Enhän mä ehdi olla kuin 2 h päivässä lapsen kanssa kun palaan töihin :(( Miten selviätte ikävästä??

MInä lähden usein jo klo 7.15 ja aina lapsi ei ole ehtinyt herätä. Silloin se ikävä on suurempi. Onneksi useimmiten herää yhtäaikaa minun kanssani, joten ehditään olla tunnin aamulla yhdessä.



Lapsen haen klo 15, joten meillä kyllä on yhteistä aikaa 5 tuntia ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi perjantait on vapaita eli on pitkä viikonloppu. Perjantaivapaapäivät loppuvat tosin kohta. :(

En kestänytkään! Siksi jätin työni ja ryhdyin yksityiseksi perhepäivähoitajaksi.

Nyt olen onnellinen. Samoin lapset :)

Mäkään en kestänyt. Tulin joka ilta kotiin kuudelta, herätys puol seitsemältä. Sinne meni ura, vaihdoin työhön kotini lähelle, jossa on huomattavasti (yli puolet) paskempi palkka mutta ei stressiä eikä ylitöitä. Vielä kun tekee lyhennettyä työaikaa niin johan rupesi helpottamaan. Ajattelin että ehdin luomaan uraa sitten taas, kun lapset on isompia eikä tarvitse äitiään niin paljon, milloin ikinä se sitten on...



Mutta kun työstä katosi ilo, kun oli koko ajan huono omatunto siitä, etteivät lapset näe vanhempiaan koskaan. Mummu ja pappa hakivat tarhasta, en myöskään halunnut kuormittaa heitä liikaa joten tein tämän ratkaisun.



Sori ap jos kuulostaa masentavalta, tämä oli vain mun totuus. Moni äiti pärjää aivan hyvin.

Osittainen hoitovapaa ja lomarahojen ottaminen vapaana auttaa kummasti. Lisäksi, varsinkin noilla pieniltä ison osan hoitopäivistä vie päiväunet ja ruokailut. Kotitöihin menee vähemmän aikaa, kun ei olla kotia sotkemassa.



Eli siis, kyllä sitä hyvää aikaa lasten kanssa kuitenkin päiviin jää. Oikeastaan oleellisinta on tiedostaa se, että työssäkäyvällä äidillä ei voi olla muuta omaa aikaa kuin se työ. Illat ja viikonloput ovat lapsia varten.



Oman opettelun se kyllä vaatii, että lapsella on myös omaa elämää ja sellaisia ihmissuhteita, mihin äiti ei kuulu.

Moni kotiäiti ajattelee että elää vain lapselle, mutta mun mielestä mulla on ollut tosi paljon aikaa myös itselle, käyn jumpassa, näen kavereita paljon jne. Tää kaikki loppuu, kun menen töihin, koska mä todella haluan olla lapsen kanssa ja vasta nyt tajuan kuinka vähän sitä aikaa töiden jälkeen jää. Ne vähäiset ajat tosiaan haluan olla lapsen kanssa.

En tiedä, miten kestän sen, että lapsella on jo näin pian "omaa elämää" - tuntuu hirveältä :(( mä haluan olla lapsen elämän keskiössä.

Miksei tästä asiasta puhuta enemmän, siitä ikävästä?? Tästä en ole koskaan kenenkään kanssa puhunut tai kuullut että se olisi ongelma!!

Oikeastaan oleellisinta on tiedostaa se, että työssäkäyvällä äidillä ei voi olla muuta omaa aikaa kuin se työ. Illat ja viikonloput ovat lapsia varten. Oman opettelun se kyllä vaatii, että lapsella on myös omaa elämää ja sellaisia ihmissuhteita, mihin äiti ei kuulu.

ahdistaa sama. Tosin teen välillä iltavuoroa ja osa-aikaisena, joten aikaa on ehkä vähän enempi. Olisiko sulla mahdollisuutta tehdä esim 30h/viikko?

on sen verran hektistä ja haastavaa (ja vieläpä tykkään siitä), ettei työpäivän aikana lapsai ehdi ajatella.

eli 6h vielä toistaiseksi. Olen kotona n. klo 16. Hyvin jää aikaa.

joten en tiedä, viekö työ ajatukset mennessään vai kalvaako ikävä koko ajan. Nyt kun ajattelen asiaa, olen ihan hajalla ajatuksesta, että työ vie melkein koko valveillaoloajan yhteisestä ajastamme lapsen kanssa. Kiireistä ja haastavaa oli työni ennen ä-lomia, kaipa se sama meno siellä jatkuu edelleen.

ap

on sen verran hektistä ja haastavaa (ja vieläpä tykkään siitä), ettei työpäivän aikana lapsai ehdi ajatella.

siinä käy niin että painan sitten hulluna hommia ne neljä päivää, että saan viikon hommat hoidettua, ja olen ne neljä päivää tolkuttoman myöhään kotona. Olen nähnyt, miten se homma menee töissä - ei ole muita tekijöitä joten hommat kaatuu aina yhden ja saman ihmisen niskaan.

ap

ahdistaa sama. Tosin teen välillä iltavuoroa ja osa-aikaisena, joten aikaa on ehkä vähän enempi. Olisiko sulla mahdollisuutta tehdä esim 30h/viikko?

Olen juuri palannut töihin. Koen tämän toista kertaa, eikä tosiaan ole helpompaa kuin ekalla kerralla. Nyt vain on kaksi, joita on ikävä. :(

Oikeasti tuntuu, että elämä, siis sellainen oikea elämä, josta nautin, yhteinen aika lasten kanssa, oli nyt tässä. Tästä eteenpäin vain suoritetaan ja tehdään, mitä on pakko. Olen vielä uudessa, haastavassa työssä, josta olen jopa ihan innostunut.

Silti tuntuu kauhealta, että lapseni joutuvat viettämään pitkiä päiviä erossa vanhemmistaan ja vieläpä toisistaan, kun eivät päässet sisarusryhmään. He ovat hyvin läheisiä, eivätkä saa edes tukea toisistaan, vaan ovat omissa karsinoissaan. Päiväkodissa mennään päiväkodin ehdoilla, ei lasten. (En tarkoita tällä, että pitäisi aina tehdä, kuten lapset haluavat, ei meillä kotonakaan niin tehdä, vaan toki aikuisjohtoisesti, mutta ottaen lasten etu huomioon).

En siis koe lasten edes mitenkään hyötyvän päiväkodissa olosta. Tämän ryhmätoiminnan asian ajaisi esim. kerho pari ketaa viikossa.

Valitettavasti vaan on taloudellinen pakko olla töissä. Mutta pahoilla mielin ja kovan ikävän kourissa...

nuhjuisia ja rumia kotiäitejä. Tuntuu paremmalta itsestä kun on joku jonka niskaan kaataa kaikki ahdistus.

Mua surettaa sun puolesta, jos joudut ylitöihin tahtomattasi. Itse ajattelin aluksi, että ne iltavuorot on kamalia, mutta toihan on totta, et sitten ehdin olla aamulla 5-6h lapsen kanssa. Ja hän vain käy tarhassa 2-3h, jonka jälkeen isi hakee. Aamuvuoron jälkeen sitä aikaa jääkin vähempi.. Hm..

Siihen varmaan tottuu, siihen sopeutuu ajan mittaan. Halauksia!

Voihan sitä irtisanoutua ja karenssin jälkeen elellä ansiosidonnaisella... Ja "unohtaa" hakea työkkärin lähettämiä työpaikkoja jne;).

Miniä ikäinen lapsi ap:lla on? Mä menin just töihin, lapsi vajaa 2v, ja ainakaan heti aluksi en ikävöi kovasti, päinvastoin On ollut tosi kiva olla taas töissä. Meillä kyllä lapsi jäi isänsä kanssa kotiin, se auttaa kun ei tarvi stressata hoitoon viemistä. Mä luulen, että olisin ollu tosi ahdistunut jos olisin menny aiemmin, mutta nyt oltiin kumpikin lapsen kaa sellaisessa vaiheessa että töihinpaluu on sujunut hyvin. Lapsikaan ei siis oo ikävöinyt paljoa.



Pointti siis, että jos vaan etukäteen murehdit nyt pienen vauvan kanssa, niin voi olla että aika hoitaa ja töihinpaluun hetkellä onkin jo eri fiilis.

Miniä ikäinen lapsi ap:lla on? Mä menin just töihin, lapsi vajaa 2v, ja ainakaan heti aluksi en ikävöi kovasti, päinvastoin On ollut tosi kiva olla taas töissä. Meillä kyllä lapsi jäi isänsä kanssa kotiin, se auttaa kun ei tarvi stressata hoitoon viemistä. Mä luulen, että olisin ollu tosi ahdistunut jos olisin menny aiemmin, mutta nyt oltiin kumpikin lapsen kaa sellaisessa vaiheessa että töihinpaluu on sujunut hyvin. Lapsikaan ei siis oo ikävöinyt paljoa. Pointti siis, että jos vaan etukäteen murehdit nyt pienen vauvan kanssa, niin voi olla että aika hoitaa ja töihinpaluun hetkellä onkin jo eri fiilis.

En osannut vauvan kanssa tätä edes ajatella; töihinpaluu oli "sitten joskus" kun lapsi on "isompi", ja nyt kun se on sitten edessä ja on työnantajan kanssa kaikki asiat sovittu ja nimet papereissa, olenkin ihan romuna.

ap

Se onkin hankalaa, että töihin paluu on suunniteltava etukäteen, eikä sitä voi tietää millainen vaihe silloin on itsellä tai lapsella. Onko sun ap mahdollista tehdä lyhyempää päivää tai viikkoa, tai järjestää miehen kaa tarhaan viennit ja haut niin että voit olla mahdollisimman paljon lapsen kaa?

suunnitella niin että niiden avulla saisin enemmän aikaa lapsen kanssa? Vinkkejä?

ap

Se onkin hankalaa, että töihin paluu on suunniteltava etukäteen, eikä sitä voi tietää millainen vaihe silloin on itsellä tai lapsella. Onko sun ap mahdollista tehdä lyhyempää päivää tai viikkoa, tai järjestää miehen kaa tarhaan viennit ja haut niin että voit olla mahdollisimman paljon lapsen kaa?

Joustaako sun työaika? Ootko aamu- vai iltavirkku, entä lapsi? Esim voitko mennä "tosi aikaisin" töihin, mies veis lapsen hoitoon, sä pääsisit aikaisin hakemaan, olis pitkä ilta yhdessä? Tai sä veisit lapsen myöhään, mies hakis, sä oisit myöhään töissä. nelipäiväinen viikko on hyvä varmasti sekin. Ei kai tohon oo mitään viisastenkiveä, tsemppiä sulle.

Oi mulla oli just toi tilanne. Lapset aloittivat 1 kk sitten päiväkodissa niin ehkä mun fiilikset auttaa sinua hieman? Toivotaan :)



Koko ajan tiesin milloin paluu töihin on ja suhtauduin siihen ihan hyvin, ehkä jopa odotinkin vähän sitä kun rahat olivat aika vähissä ja välillä aika "yksinäistä" kahden lapsen kanssa kotona. Oltiin yhdessä melkein 100 %.



Kesällä sovin tarkemmin töihinpaluusta työnantajan kanssa ja siitä hetkestä lähtien alkoi omatunto soimaan ja pikkupaniikki päällä. Toitotin koko ajan itselleni että tämä kaikki on vain minun omassa päässäni koska minulla on harmi kyllä tapana ottaa stressiä kaikesta..:/



No päiväkoti ja työt sitten alkoivat ja eka-toka viikko olin romuna, siis ei väsymystä mutta se himskatin omatunto taas. Mielessä kävi lopputili ja vaikka mitä. Ja se että kuopus vielä itki kun hänet jätti pk:iin ei auttanut yhtään.



Nyt kun 1 kk mennyt niin jotenkin on jo parempi olo meillä kaikilla. Minulla on vuorotyö ja olen aika paljon poissa mutta uskon vahvasti että tämä alkaa nyt sujumaan :)



Iso muutoshan tämä oli mutta olen ihan iloinen ettei vaihtanut tai jopa lopettanut. Välillä kyllä iskee ikävä ja ajatus että "voi nyt ne kotivuodet meni" mutta yritän ajatella positiivisesti. Uusi vaihe meidän elämässä, ja näen lapsissa hyviä juttuja mitä oppineet päiväkodissa. Esim puhe alkanut sujumaan esikoisella todella hyvin, ja eivät tappele niin paljon, käyttäytyvät ruokapöydässä paljon paremmin ja muita tämmöisä pikku kivoja juttuja.



Mustakin tuntui ennen töihinpalua etten näe lapsia enää koskaan. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Vaikka on vuorotyö ja pitkiäkin päiviä niin onhan minulla vapaapäiviäkin.



Toivottavasti tästä oli sinulle ap jotain apua.