Mitä tehdä?

Miten selvisitte, vai selvisittekö lainkaan?

ap

Mies tulee töistä, istuu sohvalle ja katsoo televisiota koko illan. Minä teen koko illan kotitöitä. Taloudessa vallitsee painostava tunnelma.

Päälle vielä puhumattomuus, käyttäytyy kuin olisin ilmaa. Jos joku lapsista yrittää jutella isälleen, tämä yleensä ärähtelee harmistuneena kun joutuu vaivautumaan...

ap

Pesköön itse omat pyykkinsä ja käyköön itse omat sapuskansa kaupasta. Sitten nostat kissan pöydälle. Jos ei rupea topakoitumaan ja lopeta vittuilujaan sulle, niin ero vaan. Ei tollaset kuule mihinkään muutu. Älä jää enempää kynnysmatoksi, äläkä ainakaan sulata vittuiluja.

Mies saattaa skarpata muutamaksi päiväksi, mutta palaa nopeasti taas "omaksi itsekseen".

ap

Minulla oli samanlainen, vatvoin eroa vuosia. Sitten lähdin kun mikään ei auttanut ja mitta täyttyi lopultakin. Jälkeenpäin ajatellen pistin lapset kärsimään tuosta painostavasta ilmapiiristä aivan liian kauan! Nyt eron jälkeen muistan joka ikinen aamu kiittää siitä ettei tarvitse sitä ankeuttavaa mörköä enää katsella!

Kuvaa hyvin myös minun puolisoani..

ap.

tarpeeksi ihastella sitä vapauden tunnetta joka nykyisin vallitsee ihan tavallisina päivinä eikä tarvi enää elää siinä mustassa ahdistuksessa. Elämä on tuhatprosenttisesti parempaa.



En tarkoita sitä että kaikki olisi ruusuilla tanssimista ja takaiskujakin tulee (niinkuin normaalielämässä aina), mutta nekin kestää helposti kun on mihin verrata :) Suosittelen eroa lämpimästi, vaikka pelottikin ja aluksi olin aika hukassa itseni kanssa (ihmekös se moisen elämän jälkeen...). Kun henkinen väkivalta poistuu elämästä, on se aluksi kriisin paikka. Tulee itsesyytöksiä, syyllisyyttä lasten takia jne. mutta lopulta tärkeintä on kuitenkin oma mielenrauha, ja elämä ilman ankeuttajaa on aina parempaa! Toivon sinulle rohkeutta valita se.

En keksi yhtään syytä miksi haluaisin elää tuollaisessa "parisuhteessa". Mitä ihmettä mä siitä saisin, tai lapsetkaan? En hetkeäkään epäröisi elää onnellisempaa elämää lasteni kanssa ilman tuollaista riippakiveä.

mutta ei kukaan tuollaista elämää valitsemalla valitse. Jonain päivänä sen vaan tajuaa, että tilanne on tämä, eikä silloin auta itseään syyttää enää lisää. Silloin on jostain vain revittävä ne voimat irtautua.



Tiedän kokemuksesta että silloin kun tilanteen tajuaa, on se kuin olisi äkkiä saanut näkönsä takaisin ja tietenkin ihmettelee kuinka hitossa on itsensä päästänyt moiseen ahdinkoon. On antanut käyttää itseään hyväksi, kyykyttää, syyllistää, jotkut jopa pahoinpidellä. Tuollainen kumppani uuvuttaa ihmisen hiljalleen siihen pisteeseen että toinen elää ja toimii robottina enää aamusta aamuun viimeisillä voimillaan, eikä enää jaksa edes haaveilla paremmasta, vaan luulee että tällaista se elämä kuitenkin on muillakin.



Eikä sitä tietenkään ennen lapsia tiennyt. Meilläkin mies puhui kuinka kaikki tehdään tasan, mutta puheet ja teot eivät kertakaikkiaan kohdanneet tosipaikan tullen, ja tilanne paheni asteittain. Olin kuin sammakko joka istui kuumenevassa kattilassa eikä tajunnut hypätä pois ennenkuin persaus oli jo tulessa... Onneksi en käänyt kiehumaan kuoliaaksi sentään :)

mies ei tee tosiaan kuin aivan pakolliset "hänen ei tarvitse,koska väsyttää""olihan hän töissä" eli istuu tv:n edessä, jos minä katson tvtä,hän kyllä tulee haukkumaan kuinka nolo ja pelle olen kun tuollaista katson,,toivon että mieheni nukkuisi sohvalla,,en pese enää ollenkaan hänen vaatteitaan.. suhteessa olen, no en kyllä tiedä edes miksi?,hän käy kaupassa,se auttaa jonkin verran,,vaikka usein dokaa rahansa,"koska minä olen valittanut hänelle" ukon naama ärsyttää aivan älyttömästi,mutta tässä olen edelleen :D

Yksi esimerkki... sanoi kerran minulle, että jos asuisin yksin, asuntoni olisi varmaan kauhean näköinen, koska minulla ei ole yhtään silmää sisustukselle.. hmmm. Kotimme on tällä hetkellä sisustettu pääosin miehen mielen mukaan, olosuhteiden pakosta. Tummia värejä, raskaita puupintoja ym.. Koska minulla on eri maku, on minun makuni huono.. tämä kuvaa hyvin koko avioliittoamme.

ap.