Mä en vaan ymmärrä yhden-kahden lapsen kotiäitejä jotka hehkuttavat homman rankkuutta.

sitä helpompaa :)

sävy on itseänsä nostattava. Olen myös nähnyt näitä 'yli-ihmiseksi' itseänsä nimittäviä ja kyllä se on valitettavasti jostain pois, kun hoitaa kodin ja pihan tiptop, käy töissä ja hoitaa vielä omat harrastuksensa mm liikuntaa useamman kerran viikossa. Ja mistähän se on pois? No lapsilta tietysti. Lasten kasvatus on muutakin kun siisti koti, puhtaat vaatteet ja itsetehty ruoka. Lapsi tarvitsee henkistä hoitoa johon ei riitä yksi ennalta määrätty hetki päivässä. Sitten kun ap.ltä liikenee hetki ylimääräistä aikaa, hän voisikin ottaa kasvatusopin kirjan esiin ja lukea vuorovaikutuksesta, oppimisesta, tutkimisesta ym mitä ei voi vain siivoamisella opettaa.

sitä helpompaa :)

mutta viidennen jälkeen palkkasivat lastenhoitajan vaikka äitikin oli kotona.

että mitä enemmän koti on tiptop, pulla tuoksuu ja iltapäivällä kello kaksi järjestän lapsille kehittävän askartelutuokion, sen HUONOMPI äiti olen. Kaikki noi on minulle vaan tekosyitä ohittaa lapsi ja olla olematta hänelle läsnä, silloin kun en vain jaksa antaa lapsille sitä, mitä he minulta oikeasti tarvitsevat; jatkuvaa läsnäoloa lapsen tarpeista ja lähtökohdista käsin. Kun puuhailen ja touhuan jotain jatkuvasti, oli se sitten juurikin laulamista tai askartelua tms. näennäisesti lapsilähtöistä, teen sen aina oman mieleni mukaan omista lähtökohdista.



Niin että kun luen ap:n kaltaista teksitä, saan väistämättä mielikuvan sellaisesta äidistä, kuin mitä minä olen puuhailujaksoillani; sellaisesta, joka ei yhtään heittäydy sinne lasten maailmaan oikeasti kuuntelemaan heitä, koska hermo ei kestä sellaista hitautta ja fiilistelyä, vaan touhottaa menemään ja lapset jää henkisellä tasolla sivuosaan.

Minulla on myös oma yritys jonka asiat hoidan aamulla ennen lasten heräämistä ja illalla lasten nukahdettua, joskus kun mies kotiutuu töistä ajoissa ehdin tehdä omat työni jo iltapäivällä ja saan vapaan illan joskus taas teen yrityksen töitä yötä myöten. Mieskin on tahollaan yrittäjä eikä juuri ehdi kotona mitään tehdä ja parempikin niin että käyttää vapaa-aikaansa ennemmin lasten kanssa olemiseen kun kotitöihin.

Sulla on aikaa aamuisin ja iltaisin omalle yrityksellesi ja sitä kautta myös kodin ulkopuolisia omia juttuja. Ja ilmeisesti yrittäjämiehesi, vaikka ei kotitöihin osallistu, ehtii kuitenkin olemaan lasten kanssa ja silloin sulla on "omaa aikaa" tehdä yrityksesi juttuja tai niitä kotitöitä.

Minäkin nautin kotiäitiydesta enkä koe sen jatkuvasti olevan rankkaa, mutta saatan silti välillä asiasta valittaa. Olen arkisin aina yksin lasten kanssa ja se "jatkuvasti käytettävissä" oleminen on mielestäni rankkaa. Aamu alkaa aina viimeistään seitsemältä ja päivä loppuu vasta kuopuksen nukahdettua.

En mitenkään erityisesti rakasta ruuanlaittoa (leipomista kyllä) joten koen jatkuvan ruuanlaiton ja keittiön/ruokapöydän siivoamisen tylsänä=rankkana=puuduttavana jne. Myös vaatimustasoni esim. kodin siisteydestä ja vaatteiden silittämisestä on aika korkea ja tiedän näiden asioiden aiheuttavan minulle turhaa "stressiä". Lakanoiden silittämisen olen sentään lopettanut.

Joten kotiäidit vaativat itseltään eri asioita ja lapset ja perheet ovat erilaisia. Siksi myös työelämässä toisista tulee niitä johtajia ja toisita tulee 8-16 "liukuhihnalla seisova".

Mutta todella kiva että nautit kotiäitiydestäsi etkä koe sitä rankkana. Ehkä yrittäjähenkisenä ahkerana ja tehokkaana voit perustaa nettisaitin jossa jaat parhaat vinkkisi kotiäidin arjen helpottamiseksi? Parhaat silitys-, siivous-, ruuanlaitto-, askarteluohjeet. Ja kerro miten näin syyssateilla säilytetään kerrostalossa märät ja kuraiset äidin ja lasten vaatteet kuivumaan ja odottamaan seuraavan päivän ulkoilua.

Mutta kyllä minä ainakin ymmärrän, että joku kokee kotiäitiyden rankkana. Itselleni se olisi nimittäin rankkaa juuri HENKISESTI, koska minusta se, että päiväni täyttyisiväyt kodinhoidosta, olisi oikeasti todella raskasta ja puuduttavaa. Siivota ja kokata voi leppoisasti, mutta jos ne hommat ovat ihmisestä kuolettavan tylsiä, niin kyllähän silloin se on päivästä toiseen rankkaa.

Itselleni jotkut leikkipuistot ja mammakerhot eivät myöskään ole koskaan olleet mitään leppoisaa puuhastelua, koska minusta niissäkin on kamalan tylsää. Tai nykyisin leikkipuistot alkaa olla ok, kun lapsi on sen verran iso, että tykkää kiipeillä jne, eikä minun tarvitse keksiä viihdykettä siellä.

Mieheni hoitaa nyt lasta kotona 3-vuotiaaksi, ja kyllä hänkin on sanonut, että haluaa elämäänsä jotain muutakin kuin sitä kotona olemista.

tämä on lähes sanasta sanaan mitä olisin voinut itsekin kirjoittaa

Itselleni kodin hoitaminen on rankkaa ihan ilmankin lapsia, joten kotitöiden kasautuminen teki kotiäitiydestäkin rankkaa. Lasten kanssa oli toki kiva mennä ja olla, jos vain joku olisi tehnyt ne välttämättömät siivoustyöt. Välillä oli pinna kireänä, kun urakoin koko päivän siivouksen parissa ja lapset melkein samassa tahdissa saivat koko urakan tyhjäksi murustamalla ja tiputtamalla ruokaa, kaatamalla maitolasia, tyhjentämällä lelulaatikon ja tuomalla ulkoa kasakaupalla hiekkaa kenkien pohjassa... En ole niin lehmänhermoinen, etteikö tuollainen harmittaisi!



Ystävälläni kävi siivooja, ja hän todellakin keskittyi äitiydessään sosiaalisten virikkeiden tarjoamiseen lapsilleen. Heillä kyläiltiin tai käytiin kylässä joka arkipäivä. Ruokiinkin panostettiin. Ystäväni viihtyi kotona yhteensä kuusi vuotta, mutta lopulta aika tiukoille alkoi ottaa vähäiset aikuiskontaktit. Useat ystävät ja puistotuttavuudet olivat palanneet työelämään, ja niinpä ystävänikin sitten palasi, kun seinät alkoivat kaatua päälle.



On terveellistä tajuta, milloin jokin asia ei onnistu. Siitä valittaminen kuuluu omien voimavarojensa kartoittamiseen. Sellainen, joka ei koskaan valita, ei myönnä ongelman olemassaoloa eikä voi kehittyä ihmisenä tai löytää omien voimavarojensa rajoja. Tällainen ihminen on aika kaukana itsensä tuntemisesta. Jokaisella kun tulee raja vastaan jossain ja siitä valittaminen on sen rajan tunnustamista ja asian myöntämistä.



Ehkä viihdyt kotona ja nautit elämästäsi juuri tällaisena. Joku toinen nauttii toisenlaisesta elämästä. Miksi et voi sallia tätä erilaisuutta ilman, että koet olevasi jotenkin parempi kuin se toinen äiti?



Täydellistä ihmistä ei ole, on vain maton alle lakaistuja ongelmia. Olisiko mielestäsi jotenkin mukavampaa, jos kaikki vain hehkuttaisivat elämänsä ihanuutta eikä ihmisten välillä olisi mitään aitoa kohtaamista tai todellisia tunteita? Se, että joku valittaa lasten tappeluista, ei merkitse, etteikö hän viihtyisi kotona tai kotiäitinä. Hän etsii vain vertaistukea.

Miksi ihmeessä hankitte lisää lapsia? Millä logiikalla? Ei ole ruokaa pikkuisille ja lisää lapsia tulee!!

sorry

Juuri tuolla asenteella se on mahdollista.

t. kuuden lapsen äiti

Minulla on nyt kaksi lasta, 1v11kk ja 10kk iältä. Tykkään kauheasti olla kotona.

Toisaalta taas en ole turhantarkka. Hoidan ruoan pöytään ja siivoan, mutta en liikaa ahdistu jos on joskus huonompaa ruokaa tai sotkuisempi koti.

Joskus väsyttää ja joskus menee hermo, mutta sellaista se nyt on.

Haluaisin kolmannen lapsen.

En silti usko olevani mitenkään erityisen "hyvä" kotiäitiydessä, minulla on monta tekijää auttamassa ja olen hyvähermoinen ja leppoisa. Samoin lapseni eivät ole olleet erityisen vaikeita, jos nyt eivät erityisen helppojakaan.

Nimittäin jos voisin ihan vapaasti valita, tahtoisin monta lasta ja suuren perheen. Mies ei ole ihan samalla sivulla kanssani asian suhteen, eikä toki meidän muut puitteet myöskään tällä hetkellä puhu sen puolesta. Mutta ehkä vielä se kolmas kuitenkin.. :)

Siksi se on rankkaa. Minulle paras vaihtoehto on se, että teen osa-aikaisena töitä. Eli teen 70% työajasta. Siten on hyvä balanssi. Ei tarvitse niska limassa raataa täyttä työviikkoa ja -päivää vaan on se mukava työelämä (kyllä, pidän työstäni) ja silti jää paljon aikaa myös lapsille.



Minä tarvitsen molemmat, että koen olevani tasapainossa ja tyytyväinen. Pelkkä kotona oleminen sai seinät kaatumaan päälle ja se ei sopinut minulle ollenkaan. Molempien lasten kanssa olin kotona 1,5 vuotta ja se oli raskasta aikaa. Yövalvomiset, tylsät kotirutiinit, tylsistyminen jne.



Kotonakin on ihanaa ja mukavaa kun välillä töissä ;)

sävy on itseänsä nostattava.

Olen myös nähnyt näitä 'yli-ihmiseksi' itseänsä nimittäviä ja kyllä se on valitettavasti jostain pois, kun hoitaa kodin ja pihan tiptop, käy töissä ja hoitaa vielä omat harrastuksensa mm liikuntaa useamman kerran viikossa. Ja mistähän se on pois? No lapsilta tietysti.

Lasten kasvatus on muutakin kun siisti koti, puhtaat vaatteet ja itsetehty ruoka. Lapsi tarvitsee henkistä hoitoa johon ei riitä yksi ennalta määrätty hetki päivässä.

Sitten kun ap.ltä liikenee hetki ylimääräistä aikaa, hän voisikin ottaa kasvatusopin kirjan esiin ja lukea vuorovaikutuksesta, oppimisesta, tutkimisesta ym mitä ei voi vain siivoamisella opettaa.

Rankkuus tuli siitä että oli koko ajan oltava lasten käytettävissä ja emotionaalisesti läsnä. Ei niinkään siitä mitä kaikkia hommia kotona oli tehtävä. Astianpesukoneen täyttäminen 16X päivässä ei ole rankkaa, 2-v uhmakohtaus on rankkaa. Meillä on pieni ikäero lapsilla ja vanhempi koitti koko ajan satuttaa vauvaa. Oli rankkaa valvoa lapsia herkeämättä ja tuntea monenlaisia tunteita esikoista kohtaan. Valvomiset ja sairastelut siihen päälle ei auta asiaa. Kotiäitiyttäkin voi toteuttaa tosi monella tavalla. Olla läsnä lapsilleen tai ei. Mielestäni emotionaalinen läsnäolo on tärkeämpää kuin puhtaana kiiltävä koti tai se mitä kaikkea muuta ehtii tehdä lastenhoidon ohella.



Toisaalta taas oli erittäin palkitsevaa olla kotona omien lasten kanssa. Olin monta vuotta töissä vaativassa ja hyväpalkkaisessa (=arvostetussa?) asemassa. Kotona ollessa tunsin itse tekeväni paljon arvokkaampaa työtä, vaikka rahallinen palkkio oli paljon pienempi. Arvostuksen pitää tulla sisältä päin, kukaan ei tule kiittelemään kotiäitiä (päin vastoin, ainakin tällä palstalla). Palautteen puutteenkin jotkut voivat kokea rankkana.

että mitä enemmän koti on tiptop, pulla tuoksuu ja iltapäivällä kello kaksi järjestän lapsille kehittävän askartelutuokion, sen HUONOMPI äiti olen. Kaikki noi on minulle vaan tekosyitä ohittaa lapsi ja olla olematta hänelle läsnä, silloin kun en vain jaksa antaa lapsille sitä, mitä he minulta oikeasti tarvitsevat; jatkuvaa läsnäoloa lapsen tarpeista ja lähtökohdista käsin. Kun puuhailen ja touhuan jotain jatkuvasti, oli se sitten juurikin laulamista tai askartelua tms. näennäisesti lapsilähtöistä, teen sen aina oman mieleni mukaan omista lähtökohdista.

Niin että kun luen ap:n kaltaista teksitä, saan väistämättä mielikuvan sellaisesta äidistä, kuin mitä minä olen puuhailujaksoillani; sellaisesta, joka ei yhtään heittäydy sinne lasten maailmaan oikeasti kuuntelemaan heitä, koska hermo ei kestä sellaista hitautta ja fiilistelyä, vaan touhottaa menemään ja lapset jää henkisellä tasolla sivuosaan.