Saanko erota?

Kiitos näkemyksistänne. Mietin niiden pohjalta omaa valintaani, toki keskustellaan puolison kanssa. Se on totta, että elämässä on paljon harmaan sävyjä, ei kaikki ole niin mustavalkoista. Jäin miettimään, että nuo vastaajat, jotka ovat kovin jyrkästi eroamista vastaan, että millainen heidän elämäntyytyväisyytensä mahtaa olla. Heijastuuko heidän joustamattomiin mielipiteisiinsä oma elämäntilanne? Toki mielipide saa olla puolesta tai vastaan, mutta juuri tuo jyrkkyys mietityttää. En itse haluaisi menettää herkkyyttä pohtia elämää kaikkine eri sävyineen.

itse en tilanteessasi eroaisi. Ja tämän sanon eronneena naisena... Elin myös "tylsässä" parisuhteessa ja lapsi oli. Mutta, lisäksi oli myös satunnaista fyysistä väkivaltaa ja jatkuvaa henkistä sellaista (sitä puolin ja toisin). Tilannetta yritettiin parantaa terapioissa ja suureellisilla "nyt ihan oikeesti yritetään"-puheilla, mutta kun ei. Ei sitä arvostusta ja kunnioitusta toista ihmistä kohtaan niin vaan takaisin saa, varsinkaan niiden lyöntien jälkeen. Ja kun en kunnioita, en myöskään halua seksuaalisesti. Mies oli turhautunut kun seksiä oli vähän, mua ahdisti kun mies yritti, ahdisti kun halusin seksiä, mutta en halunnut miestä (en kuitenkaan pettänyt) > hirveät riidat, joita valitettavasti lapsikin joutui kuuntelemaan. Tätä tilannetta kesti pari vuotta, kunnes tiesin varmaksi, että kyllä, minä saan erota. Minun PITÄÄ erota, jotta me kaikki selviäisimme loppuelämämme järjissämme. Lapsikin jo oireili, ääh kun vieläkin surettaa se tilanne ja kun lapsi joutui kuulemaan meidän riitoja.. Mies teki erosta hyvin vaikean, mikä oli myös yksi syy miksi pitkitin lähtöä.

Ja vaikka varmaksi tiedän, että ero oli siinä tapauksessa, kaikkien yritelmien jälkeen, paras ratkaisu, SILTI mun sydäntä riistää, kun lapsi joskus illalla haaveilee, että "Kunpa voitaisiin asua vielä yhdessä. Vaikka ees samassa talossa niin, että iskä ja "Satu" samassa rapussa, ja me tässä." Mun sydäntä särkee, että me ei onnistuttu, että minä en voinut tarjota lapselle ehjää perhettä (vaikka nyt hänellä onkin sentään kaksi onnellista vanhempaa). Että meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Seksittömyys, tylsyys - kaikki muu ois mun puoleltani (miehestä en tietysti voi luvata) ollut kestettävissä, nyt kun ajattelen, kun vaan kuuntelen lapsen kaihertavaa mieltä. Erosta on kuitenkin jo 4 vuotta ja lapsi on 8, mutta ei se isänkaipuu mihinkään katoa. Eikä äidinkaipuu, kun lapsi on isällään.

Myös olen itse erolapsi, ja kyllä se isän kaipuu on kalvanut mua läpi elämäni. Se suru siitä, että en ole saanut kasvaa ehjässä perheessä, että isi lähti, että isän uusi perhe sai elää isän kanssa koko ajan ja minä en "kelpaa". Ja isän luona mulla oli vaan kova ikävä äidin luokse. Missään ei oikeastaan ikinä ollut kokonaan hyvä, kun aina kaipasi jotakuta.

Ajattelethan tätä. En mä sano, että lapsen onnen nimissä et saa erota, tosiaankaan, onhan oma onnesikin tärkeä. Pyytäisin vain ajattelemaan, että onko se onnen mahdollisuus nyt kokonaan menetetty tässä liitossasi? Tai menetätkö kaiken mahdollisuutesi onneen for good, jos yrität vielä vuoden, kolme vuotta? Etkö yhtä hyvin voisi löytää onnea toisen ihmisen kanssa, jos et eroa ihan vielä? Entä jos opettelet olemaan onnellinen yksin, ilman toisen ihmisen vaikutusta - olen minäkin onnellinen, vaikka mulla ei ole miestä ollenkaan. En minä tarvitse miestä ollakseni onnellinen, olen onnellinen lapsestani, terveydestä, muusta perheestäni, harrastuksista.. Voitko löytää samankaltaista sisältöä elämääsi mutta niin, että et eroa miehestäsi? Toki mun etuna on se, että saan sentään joskus intohimoista seksiä ja tiedän kuinka tärkeää se on, mutta onko se oikeasti NIIN tärkeää, että jos muuten teillä on rauhallinen ilmapiiri kotona, niin sen perässä olisi kannattavaa lähteä perheen luota?

Isoja juttuja. Erota saat, ei siitä voi kukaan tuomita, mutta jos minä saisin valita "tylsän" mutta riidattoman ydinperhe-elämän tämän tilanteeni sijaan, kun oli pakko lähteä, niin valitsisin sinun tilanteesi.

Mutta, kuten alussa sanoin. Ulkopuolisena helppo sanoa. Tsemppiä päätöksentekoosi!

Entä huononisiko mikään? Ymmärrän että olet vankina suhteessa sikäli, että et voi etsiä sitä tosirakkautta tai edes hyvää seksiä niin kauan kuin olet naimisissa, mutta realistisesti ajatellen, ei sen löytämisestä ole mitään takeita eron jälkeenkään.



Sen sijaan moni asia, joiden uskot paranevan erotessa, voi olla parannettavissa naimisissakin. Omaa elämää, vapautta harrastaa, iltoja ystävien kanssa, pitkäännukuttuja aamuja ja kivoja matkoja on usein helpompi saada itselleen, kun kotona asuu se toinen aikuinen jolle osan vastuusta voi sälyttää.

Mietin rataksiuani pitkään, mutta lopulta en vaan kestänyt elää niin onnettomana. Jouduin vetämään kännit, jotta olisin kestänyt seksin mieheni kanssa. Tsemppasin itseäni vuosikausia, yritin rakastaa, tahdoin rakastaa! Kaveripohjainen rakkaus onkin tietyllä lailla tahdon asia, mutta avioliittoon olennaisena osana kuuluva seksuaalinen rakkaus EI ole. Vai pystyisikö kuka vaan nainen seksiin kenen tahansa miehen kanssa tuosta vaan päättämällä haluta kyseistä miestä, vaikka mikä olisi?

En kertakaikkiaan halunnut häntä lainkaan. En koskaan halunnutkaan, mutta uskoin vilpittömästi rakkauden kasvavan pikkuhiljaa, kuten esim. järjestetyissäö avioliitoissa. No, ei kasvanut.



En myöskään missään nimessä voinut hyväksyä rakastajan ottamista avioliiton säilyttämiseksi. Näin eron ainoana rehellisenä ratkaisuna tilanteeseen. Mies kärsi seksittömyydestä tietysti myös.



En etsi uutta miestä, olen ihan tyytyväinen näin. Ahdistunut ilmapiiri on kadonnut, lapset eivät ole reagoineet vielä asiaan sen kummemmin. Puhun kuitenkin lasten kanssa erosta ja tunnustelen fiiliksiä koko ajan. Syyllisyys on kova hinta, mutta vielä kovempi hinta olisi ollut jäädä täysin toimimattomaan liittoon, jossa joka päivä oli jatkuvaa tsemppaamista ja yrittämistä.

ettei teillä ole seksiä. Voiko asiaa muuttaa?

yrittää vielä löytää yhteistä säveltä. Minkälaisia terapioita olette kokeilleet?

Mistään sairaudesta ei ole kyse. Ollaan käyty pariterapiat ja seksuaaliterapeutit. Tuntuu vain, että kun henkistä yhteyttä ei ole lainkaan, niin fyysistäkään ei löydy. Nyt siihen toisaalta tullut jo sellainen kynnyskin, että olisi varmasti aivan kuin oman kehon ulkopuolella, jos jotain tapahtuisi. Täytyykö itsensä uhrata äitiyden alttarille?

Erittäin harvinaista, mutta jokunen prosentti aikuisista ei välitä seksistä yhtään, henkisistä yheyksistä huolimatta. Ehkä voisit ehdottaa miehellesi, että sinä saisit luvan ottaa "panomiehen" itsellesi. Jos siis muuten perhe-elämä toimii.

Riidaton ero on pahempi asia kuin rakastajan ottaminen? Ei kyllä kovin hyvältä tuo panomiehenkään pitäminen tuntuisi. Ja eihän se tietenkään ihan mutisematta puolisoltakaan läpi menisi. Toisi vain ehkä riitoja muuten riidattomaan tilanteeseen.

sun tulkinta, ei mun ajatus...



mutta wotevö, teet kuten haluat, ja eroon olet vissiin jo päätynyt, joten siitä vaan!

Ei saa rikkoa lasten perhettä!

Sinun pitää vaan päättää että rakastat miestäsi ja tehdä enemmän että miehesi on onnellinen

Silti mietin, miksi olette ylipäänsä yhdessä ja olette lapsia hommanneet, kun seksi on aina ollut "nuivahkoa". Kuulostaa ettei miehesi ja lastesi is todellakaan ole mikään elämäsi rakkaus, joten miksi edes aloitte yhteiseen elämään?



No, lapset tuosta kärsii, sellaista eroperhettä ei olekaan, jossa lapset ei siitä jälkiä saisi.



Mutta kyllä kaikilla on oikeus onneen ja rakkauteen, joten toivottavasti löydät sen jostain, jahka siis ensin eroat.

Sellaista on vain harlekiini kirjoissa, ei oikeassa elämässä.

Oikeassa elämässä vain päätetään että minä rakastan tuota ja sillä selvä. Niin se on helppoa.

Omassa päässä on vika jos et rakasta ja sulla on suhteessa vaikeaa

Silti mietin, miksi olette ylipäänsä yhdessä ja olette lapsia hommanneet, kun seksi on aina ollut "nuivahkoa". Kuulostaa ettei miehesi ja lastesi is todellakaan ole mikään elämäsi rakkaus, joten miksi edes aloitte yhteiseen elämään? No, lapset tuosta kärsii, sellaista eroperhettä ei olekaan, jossa lapset ei siitä jälkiä saisi. Mutta kyllä kaikilla on oikeus onneen ja rakkauteen, joten toivottavasti löydät sen jostain, jahka siis ensin eroat.

Silti mietin, miksi olette ylipäänsä yhdessä ja olette lapsia hommanneet, kun seksi on aina ollut "nuivahkoa". Kuulostaa ettei miehesi ja lastesi is todellakaan ole mikään elämäsi rakkaus, joten miksi edes aloitte yhteiseen elämään?

Siis todellakaan puolisoni ei ole elämäni rakkaus. Tapa ja tottumus on pitänyt meidän yhdessä. Myös ympäristön paineet tehdä oikein, tehdä lapsia ja näytellä perhe-elämää. Ei kai se kovin harvinaista ole, että puoliso valitaan sen perusteella, että toinen on ihan "mukiinmenevä" ilman sen suurempia rakkauden tunteita.

Mutta nyt vanhentuessa alkaa kaipaamaan sitä henkistä ja fyyisistä rakkauttakin. Pitääkö lasten rakkaus riittää? Pitääkö omien "väärien" valintojen kanssa elää koko loppuelämä?

Silti mietin, miksi olette ylipäänsä yhdessä ja olette lapsia hommanneet, kun seksi on aina ollut "nuivahkoa". Kuulostaa ettei miehesi ja lastesi is todellakaan ole mikään elämäsi rakkaus, joten miksi edes aloitte yhteiseen elämään?

Siis todellakaan puolisoni ei ole elämäni rakkaus. Tapa ja tottumus on pitänyt meidän yhdessä. Myös ympäristön paineet tehdä oikein, tehdä lapsia ja näytellä perhe-elämää. Ei kai se kovin harvinaista ole, että puoliso valitaan sen perusteella, että toinen on ihan "mukiinmenevä" ilman sen suurempia rakkauden tunteita. Mutta nyt vanhentuessa alkaa kaipaamaan sitä henkistä ja fyyisistä rakkauttakin. Pitääkö lasten rakkaus riittää? Pitääkö omien "väärien" valintojen kanssa elää koko loppuelämä?

on vaatia että virhevalintojaan ei saisi korjata vaan on lusittava väärän ihmisen kanssa kunnes lapset kasvavat.



Kauhea taakka lapsille että isi ja äiti kärsivät teidän takianne yhdessä.



Minä menin myös naimisiin vääristä syistä (en rakastanut, oli ihan mukavaa ja jonkun kanssahan ne lapset on hankittava)ja nyt eroamassa kuuden vuoden jälkeen. Jos kerran puolisoon ei ole oikein minkäänlaista kumppanuutta ja yhteyttä niin mitä järkeä pysyä yhdessä?



Eli ap'lle tsemppiä vaikeaan valintaan.

Ne olivat juuri sen suuntaisia kuin olin ajatellutkin.



Kuinkakohan moni täällä on samanlaisessa tilanteessa, niin että elää vain lasten hyvinvoinnin ehdoilla ja unohtaa itsensä, elää vain lapsilleen ja lastensa kautta?

Toisaalta hieno asia, mutta pohtineeksi tulee, että minkälaisia vaikutuksia sillä on lasten itsetunnolle pidemmällä tähtämellä?

on vaatia että virhevalintojaan ei saisi korjata vaan on lusittava väärän ihmisen kanssa kunnes lapset kasvavat. Kauhea taakka lapsille että isi ja äiti kärsivät teidän takianne yhdessä.

Lusittava on aika hyvä sana. Vankilaltahan se välillä tuntuu. Lasten raskasta taakkaa minäkin pelkään. Ja mahdollista katkeruutta, joka tiedostamatta vanhemman ja lapsen suhteeseen tulee.

Että vastauksista päätellen (katkerahkoja) varmaanki aika moni ihminen kokee olevansa vankina omassa elämässään.



ohis

Ei perhettä tuhota sen takia, että seksipuoli on heikkoa. Lapset tarvitsevat ehjän perheen, isän ja äidin lähelleen. Aikuisena ihmisenä sinun on ennen kaikkea ajateltava ensin lapsiasi.

Jos teillä muuten menee hyvin, ei ole väkivaltaa, juomista eikä pettämisiä niin ero ei tule kysymykseen.

Opettelette vaan rakastamaan toisianne ja sillä hyvä.

Arki se tulee siihen mahdolliseen uuteenkin parisuhteeseen ja muita ongelmia lisäksi roppakaupalla jos teillä on nyxät ja exät ja niiden lapsetkin lisäksi.

Sulla on oikeus onneen ja tasapainoiseen elämään, samoin lapsilla. Tuskin lapset voivat kovin hyvin tuollaisessa tilanteessa; millaisen parisuhdemallin annatte, jos mitään fyysistä kontaktia ei ole?



Kunhan hoidatte erom siististi ja riitelemättä ja pysytte edelleen yhdessä lastenne vanhempina (et tosin maininnut millainen mies on isäsnä?).