytyväinen painooni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aina ollut vähintään pyöreä, isä ja äiti olivat tosi lihavia lapsuudessani ja kaikki pyöri ruuan ympärillä. Kaikkea juhlistettiin ruualla, kaikkea lohduteltiin ruualla. Ruokakauppaan lähtö oli parasta meidän perheessä ja kaupan jälkeen isä avasi jo autossa jonkun meetwurstipaketin jota syötiin parkkiksella. Kotona ruokia ei laitettu kaappiin vaan ne kasattiin ensin pöytään ja siitä mässättiin vatsat täyteen, saunaankin otettiin kylmää makkaraa evääksi. Hyvin harvoin syötiin säännöllisesti ja terveellisesti vaan se oli sellaista jatkuvaa napostelua. Tukusta haettiin isoja laatikoita karkkia jne. Luulin oikeasti sen olevan ihan normaalia syömistä lapsena. Hullua on että erottuaan äiti ja isä laihtuivat molemmat normaalipainoisiksi uusien kumppaneiden parempien elämäntapojen myötä mutta itse kärsin edelleen syömisongelmista.
Kerran elämässäni olen laihtunut ihan kohtuullisen hoikaksi mutta vartalo näytti silti aivan kauhealta kun iho ja kudokset oli ihan velttoa löllöä..mieli latistui ja lihoin taas. Nykyään pyrin vaan pitämään painon samoissa lukemissa, että en lihoisi enempää.
ovat ;)
terv. iloinen ja kiltti(sekä tupakoimaton ja absolutisti) lihava :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
tässä kolmen pienen lapsen kanssa kotona ollessa. Kontrasti on vaan ollut niin suuri entiseen menevään elämään, jolloin syöminen unohtui joskus päiväkausiksi. Jotenkin sitä on alkanut turruttaa tylsiä hetkiä suklaalla ja herkuilla, ja lisäksi normaalit ruuat päälle, kun lasten vuoksi pitää olla säännöllinen ateriarytmi. Kyllä se painonnousu alkoi ahdistaa varmaan jo ekan viiden kilon jälkeen, mutta vasta pari kk sitten olen alkanut ymmärtää miten pystyisin pudottamaan painoa.
Liikuntaa enemmän ja syömistä vähemmän, niinkin yksinkertaisen asian tajuamiseen meni aikaa. Tylsyyden iskiessä ja kropan huutaessa suklaata olen alkanut neuloa. :D Ja se himo menee monesti vähän ajan kuluttua ohi. Hidasta on ollut painon tippuminen, vasta 5 kg lähtenyt, mutta yritänkin ajatella tämän olevan kokonaisvaltainen elämänmuutos, ei mikään dieetti.
mun pitää mennä iltapalaa laittamaan: useimmilla on jonkinlaista ahdistusta erilaisista elämäntilanteista johtuen tai sitten kilot ovat kertyneet vähitellen elämäntapojen vuoksi. Eli aika arkisia juttuja ihmisen elämässä. Joitakin liikalihavuus oli häirinnyt ja olivat laihduttaneet ja pari ei kiloistaan edes piitannut.
Kiitos kaikille vastanneille ja hyvää illanjatkoa!
Ap, edelleen ilman sarvia ja hampaita (seuraavan kerran kysyn sitten vaikka tupakasta)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muistaakseni neuvolakortistani löytyi eka huomautus 2 v. tarkastuksen kohdalta. Laihdutettu minua on useita kertoja. Ala-asteella kouluterkkarin toimesta jne. Olenkin erittäin hyvä laihduttaja. Olen onnistunut lukuisia kertoja saamaan itseni normaalipainoiseksi, kunnes taas kaikki repeää. Olen kärsinyt kohta 20 vuotta erilaisista syömishäiriöistä anoreksiasta bulimiaan. Nyt en enää oksenna ja paino on noussut kovasti. Minulla ei ole minkäänlaista kykyä tuntea kylläisyyttä eikä juuri minkäänlaista järkeä ruuan kanssa. Elämä ilman näitä kiloja olisi helpompaa, mutta yritän nyt vain päästä eroon syömishäiriöistäni ja sitä kautta laihtua terveellisesti. Motivaatiota ja voimia sais olla roppakaupalla lisää!
Olen aina ollut vähintään pyöreä, isä ja äiti olivat tosi lihavia lapsuudessani ja kaikki pyöri ruuan ympärillä. Kaikkea juhlistettiin ruualla, kaikkea lohduteltiin ruualla. Ruokakauppaan lähtö oli parasta meidän perheessä ja kaupan jälkeen isä avasi jo autossa jonkun meetwurstipaketin jota syötiin parkkiksella. Kotona ruokia ei laitettu kaappiin vaan ne kasattiin ensin pöytään ja siitä mässättiin vatsat täyteen, saunaankin otettiin kylmää makkaraa evääksi. Hyvin harvoin syötiin säännöllisesti ja terveellisesti vaan se oli sellaista jatkuvaa napostelua. Tukusta haettiin isoja laatikoita karkkia jne. Luulin oikeasti sen olevan ihan normaalia syömistä lapsena. Hullua on että erottuaan äiti ja isä laihtuivat molemmat normaalipainoisiksi uusien kumppaneiden parempien elämäntapojen myötä mutta itse kärsin edelleen syömisongelmista. Kerran elämässäni olen laihtunut ihan kohtuullisen hoikaksi mutta vartalo näytti silti aivan kauhealta kun iho ja kudokset oli ihan velttoa löllöä..mieli latistui ja lihoin taas. Nykyään pyrin vaan pitämään painon samoissa lukemissa, että en lihoisi enempää.
En ole tajunnut, että jossain perheissä voi olla tuollaistakin. Itse olen ylipainoinen, mutta meillä kyllä syödään normaalin päivärytmin mukaan ja terveellisesti. Itse sitten tulee napsittua herkkuja kun lapset nukkuu, kun tekee mieli.
Mulle ruoka on edustanut aina nautintoa ja lohtua. Olen aina ollut todella herkkusuu.
Lapsena olin pyöreä, teini-iässä hoikistuin ja parhaimmillani (16-17v) olin normaalipainon ylärajalla.
Kun aloin seurustelemaan, liikunta jäi lähes kokonaan. Sitten tulin raskaaksi ja joo, herkuttelin paljon, mutta omaan myös sellaiset hormonit/geenit, että raskausaikana kiloja tulee kuin sieniä sateella.
Ensimmäisen raskauden jälkeen minulla oli n. 20kg ylipainoa.
Saimme 3 lasta lyhyillä ikäeroilla ja kolmannen jälkeen ylipainoa oli n. 35kg.
Olin lähes 24/7 lasten kanssa, mies teki töitä ja harrasti. Olin ihan tyytyväinen elämääni, tosin kilojani olen aina hävennyt. Mutta tosiaan, hain lohtua ruuasta ja herkuista, ne olivat minun nautintoni. Kun sain lapset päiväunille, otin lehden /hyvän kirjan ja suklaalevyn tai hamupurilaisen ja nautiskelin.
Kyllä, tiedostin, että häpeän itsenäni ja olisin aina halunnut kiloista eroon, muttei minulla ollut itsehillintää / energiaa / voimia tehdä asialle mitään. Jälkeenpäin ajatellen olin varmaan osan ajasta myös katastrofaalisen väsynyt, yksinäinen, ehkä masentunutkin.
Vasta, kun nuorin lapsi täytti 5v ja mies "oli juoksunsa juossut", heräsin omaan olomuotooni. Jotenkin sain voimaa tehdä elämänmuutoksen. Painoin tuolloin 126kg (olen 169cm pitkä). Monet itkut ja raivot olen niellyt ja tie on vieläkin pitkä, mutta suunta oikea. Vajaassa vuodessa olen tiputtanut 25kg. Matka jatkuu, HITAASTI. Mutta olen jo pikkuisen löytänyt itsetuntoani takaisin. Silti pelkään sitä päivää, kun retkahdan, enkä enää jaksa aloittaa alusta..
Olen lihonut 50 kiloa noin 25 vuoden aikana. Lihominen alkoi ilmeisesti siinä vaiheessa kun sairastuin kilpirauhasen vajaatoimintaan. Kesti pitkään ennenkuin sairaus viimein virallisesti todettiin ja sain siihen lääkkeet. Lihominen jatkui sen jälkeenkin ja reagoin siihen kyllä. Mikään ei ole toistaiseksi auttanut muuta kuin sen verran, että lihominen on pysähtynyt. Pois ne kilot vaan eivät näytä lähtevän millään. Minäkin ajattelin tuolloin muutama kymmenen kiloa ja vuotta sitten, että en koskaan anna itseni lihoa. Mutta asia ei aina ole niin yksinkertainen.
Sairaus, lääkkeet, isot luut tai mitä tahansa, mutta missään tapauksessa syyllinen ei ole läski itse. Se ongelma, sillä vain läski itse voi laihduttaa - sitä ei kukaan muu voi hänen puolestaan tehdä.
Missä ihmiset eivät tiedostaisi sitä, että ihan selvästikin sitä energiaa on saatu enemmän kuin kulutettu, ja se on johtanut lihomiseen. Mutta miksi niin on käynyt, se on aina jokaisen henkilökohtainen tarina.
Sinun kaltaisesi ilmeisesti ajattelevat, että syy ei koskaan ole mikään muu kuin se, että lihavat ovat laiskoja paskoja joista on kiva mässätä? Ja se on ainoa syy lihomiseen.
Mä voin nyt vielä sulle vääntää rautalangasta: Kyllä me lihavat varmasti tiedämme, ettei keijukainen ole niitä läskejä salaa tuonut, tai ettei ne isot luut meidän ympärillä hylly. Me olemme läskimme itse syöneet, ja käsittääkseni tässä ketjussa olikin nyt kysymys siitä MIKSI NIIN ON KÄYNYT.
Ymmärrätkö idiootti?
olen viisi kertaa laihduttanut itseni normaalipainoiseksi, sitten kilot tulleet ennemmin tai myöhemmin takaisin. Ei sentään korkojen kera, mutta aina siihen painavimpaan lukemaan, missä ekan kerran olen käynyt.
Olin 14-vuotiaaksi asti hoikka. Sitten, luullakseni äitini jatkuvan painonsa kanssa tappelun vuoksi aloin itsekin ajatella painoani, ja sitä, etten saisi lihoa (äiti aina toisteli omia läskiään surkutellen että "älä sinä Liisa vaan ikinä lihoa, kun olet noin ihanan hoikka nyt!") Äitini kamppaili painonsa kanssa koko lapsuuteni, ja kamppailee edelleen. Voivotteli kroppaansa peilin edessä, lausui mm. sellaisia "totuuksia" että hoikkien naisten miehet ei kuulemma ikinä petä mutta lihavien pettää yms.
Mitäpä tästä muuta seurasi kun että aloin ajatella painoani. Pelkäsin lihovani. Yritin laihduttaa (vaikka siis olin jo laiha). Mulla tästä kuitenkin laukes jonkinlainen ahmimishäiriö ja tulin myös tunnesyöpöksi (ehkä murrosiän muidenkin asioiden vuoksi, en vaan äitini vuoksi!) ja siis lihoin.
Mä olen taistellut painoni kanssa yli puolet elämästäni, tosta teini-ikäisestä saakka. Jojoillut. Nyt olen pari vuotta ollut laihduttamatta, olen taas isoimmassa painossani, tuntuu että joudun kamppailemaan itseni kanssa ihan tosissaan nyt jo sen kanssa, ettei painoni enää tästä nousisi. Pelkään silti edelleen lihovani. Ja syön silti lisää. Kausittain ahmin, kausittain syön melko normaalisti. Mulla on jotenkin aivan vääristynyt suhde ruokaan, rakastan sitä, se on miltei parasta elämässäni, kuin huumetta, mutta toisaalta vihaan sitä.
Kertaakaan en ole omien lasteni kuullen kuitenkaan morkannut kroppaani enkä voivotellut läskejäni. Olen yrittänyt esittää olevani sinut syömisten ja kilojeni kanssa.
Liikuntaa kyllä yritän harrastaa (tosin en harmikseni kuulu niihin, jotka "koukuttuisivat" liikuntaan, se on lähinnä pakollinen paha, välillä harrastan paljonkin liikuntaa pitkänkin aikaa, ja sitten tulee aina kuukausien, jopa vuosien tauko että liikuntaa on vain hyötyliikuntana)
Yritän kuitenkin kannustaa omia lapsiani liikkumaan, mutten tee siitäkään mitään pakkoa. Onneksi kuitenkin liikkuvat ihan mielellään ja ovat normaalipainoisia.
Tällainen tarina mulla.
ja viimeiset 10 kg mielialalääkkeistä. Nyt on ekat 10 kiloa tippunut ja hiljalleen paino laskussa. Iso urakka ja etenee hitaasti (koska tiputan pelkästään kevyemmällä ruokavaliolla ja keskivertoliikunnalla). Jospas nuo kilot sitten pysyykin paremmin poissa, kun ei ole mitään rankkaa pussikeittokuuria alla.
Syy lihoamiseen, niin mikä se voisi olla? Kai se perimmäinen syy on laiskuus ja aikaansaamattomuus.
tämä on ihan hyvä kysymys.
Mä olen ollut lapsuuteni ja nuoruuteni ja suuren osaa aikuisuuttakin normaalipainoinen ja laihakin. Vielä 6 vuotta sitten painoin 62kg (pituus 179cm) Mutta tuo painon alhaalla pitäminen on vaatinut tosi paljon urheilua ja muutenkin kurinalaisuutta, en totisesti ollut mikään voin syödä mitä vaan laiha.
Sitten sain kolme lasta aika peräkkäin,ja paino nousi 30kg. Ei raskauksien eikä lasten syytä vaan ainoastaan sen, että annoin vaan periksi, en jaksanut urheilla enää pätkääkään ja söin just mitä mieli teki.
Nyt olen tiputtanut 10kg ja aion tiputtaa vielä ainakin toiset 10kg. 60-kiloista musta tuskin enää tulee, mutta normaalipainoinen tulee vielä. Ja mua kyllä itseä ahdistaa tämä läski ihan hirveästi, mitään ei jaksa ja tuntuu että polvet ei kestä enää. Siispä mulle riitti 6 vuotta läskinä oloa.