Miksi aina sanotaan että lapsilla pitää olla harrastuksia jotteivat notku kavereiden kanssa?

Mutta valloilla on ikävä kyllä "yhteiskunta menee ensiksi" ajattelu, yksilö unohdetaan. Painotetaan menestystä, pärjäämistä, hyötynä olemista ja tuottavuutta. Elämme kilpailuyhteiskunnassa jossa kaikki suorittamista.



Nähty näitä huippu-urheilijoita ja mitä tapahtuu kun ura loppuu. (Matti Nykänen, Juha Kankkunen, Mika Myllylä jne).



Suosittelen aluksi vaikka Jari Sinkkosen kirjoja.

Jos lapsella on luonnostaan kova kilpailuvietti ja sisäsyntyinen halu kehittyä jossakin lajissa, josta hän nauttii, vanhemmat syyllistetään suorittajiksi.



Kummallinen ajattelutapa.



Sitä paitsi mattinykäset sun muut eivät kerro mitään siitä, kannattaako harrastaa jotakin vai ei. Harrastamattomissakin on ihan varmasti monta, jotka ovat päätyneet veneen alle. Ei se harrastamattomuus yhtään mitään takaa. Kuten ei harrastuskaan.



Mutta ne, jotka saavat harrastaa sitä mistä itse nauttivat, saavat ainakin mielekkäitä kokemuksia ja iloa ja nautintoa. Kaupan päälle ehkä hyvää kuntoa ja ystäviäkin. Hyvässä tapauksessa itseluottamusta, päämäärätietoisuutta ja itsekuria, joka kantaa pitkälle elämään.

Mutta valloilla on ikävä kyllä "yhteiskunta menee ensiksi" ajattelu, yksilö unohdetaan. Painotetaan menestystä, pärjäämistä, hyötynä olemista ja tuottavuutta.

Ja jos se "yksilö" nimenomaan haluaa kehittää itseään - ihan oman itsensä lähtökohdista ja tarpeista käsin? Siinäkö on mielestäsi jotain pahaa?

Tuskinpa Sinkkonenkaan paheksuu sitä, että lapsi saa mielekästä ja kehittävää tekemistä, josta nauttii. Kotona puuhaileminen kun ei ihan joka temperamenttityypille riitä. Ja toiset meistä nimenomaan saavat iloa siitä, että pääsevät eteenpäin, kehittyvät.

Ja vaikkei yhteiskunnan näkökulmasta ajattelisikaan, kyllä lapsen terveyden edistäminen liikunnan keinoin on myös yksilön etu, se kantaa pitkälle aikuisuuteen.

Mutta valloilla on ikävä kyllä "yhteiskunta menee ensiksi" ajattelu, yksilö unohdetaan. Painotetaan menestystä, pärjäämistä, hyötynä olemista ja tuottavuutta. Elämme kilpailuyhteiskunnassa jossa kaikki suorittamista.

Nähty näitä huippu-urheilijoita ja mitä tapahtuu kun ura loppuu. (Matti Nykänen, Juha Kankkunen, Mika Myllylä jne).

Suosittelen aluksi vaikka Jari Sinkkosen kirjoja.

on mielestäni hyviä ajatuksia ja tässäkin kysymyksessä hän on oikeilla linjoilla. Jos lapsen aikataulu vanhempien halusta ohjelmoidaan täyteen kaikkea, ollaan hakoteillä

Mutta näissä keskusteluissa tulkitaan aina niin kamalan yksioikoisesti asioita ja ymmärrän aivan hyvin, että jos omassa perheessä lapsi ei harrasta tai koetaan että se 1 krt viikkoon on ihan maksimi, ei pystytä käsittämään sitä, että on olemassa iso joukko lapsia, jotka todella nauttivat harrastamisesta, eivät koe sitä taakkana vaan päinvastoin ilona.

Täytyisi muistaa myös se, että lasta tai perhettä ei yhtäkkiä heitetä sellaiseen tilanteeseen että harkkoja onkin 6 kertaa viikossa, vaan tilanne kehittyy vuosien saatossa ja ainakin meillä on aina keskusteltu ja mietitty siinä vaiheessa kun on siirrytty seuraavalle tasolle, että onko nyt liikaa ja pidetty myös se ovi avoinna että lopettaakin voi tai sitä seuraavaa askelta ei tarvitse ottaa.

Lapseni taitoluistelee. Hänestä ei ikinä tule Suomen huippua saati maailman huippua, ei ikäkausimestaria eikä varmaan edes alueellisesti menestyjää tai ryhmänsä kirkasta tähteä. Silti hän nauttii harrastuksesta ja erityisesti kilpailemisesta, edistymisesta ja uuden oppimisesta sillä omalla tasollaan. En muista näiden vuosien aikana koskaan, että ei olisi halunnut lähteä harjoituksiin vaikka niitä tälläkin viikolla on viidet. Lisäksi hinkuu ulkojäille heti kun mahdollista ja yleisöluisteluvuoroille. Tämä kaikki on lähtenyt siitä, että hän meni 3-vuotiaana luistelukouluun, jossa ensin kovin juttu oli se, kun sai laittaa keijukaishameen ulkohousujen päälle ja töpötellä menemään kypärä keikkuen "ankkakävelyä" ohjaajan kanssa käsi kädessä kerran viikossa sunnuntaisin. Joku siinä vaan kolahti, en tiedä mikä. Jää vei mennessään ja töpöttelijästä kasvoi luistelija.

Hyvin harvasta lapsena kovastikin urheilleesta tulee maailmantähteä jolla sitten elämänhallinta ei uran jälkeen suju, heidän kohtalonsa on tietenkin surullinen ja voidaan miettiä mitä olisi voitu tehdä toisinkin. Mutta rehellisyyden nimissä täytyy sanoa että esim. Matti Nykäselle ja Mika Myllylälle on tarjottu auttavaa kättä, on annattu talot ja työpaikat, tuettu ja etsitty räätälöityjä hommia valmennuksesta liikuntapaikkojen hoitajaan, mutta homma ei vaan ole pysynyt lapasessa. Heihin molempiin kyllä liittyy myös se, että he nimenomaan ovat aivan omasta halustaan halunneet harrastaa ja ovat viettäneet kaiken vapaa-aikansa harrastuksen parissa, mm. Matti Nykänen karkasi pentuna ja hyppäsi salaa Lahden isosta mäestä ilman vanhempien lupaa. Hän ei todellakaan ole ollut vanhempien kunnianhimon uhri. Maailman huipulle ei nousta ilman tietynlaista hulluuttakin ja täydellistä hurahtamista siihen yhteen asiaan. Esim. Mikael Granlundin vanhemmat ovat kertoneet kuinka pojat viettivät kaiken vapaa-aikansa pelaamalla kiekkoa, ohjatusti ja varsinkin ilman ohjausta. Hyvin harvalla junnulla on edellytyksiä ja halujakaan moiseen, mutta sillä omalla tasollaan he nauttivat tekemisestä ja jostakusta saattaa sitten kuitenkin kasvaa se huippu-urheilija siitä huolimatta.

Neitsyys meni sellaisella reissulla ja alko maistui. Itse en luota juuri tämän takia siihen, ettei pikkumussukat urheilullisina muka tekisi mitään:) Lentopalloilija 9v-16v

minä teen sitä mielelläni. Ihanaa antaa lapselle kahdenkeskistä aikaa. Autossa istuessa on mukava jutella ilman häiriöitä ja keskeytyksiä. Turnauksiin ja peleihin lähdetään välillä koko perheen voimin ja joskus yövytään paikalla. Viimeksi kesällä yhdistettiin turnaus ja Muumimaa. Tulee käytyä paikoissa joihin ei ehkä muuten tulisi mentyä. Joukkuelajit kehittävät lasten sosiaalisiataitoja. Ja leireillä on kiva harjoitella itsenäistymistä tutussa ja turvallisessa seurassa ja pitää hauskaa.

ja meno leireillä voi olla taruakin ihmeellisempää...

kuin sammuneena hangessa tai pusikossa.

Minullakin on lapsia, jotka harrastavat ihan täysillä omasta halustaan. Joka syksy meitä vanhempia kauhistuttaa, kun seuraavaan ryhmään siirtyminen on käsillä ja viikkotuntimäärät nousevat. Aina muistamme kysyä, haluaisitko välillä tehdä jotain muutakin ja alkaakohan tuo mennä vähän turhan vakavaksi.



Mutta näillä mennään - lapset treenaavat ja nauttivat, kehittyvät välillä harppauksin ja välillä tahkoavat tuskaisina jonkun asian kanssa. Kummastakaan ei varmaankaan tule mestaria millään tasolla, ellei ihmettä tapahdu. Eikä tarvitsekaan tulla. He ovat silti saaneet harrastuksistaan jo nyt valtavasti iloa ja hyötyä.



Minun on vaikea uskoa, että vanhemmat pystyisivät kovin pitkään piiskaamaan lasta harastuksiin, joihin tällä ei ole itsellään kiinnostusta. Kyllä ne hiekkakakkujen tekijät sieltä futiskentän laidoilta yksi toisensa jälkeen putoavat muihin puuhiin.



Enemmän pitäisin monien kauhistelua vain tietämättömyytenä. On helppoa kuvitella toisten elämästä vaikka mitä, kun ei siitä käytännössä mitään tiedä.

Minullakin on lapsia, jotka harrastavat ihan täysillä omasta halustaan. Joka syksy meitä vanhempia kauhistuttaa, kun seuraavaan ryhmään siirtyminen on käsillä ja viikkotuntimäärät nousevat. Aina muistamme kysyä, haluaisitko välillä tehdä jotain muutakin ja alkaakohan tuo mennä vähän turhan vakavaksi. Mutta näillä mennään - lapset treenaavat ja nauttivat, kehittyvät välillä harppauksin ja välillä tahkoavat tuskaisina jonkun asian kanssa. Kummastakaan ei varmaankaan tule mestaria millään tasolla, ellei ihmettä tapahdu. Eikä tarvitsekaan tulla. He ovat silti saaneet harrastuksistaan jo nyt valtavasti iloa ja hyötyä. Minun on vaikea uskoa, että vanhemmat pystyisivät kovin pitkään piiskaamaan lasta harastuksiin, joihin tällä ei ole itsellään kiinnostusta. Kyllä ne hiekkakakkujen tekijät sieltä futiskentän laidoilta yksi toisensa jälkeen putoavat muihin puuhiin. Enemmän pitäisin monien kauhistelua vain tietämättömyytenä. On helppoa kuvitella toisten elämästä vaikka mitä, kun ei siitä käytännössä mitään tiedä.

7-vuotiaasta lähtien useana iltana viikossa. Ja tupakkaa ja alkoholia käytin vasta täysikäisenä.

Eli 3 kertaa viikossa harrastuksia liian vähän. Alkaa siis polttaa ja ryypätä. Ja ketjusta huomaa että kyseessä oltava kodin ulkopuolinen harrastus ja urheiluun liittyvä. Muuten käy huonosti. Jessus.



Nikkarointi, lukeminen, leikkiminen, pihapelit, skeittaaminen, rullaluistelu, pyöräily jne eivät ole mitään. Niitä ei pidetä missään arvossa.



Sinne vaan lätkää tai fudista pelaamaan niinkuin kaikki muutkin pojat, ryhmässä vaan aina ja tehdään samaa kuin koko koulu. Tasapäistä touhua! Joku miettii ettei tule huippu-urheilijoita. Minä mietin ettei aivot kehity ja luovuus sammuu.



Taitaa olla Suomi kuuluisa isoimmistakin tekosista kuin Teemu Selänne ja lätkä.



Käviskö Nokia, marimekko jne



Et ootte tylsiä. Minun lapseni harrastaa liikuntaa 3 kertaa viikossa. Mutta eipä haittaa vaikka ei harrastaisi. Lähteehän tuo mukaan hiihtolenkille, pyöräilemään ja uimaan mukaan.



Eikös tutkimuksissa ole todettu et viisaimpia lapsia tulee soittjista.

Vaihtakaa maila viuluun niin Suomi menestyy.



Ja AP, lapsen ei aina pidä harrastaa ja se ulkona kaverien kanssa oleminen on hyvä asia. Lasten hyvä saada olla välillä ilman aikuisen jatkuvaa valvontaa.

mutta suppea otanta omasta lapsuudenpiiristäni osoittaisi, että harrastamattomuus tai harrastus ei sinänsä takaa yhtään mitään sen suhteen, käyttääkö myöhemmin päihteitä tai millaiseen jengiin ajautuu.



Itse harrastin lapsena paria urheilulajia, mutta kyllä ne olivat ihan muut kaverit, joiden kanssa hengailtiin sitten iltaisin "kylillä" ihan kuin ap:n poikakin, ja vaikka suurimmaksi osaksi meno oli melko viatonta, myös kaikenlaista tuhmaa tehtiin.



Katselkaapa leikkipuistojen sotkettuja katoksia, tärveltyjä uimakoppeja yms. Jonkun kullanmurut ne ovat sielläkin mellastaneet.

sekä lukee paljon. Ei harrastusten tarvitse olla urheilua, mutta harrastaa pitää koska en halua lapseni notkuvan kavereiden kanssa tai hengailevan porukalla.

Lukemista ja piirtämistä ja runojen kirjoittelua en laske harrastukseksi vaan ne on kotipuuhastelua. Mutta kavereiden kans pelattiin pesistä ja mustaa miestä yms pihoilla ja vähän vanhempana sitten kylästeltiin muuten ja katottiin telkkaria ja kikatettiin pyjamabileissä ja paistettiin lettuja yms.

sekä lukee paljon. Ei harrastusten tarvitse olla urheilua, mutta harrastaa pitää koska en halua lapseni notkuvan kavereiden kanssa tai hengailevan porukalla.

rupakoinut ja alkoholiakin olen aikuisena hyvin vähän maistellut.

7-vuotiaasta lähtien useana iltana viikossa. Ja tupakkaa ja alkoholia käytin vasta täysikäisenä.

tekemässä "ilkeyksiä", niin ei siinä mitään pahaa silloin ole. Mutta monestihan se tyhmyys jokossa tiivistyy ja kokemusta asiasta on.

Sanoi että haluaisi leikkiä koulun jälkeen. Annoimme peliharrastusten jäädä. Nyt rakentelee rc-autoja ja käy uimassa, pelailee kavereitten kanssa, käy koulun kentällä ulkoilemassa yms. Olisin toivonut että joku liikuntaharrastus sytyttäisi, tuntuisi turvallisemmalta, mutta en halua pakottaa, jos ei motivaatiota tällä hetkellä ole.

kavereiden kanssa notkumista. eikä kaikesta voi syyttää kaveripiiriä. ei ketään kait ole pakotettu juomaan tai polttamaan. se on oma valinta, oli sitten yksin tai joukossa.

siksi, että joillakin pojilla ja tytöillä (ei sinun) notkuminen voi johtaa ikäviin lieveilmiöihin. Kun ei ole mitään tekemistä, tulee mukaan tupakat, juominen, roikutaan tuntikausia netissä eikä urheilla. Suomalaislapset urheilevat yhä vähemmän ja voivat siksi huonosti.



Kaverit ovat hyviä, mutta onhan niitä harrastuksissakin ja yhdessä tekeminen on kivaa.



Harrastus vain pitää olla lapselle itselleen mieleinen, ei vanhemman tuputtama. Varmaan pojallesikin sellainen löytyisi (ei tarvitse olla klassisesti urheilua tai musiikkia, voi olla pienoismalleja, arkkitehtuuria, shakkia tms.)

Ei 11veen paikka ole vielä missään kylillä vaan ihan valvonnan alla vielä. En tarkoita, että aikuinen oisi vieressä koko ajan, mutta sillailla rajattu reviiri, että lapsi on turvassa lähellä vaikka omillaan.

on samoissa harrastuksissa. Ehkä sattumaa, että joukko liikunnallisia pikkupoikia on lyöttäytynyt yksiin ja osittain houkutelleet toisiaan mukaan. Musta se on kivaa.

harrastukset vaativat yleensä vanhempien osallistumista mikä on minusta ainoastaan hyvä asia. Lisäksi oppii tuntemaan kavereiden perheet ja vanhemmat toisin kuin kylillä hengailemalla. Minusta lapset jotka eivät harrasta mitään ovat yleensä vähän velttoja ja saamattomia. Niin ja tosiaan porukassa tyhmyys tiivistyy, ei ehkä näy vielä 10-vuotiaissa, mutta myöhemmin kyllä.