Lue keskustelun säännöt.
Olen itkenyt koko illan, mies ei ole kotona, pakko kertoa jollekin, mutta en tiedä kenelle voisin
06.10.2011 |
ja kirjoitan nyt tänne. Senkin uhalla, että saan heti jotain sontaa niskaani. Olen tänään jollain asteella myöntänyt itselleni, että meidän 2-vuotias on erityislapsi. En halua setviä tarkemmin taustoja, mutta hänestä ei tähän asti ole välttämättä huomannut, että jotain on vialla, mutta nyt alkaa pikkuhiljaa tulemaan asioita, joista huomaa ja minua niin itkettää kun ajattelen, että hän ei ehkä koskaan opi ajamaan polkupyörällä, piirtämään tarkasti, laskettelemaan, luomaan ystävyyssuhteita, saa omaa perhettä ja pahimmassa tapauksessa meidän pitää jossain vaiheessa laittaa hänet jonnekin laitokseen jos omat voimavarat loppuu. Jo nyt on hankalaa, mutta kaikki saattaa muuttua todella hankalaksi. Juuri nyt minusta tuntuu, että en ehkä jaksa tätä kaikkea ja surettaa sekin, että tuleeko tästä hänen veljelleen suuri taakka, joutuuko hän luopumaan asioista ja aina sopeutumaan helppona lapsena, kun toinen vie kaiken huomion. Kunpa tämä olisi vain pahaa unta.
Kommentit (13)
he osaavat tutkia ja kuntouttaa. näin tilanne paranee, ei pahene.
siitä ei ole kyse. Vamma vain on sellainen, että siitä ei välttämättä ole mitään seuraamuksia, mutta useimmiten on. Jotenkin olen tähän asti uskotellut itselleni, että kaikki on kunnossa, koska voisi olla ja mitään suurempia merkkejä ei ole tähän asti näkynyt. Niisk. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
psykologi ja meillä oli vähän samanlainen tilanne (pitkä juttu) ja hän oli hyvin ymmärtäväinen.
Kysy terveyskeskuksesta, pääsisitkö sinä keskustelemaan. Se auttoi kyllä kovasti, että pääsee tuulettamaan ajatuksia ja he ovat nähneet saman tilanteen lukemattomia kertoja.
Kun kaverilla on erittäin pahasti vammainen lapsi, joka syntyi aika terveenä, mutta taantui pahasti ja hän on kertonut, että jonain päivänä sen oppii hyväksymään... se kantoi minua aikoinaan, että tajusin surulla olevan jotkut rajat.
Voimahaleja.
kun emme ole kertoneet vielä läheisillekään juuri siitä syystä, kun ei ole ollut varmaa tietoa millainen tulevaisuus tulee olemaan. Eikä sitä vieläkään varmaksi tiedä, mutta nyt on huonoja merkkejä ilmaantunut. ap ja tämä ei ole provo.
psykologi ja meillä oli vähän samanlainen tilanne (pitkä juttu) ja hän oli hyvin ymmärtäväinen. Kysy terveyskeskuksesta, pääsisitkö sinä keskustelemaan. Se auttoi kyllä kovasti, että pääsee tuulettamaan ajatuksia ja he ovat nähneet saman tilanteen lukemattomia kertoja. Kun kaverilla on erittäin pahasti vammainen lapsi, joka syntyi aika terveenä, mutta taantui pahasti ja hän on kertonut, että jonain päivänä sen oppii hyväksymään... se kantoi minua aikoinaan, että tajusin surulla olevan jotkut rajat. Voimahaleja.
Toivotan hurjasti voimia ja myötätuntoa sinulle. Jos lapset ovat jo nukkumassa niin itke rauhassa. Koeta päästä pian vaikka sinne neuvolapsykologille purkamaan tuntoja. Kyllä suru varmasti hälvenee ja keksitte käytännön ratkaisuja asioihin. Mutta onhan tuo tosi rankkaa tajuta ettei omasta lapsesta koskaan tule itsenäistä aikuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Opitte kyllä elämään asian kanssa. Erityislapsikin tuo iloa ja kokee iloa.
Elämässä tulee vastaan kaikenlaista, kaikille. Kyllä niistä selviää, tai niiden kanssa oppii elämään. Muista, että teidänkin elämässänne on paljon hyvää, ja erityislapsennekin on silti ihana, rakas, ja tulee olemaankin.
Voit surra nyt, mutta muista, asioilla on tapana järjestyä :)
vaikea ottaa kantaa näin vajaalla tiedolla, mutta ensiksi sanoisin, että ilman muuta juttelemaan jonkun ammattihenkilön kanssa! Kunnan psykologille voi itsekin soittaa ajasta, mutta jos helpompi niin soita neuvolaan ja pyydä heiltä apua.
Toiseksi: Kaksi vuotias on kyllä haasteellisin ikä jo muutenkin oli sitten ns. tavallinen tai erityislapsi. Voi ehkä olla tavallista ikäänkin yhteydessä olevaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ole tuohon mitään sanoja, kaiken myötätuntoni ja paljon voimia kyllä lähetän.
Onneksi se tulevaisuuskin tulee aina vaan päivä kerrallaan. Ja sinne mahtuu vielä varmasti paljon hyviäkin hetkiä kaiken raskaan rinnalle.
On hyvä ottaa asioista selvää ja siten kasvaa mukana. En kyllä suosittele jättämään lähipiiriä tiedottomaksi, koska ihan turhaa negaa rupeaa satamaan niskaan, eli puhu ja kerro, vaikkakin vain epäilyksistä.
Muista myös nauttia lapsestasi... kurja lisahuomaus :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sillä kaikkihan toivomme lapsillemme parasta. Omalla lapsellani on Aspergerin oireyhtymä ja työskentelen vammaisten parissa. Vanhemmille se ei ole helppoa. Kun tiedätte enemmän, yleensä paras apu löytyy vertaistukiryhmistä. On myös paljon ihania ihmisiä jotka voivat auttaa. Olen varmaan oppinut omalta lapselta enemmän kun mistään muualta. Joskus ei ole helppoa, mutta joskus hän myös maailman ihanin. Voimia ja jaksamisia teille.
Meille syntyi 7 vuotta sitten "terve" vauva, josta pikku hiljaa alkoi löytyä kaikenlaista vikaa. 4-vuotiaana tuli kehitysvammadiagnoosi.
Alku oli vaikeaa ja vertasin lasta aina terveisiin ikäisiinsä.
Pikku hiljaa hyväksyin asian, pakkohan se on, ei ole vaihtoehtoa. Aikoihin en ole enää verrannut lasta muihin, ainoa, viime keväänä pk:n kevätjuhlassa, kun eskarilaiset saivat todistukset ja omani oli siellä tavisten joukossa, pala nousi kurkkuun, kun tuli mieleen ajatus, että meidänkin lapsi olisi jo noin iso ja omatoiminen. Meillä on 2-3-vuotiaan tasoinen supersählääjä, joka tuskin koskaan tulee pärjäämään itsenäisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap:n kertomus saa minut kertomaan omasta lapsestani, joka myös tavallaan on erityislapsi. Hän tosin on omatoiminen monella tapaa ja kehittynyt ikäistensä tasolla suunnilleen, mutta ehkei mikään tavislapsi kuitenkaan, kun vertaan (ikävää vertailla) toisiin samanikäisiin.
Näen lapseni kallisarvoisena timmanttina joka hohtaa kirkkaimpana kuin toiset. Hän on lapsemme ja meille erittäin rakas. Uskon myös että hän valoisalla luonteellaan tulee pärjäämään elämässään. Uskon, että myös ap:n lapsi on sellainen timantti jonka hohto on kirkkaampaa kuin muiden. Ainahan sitä lapselleen toivoo kaikkea hyvää ja menestystä elämässä ehkä lapsen paras on kuitenkin joskus se, että hänen erityisyytensä huomioidaan.
he osaavat tutkia ja kuntouttaa. näin tilanne paranee, ei pahene.