Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kannattaako masennuksesta kertoa?
12.09.2011 |
Kaipaan kokemuksia ja mielipiteitä siitä, mitä seuraa kun kertoo omasta masennuksesta lähipiirille: perheelle, ystäville, mahdollisesti kouluun tai työpaikalle? Kannattaako kertoa ja kuinka paljon? Vai pitää asia omana tietonaan?
Olen ollut masentunut noin 6 vuoden ajan. Hoitoon hakeuduin reilu kaksi vuotta sitten ja siitä lähtien olen käyttänyt mielialalääkitystä ja käynyt viikottain psykiatrian polilla. Minulla on diagnosoitu keskivaikea masennus ja sosiaalisten tilanteiden pelko. En osaa sanoa kauanko menee että tulen kuntoon; tänä vuonna tilanteeni on muuttunut huonommaksi.
En ole kertonut tästä kenellekään. Avomies tietää lääkityksestä ja polikäynneistä, mutta ei sen syvemmin käyntien syystä tai voinnistani. Minua hävettää enkä ole halunnut kuormittaa läheisiäni tällä.
Viime kuukausina on kuitenkin alkanut tuntua siltä, että haluaisin kertoa. Haluaisin että lähipiirini tietää, mitä minulle tosiasiassa kuuluu. On raskasta joutua salailemaan ja valehtelemaan, esittämään roolia ja elämään kuin kuplassa. Monen välivuoden jälkeen sain viimein aloitettua opiskelun, eikä se suju kovin hyvin. Pitäisikö koululle kertoa?
Pelkään sitä, miten tällaisen asian kertominen vaikuttaa. Muuttuuko muiden suhtautuminen minuun? Minulle on hirvittävän tärkeää se, mitä muut minusta ajattelevat ja pelkään tekeväni virheen. Onkohan masennuksesta kertominen "liikaa"?
Kommentit (49)
niin nimenomaan ryhmäohjaajan tai kuraattorin kautta kannattaa neuvotella tiettyjen kurssien suorittamisesta ym. Kannattaa myös mahdollisimman pitkään yrittää selvitä siten, ettei ota asiaa lainkaan esille. Mitä pitemmälle pääset opinnoissa, sitä helpompi yleensä ottaen on saada vaihtoehtoisia suoritustapoja, kun koulukin haluaa, että valmistut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse opiskelin lähihoitajaksi mielenterveys- ja päihde -suuntautumisella. Kerroin avoimesti käyttäväni lääkkeitä. VIRHE!
Tilanne oli sellainen, että ko. lääkkeiden ansiosta minulla ei enää ollut masennusta, lääkkeet olivat enää normaaliolon ylläpitoon (nyt pari vuotta myöhemmin olen lopettanut lääkkeet hyvällä menestyksellä).
Kaksi opettajaani yritti kuitenkin estää suuntautumisvalintani (siis tuo mielenterveys- ja päihde-) sekä myöhemmin pääsyni harjoitteluun "liian rankkaan paikkaan" (minne lopulta taistelin tieni ja se oli mielekkäin ja paras harjoitteluni kaikista).
Jouduin ihme puhutteluihin, joissa minua yritettiin painostaa toisenlaisiin valintoihin välittämättä siitä, että itse koin jaksamiseni hyväksi. Hankin tämän vuoksi jopa psykiatrin todistuksen, jossa tämä totesi, että mitään estettä valinnoilleni, harjoitteluilleni tai ammatilleni ei ole mielenterveyteni tms. kannalta.
Kukaan asianosaisista ei suostunut edes lukemaan tätä lääkärinlausuntoa!
Kukaan ei ollut myöskään kiinnostunut kuulemaan, mitä lääkkeitä käytin: käytinkö esimerkiksi "huumaavia" bentsoja tai unilääkkeitä, vaiko vain masennuslääkkeitä. Heitä ei kiinnostanut myöskään, mitä sairautta sairastin: kukaan ei kysynyt. Olisin voinut sairastaa vaikka skitsofreniaa, mikä olisi saattanut ollakin ongelma noissa opinnoissa, mutta sairastin tosiaankin masennusta. Toki kerroin nämä asiat itseäni puolustaessani.
Käytin siis vain masennuslääkkeitä, mutta opettajilleni kirosana olivat lääkkeet ylipäätään.
Koin tämän kaiken suoranaiseksi kiusaamiseksi opettajieni taholta.
Tsemppiä ap:lle ja mieti tarkkaan asiaa. Ennen kannatin avoimuutta, koska mielestäni mielenterveyshäiröiden ikävä stigma häiritsee avointa keskustelua yhteiskunnassamme ja pienemmässäkin mittakaavassa. Kantapään kautta opin olemaan varovainen. Ystävilleni ja perheelleni olen edelleen avoin.
Minä en ole kertonut kenellekään, enkä kerro. Edes puolisoni ei tiedä.
En tiedä, miksi joku on nostanut näin vanhan ketjun - ehkä halunnut lisää kokemuksia? Jos näin on, niin kerron omani...
Itse sairastan masennusta ja ensimmäiseen vuoteen en kertonut oikeastaan kenellekään. Otin ennemmin vastaan esim. vanhemmiltani vähän nyrpeitä puheluita siitä, etten jaksanut käydä siellä tms. Työt hoidin kunnolla, perheenikin jotenkuten.
Kun sitten hoito alkoi todella (tilanne ehti mennä aika pahaksi ennen sitä), kerroin lähimmille ystävilleni ja vanhemmilleni sekä tietysti miehelleni. Kukaan ei kommentoinut pahasti tai hävinnyt elämästäni. Sairaslomalle jäätyäni olen kertonut vielä avoimemmin asiasta, en toki kaikille, mutta aika monelle kuitenkin. Yleisin kommentti on ollut: voimia, toivottavasti paranet pian. On myös ihmetelty, miten minusta ei ole huomannut mitään. Lisäksi olen kuullut paljon erittäin koskettavia tarinoita ihmisten omasta elämästä tai lähipiiristä - joku on sairastanut itse, jonkun omainen kärsii skitsofreniasta, biposta, on tehnyt itsemurhan tms.
En ole ainakaan huomannut, että joku olisi minua tämän takia alkanut kartella - eli ainakaan ihan lähipiirissä sellaista ei ole tapahtunut. Ystävien kanssa ollessani tai soitellessani saatan välillä todeta, että on heikompi jakso takana ja kertoa enemmänkin omasta voinnistani tai toisaalta sanoa heti aluksi, että nyt en halua puhua omasta sairaudestani yhtään mitään, ollaan vain "normaalisti", mitä se sitten tarkoittaakaan.
Mielenterveysongelmista tulee tabuja juuri siksi, ettei kukaan uskalla kertoa niistä. Jonkun on joskus oltava "ensimmäinen", vain siten niistä tulee normaaleja sairauksia kuten fyysisistäkin sairauksista. Itse olen onnellinen siitä, että minun lähimmät ihmiseni ovat erittäin viisaita ja lämminsydämisiä, ehkä toisenlaisessa ympäristössä olisin valinnut vähän vähemmän avoimen tavan toimia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Riippuu ihmisistä keille kertoisit..Päädyin ite psykiatriaan diabeteksen vuoks ja siellä paljastui masennus yms. ja perhe suurinpiirtein hylkäsi koska ''teeskentelen kaiken ja oon vaan laiska ja he ovat saaneet kärsiä tästä eniten''
toivottavasti sulla on lähiympäristö täynnä ihmisiä ketkä tukee sua tilanteessa missä tahansa eikä syytä sua mistään!
Hei siellä :)
Itse miettinyt monta kertaa samaa kannattaako kertoa? Niin sanon että kannattaa mä olen ollut masentunut kans monta vuotta. Nyt kun olen kertonut asioista läheisselleni niin asiat jotka olen sanonut niin ne joidenka on tarkoitus jäädä siihen sinunn viereen niin ne jää. Ja jotka eivät sitä kestä niin ne eivät jää..
Älä huolehdi kaikki kääntyy parhain päin elämä eletään täällä vain kerran :) voimia ja jaksamisia sinulle
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Teillä on varmaan ryhmänohjaaja/vastuuopettaja? Selitä tilanne hänelle ja pyydä terapia/lääkärikäynneistä lääkäriltä poissaololappu, jonka näytät ko opettajalle. Mikäli ryhmänohjaaja haluaa lääkärin selvityksen, varmaan resepti tai sairaskertomus löytyy, joten näytä se. Kerro etukäteen poissaoloistasi aina sen tunnin pitäjälle, jonka tunnilta olet pois. Ei tarvitse selitellä kummempia. Ilmoitat että olet lääkärissä(ei tarvi selitellä masennuksista ja lääkkeistä). Tarvittaessa pyydät lääkäriltä poissaololapun.
Anna isällesi esite masennuksesta ja sano, että tämä on nyt tilanne ja lääkitystä kokeillaan. Varaudu siihen, että isä reagoi tunteella ja joudut ottamaan vahvan ihmisen roolin. Eli ei välttämättä kesken automatkaa.. Oman lapsen sairaus on kamalaa seurata vierestä. Jotain on voinut jo päätellä jos sairaalaan sua kuskailee useinkin.
Tiedän miltä tuntuu sairastaa kroonisesti niin ettei ole siitä kertonut muille. Ajoittain omatunto painaa ja vihaan itseään siitä, ettei nyt yhtä lausetta saa sanotuksi. Toisaalta, en ole itsekään sinut sairauteni kanssa, enkä siitä halua puhua. En halua, että kaikki ajattelevat tuon ja tuon johtuvan sairaudesta. Oma puoliso ja perhe nyt tietää, kaverit ei, sairautta takana 7v.