Muita, joiden äiti ei ikinä ota yhteyttä?

Puhelujen hinta ei muuten ole ongelma, vanhempani ovat varakkaita.

eikä sekään ole kivaa, kun aina aliarvioi mua. Monet rikkaat ihmisethän ovat tunnekylmiä tai ainakin näyttävät silti. On kasvatettu käyttäytymään kauniisti ja pitämään tunteensa sisällä. Ehkä vanhempasi ovat vähän samanlaisia. Eivät osaa näyttää tunteitaan. Älä nyt vain itseesi mene. Sä olet varmasti tosi ihana ja mukava ihminen.

eikä sekään ole kivaa, kun aina aliarvioi mua.

Olet tietysti ihan oikeassa, että tuo olisi ainakin mun kohdalla vielä kurjempi vaihtoehto. Vähän tällaista "ruoho on vihreämpää aidan takana" -ajattelua kai tuo äidin kaipuuni, kun tosiasia on että mieluummin olematon äitisuhde kun tuollainen, jossa alvariinsa lytättäisiin. :-( Kovasti tsemppiä sinullekin... toivottavasti annat arvostelun valua kuin veden hanhen selästä.

Oma äitini ei kyllä ole tunnekylmä, vaikka luonnostaan pidättäytyvä ihminen onkin, eikä kestä puhua ikävistä asioista. Muistan hänet lapsuudesta ihan hellänä ja lämpimänä hahmona, vaikka siinä suhtautumisessa minuun olikin aina sellainen ääneenlausumaton kerros jonkinlaista ääneenlausumatonta huolta ja pettymystä. En ollut ihan kaikkea, mitä vanhempani toivoivat, ja tiesin sen vaikkei arvostelua meillä ikinä lausuttukaan ääneen... Murrosiässä meillä meni sukset ristiin ja sitä ei äiti sitten kai ikinä jotenkin antanut anteeksi, vaikka aikuistuttuani ja itsenäistyttyäni muutuinkn ihan toiseksi ihmiseksi.

Eikä näistä asioista ole meillä koskaan puhuttu. Meidän välillä on jotain salaista ja painavaa ja vaikeaa, enkä tiedä ihan tarkkaan mitä, ja äidin tapa ratkaista tilanne on vältellä minua. :-(

Puhelujen hinta ei muuten ole ongelma, vanhempani ovat varakkaita.

Tuntuu pahalta, enkä vain pysty ymmärtämään vanhempiani, vaikka kuinka yrittäisin. Pahimmalta tuntuu se, että omat lapsetkin näkevät vain täysin vääristyneen kuvan äiti-tytär suhteesta.

Minä asun ihan koto-Suomessa, mutta äitini ei pidä mitään yhteyttä. Muille ihmisille kyllä soittelee ja kyläänkin kutsuu joskus näitä. Minua ja lastani ei koskaan. Sanomattakin lienee selvää, että ainoa lapsenlapsi on hänelle kuin ilmaa.



Olen yrittänyt vuosia-vuosikymmeniä pitää yhteyttä ja ottaa kontaktia, laittaa lahjoja, postikortteja, kutsua erilaisiin juttuihin, pyydellä mukaan jne. Vähitellen olen lopettanut sen. Vastavuoroisuus puuttuu ihan kokonaan.



En ole hyväksynyt asiaa, miten sen voisi hyväksyä? Mutta sanotaan niin, että en enää odota mitään.



Olen ajatellut että jossain vaiheessa yritän saada jonkun varaäidin/varamummon jostain. Vaikka joku jonka oma lapsi on kuollut, tai jonkun, joka olisi aina kaivannut lasta muttei saanut. Äitini on kilpailuhenkinen ja kateellinen ihminen, sitten hän varmaan alkaisi pommittaa minua yhteydenotoilla, kun huomaisi että hänen paikkansa on viety.

Äiti sairastaa Alzheimerin tautia. Mä soittelen niille pari-kolme kertaa viikossa. Juttelen ensin isän kanssa kuulumiset ja yritän lukea rivien välistä ja tulkita äänensävyä, jotta huomaisin väsyykö isä äidin hoitamiseen. Sitten höpöttelen äidille omia kuulumisia ja kerron mitä lapsi on touhunnut ja sen sellaista.



Ennen äidin sairastumista äiti soitti mulle useamman kerran viikossa ja juteltiin kaikenlaista maan ja taivaan välillä. Enää ei soita.

Odotan toista lasta ja vanhempani eivät pidä yhteyttä. Isä saattaa joskus käydä meillä syömässä, mutta arjessa ei auta vahingossakaan. Mieheni vanhempia ei myöskään meidän arki tai elämä kiinnosta. Olen myöskin miettynyt että minussa on vika.

Isä ei pidä yhteyttä = normaali isä

Nyt äitini ei edes asu enää kotona, joten soitan hänelle aika harvoin, silloin kun hän on kerran kuussa kotijaksolla. Minkä ikäinen sinun äitisi muuten on?

jollakin edellisellä: pelkää kuulevansa, että mulla olisi jotain huolia. Äiti ei kestä mitään vastoinkäymisiä omassakaan elämässään. Jos äiti soittaa, hän soittaa kaupasta ja kysyy lasten kokoa, koska on nähnyt jonkun ihanan vaatteen. Mutta ne puhelut lopettaa pikaisesti.



Sen sijaan isäni soittaa joskus ja on oikeasti kiinnostunut siitä, mitä meille kuuluu.



Äidin etäisyys ei haittaa, koska olemme lopulta aika erilaisia ihmisiä ja mulla on monta siskoa, joiden kanssa soitellaan puolin ja toisin.

Äitini asuu julkisten liikenneyhteyksien vieressä, alle 20km päässä, hänellä on ajokortti ja auto, mitä en ole tosin nähnyt ajavan vuosiin. Kännykkä on. Terveyttä on. Työpaikka on. Vapailla eikä lomilla ehdi koskaan tapaamaan. Veljen perheessä tosin viettää aikaa. Hänen 60-vuotis päivilleen kutsuin meidän perheen...saatiin jahvia ja kaupan valmispiirakkaa, sisaruksilleni ja kummilapselleen tarjosi päivällisen.

Antaa olla.

Nyt äitini ei edes asu enää kotona, joten soitan hänelle aika harvoin, silloin kun hän on kerran kuussa kotijaksolla. Minkä ikäinen sinun äitisi muuten on?

Aika nuori siis kuitenkin. Isä on päättänyt hoitaa kotona äidin niin pitkään kuin pystyy. Niinpä sen lisäks, että me lapset ollaan huolissamme äidistä, ollaan huolissamme myös isästä ja sen jaksamisesta..:/ 8-kymppinen mies kun ei pahemmin valittele, eikä sen puoleen tunteistaan sun muista höpötyksistä pahemmin puhele.

-7-

että me lapset ollaan huolissamme äidistä, ollaan huolissamme myös isästä ja sen jaksamisesta..:/ 8-kymppinen mies kun ei pahemmin valittele, eikä sen puoleen tunteistaan sun muista höpötyksistä pahemmin puhele.

Minunkin isäni on vasta ihan hiljattain antanut äidin laitoshoitoon, mutta sitä ennen äidin piti karata pakkaseen kerran yöllä ja toisen päivällä, kun isä itse kävi lääkärissä...

t. se iän kysyjä. Minun äitini on jo kohta 80.

koska tässä ketjussa puhuttiin äidistä.



Isästäni sen verran, että parempi onkin että en kuule hänestä mitään :-0 on ollut kuolleena jo monta vuotta



t. yksi äskeisistä, olisiko 6

Täällä on vähän samantyyppisiä kokemuksia. Muutin viisi vuotta sitten omilleni parin sadan kilometrin päähän opiskeluiden takia ja koko tänä aikana äiti on soittanut minulle ehkä kymmenen kertaa. Yleensä soittaa synttäreiden aikaan, mutta tänä vuonna ei tehnyt sitäkään. Minun ja mieheni luona äiti on käynyt kolmesti: kahdesti auttamassa muutossa ja kerran riitelemässä (meidän piti mennä ostamaan minulle synttärilahjaksi jotain huonekalua, vaan toisinpa kävi). Kaikilla kerroilla on ollut aina hirveä kiire pois.



Ei tämä muuten varmaan niin paljon harmittaisi ja katkeroittaisi, mutta kun tiedän että nuorempaan siskooni äiti panostaa ihan eri tavalla kuin minuun. Siskolle äiti kärrää ruokaa ja muita hyödykkeitä, soittelee ja on muutenkin läsnä. Myös se, ettei äiti koskaan päästä nuorimpia, kotona asuvia veljiäni luokseni kylään on tässä vuosien varrella alkanut niinsanotusti hieman vituttaa.



Vähän aikaa sitten meidän perheen koira kuoli ja siitäkin minua informoi toisiksi nuorin veli. Sinänsä hupaisaa, kun se koira oli ainakin hoidon määrästä päätellen minulle kaikista rakkain koko sisaruskatraasta ja silti äiti soitti sen kuolemasta vaan siskolle.



Pitäisi varmaan jollekin terapeutille käydä tätäkin vuosien saatossa kerättyä angstia purkamassa joskus, kun tämä aika usein plupsahtelee ajatuksissa pinnalle. :/ Äidille olen pariin otteeseen yrittänyt kertoa tuntemuksistani, mutta vastaus on aina ollut vaan ettei hän jaksa kuunnella ja pitää lakata höpöttämästä tyhmää paskaa.

Voi kurjuus että sulla on samanlaisia kokemuksia. Ja aika outo ja kamalan tyly tuo äitisi reaktio kun yritit ottaa asiaa puheeksi. Oliko teillä tällaista jo kun olit lapsi vai onko suhteenne muuttunut sellaiseksi vasta myöhemmin?

Voi kurjuus että sulla on samanlaisia kokemuksia. Ja aika outo ja kamalan tyly tuo äitisi reaktio kun yritit ottaa asiaa puheeksi. Oliko teillä tällaista jo kun olit lapsi vai onko suhteenne muuttunut sellaiseksi vasta myöhemmin?

Tällaiseksi tämä taisi muuttua silloin kun minulla alkoi olla omia mielipiteitä ja näkemyksiä asioista, joskus kymmenen vanhana. En varmaan ollut mikään maailman helpoin lapsi suht konservatiiviselle äidilleni, kun väitin vastaan, tykkäsin epätavallisista jutuista, kehitin jotain omakeksittyjä käytöskoodeja ja olin aika epäsosiaalinen. Olen tosin vieläkin vähän 'hankala' ihminen tuohon tapaan, joten varmaan tässä on vaan kyse siitä, ettei minulla ja äidilläni vaan yksinkertaisesti klikkaa millään tasolla.

Ymmärrän, ja samaistun ainakin siltä osin, että jonkinlainen klikkamisen tai ihan vaan tykkäämisen puute uskoakseni minun ja äitinikin välejä hiertää. Kyllähän se silti surettaa kauheasti, vaikka miten järkevästi ajatellen sen itselleen selittäisi. :-(

Itse olen kokenut vähän samantyyppistä, vaikka kuitenkin paljon lievempänä versiona kuin ap. Kyse on isästäni, jonka kanssa asuin teinivuoteni vanhempien liiton päättyessä eroon ja jonka kanssa olen ajatellut olevani hirmu läheinen.



Asun kaukana kotipaikkakunnaltani opiskelujen takia, tämä on jatkunut jo vuosia (eikä todennäköisesti muutu, koska alani töitä on kotiseudulla vähän). Isän kanssa olemme säännöllisin väliajoin vääntäneet kättä siitä, miten vastavuoroinen ihmissuhde toimii. Usko tai älä, ap, vaikka asutaan samassa maassa, niin isä ei saa aikaiseksi tulla käymään ja välillä soittaakin harvoin. Isä on viimeksi käynyt kolme vuotta sitten luonani ja olettaa _ihan aina_, että minä olen se joka reissaa kotiin monta kertaa vuodessa (vaikka matka nielee 5,5 tuntia suuntaansa ja isä on eläkkeellä).



Olen kovasti koittanut pohtia mistä se johtuu ja olen järkeillyt sen niin, että isä haluaa pysytellä omissa rutiineissaan. Omassa kodissaan, jossa asiat tehdään niin kuin ne on aina tehty ja jossa olen tietyllä tapaa "isin pikku tyttö", jota saa kestitä ja hemmotella. Jotenkin hän ei halua tai osaa tulla vieraaksi kotiini, jossa minun lisäkseni on myös avopuoliso ja jossa olen aikuisen elämää elänyt jo vuosia.



Harmi vaan, kun näitä tapaamisia on omien kiireideni vuoksi isän mielestä liian harvoin ja kestävät aina liian vähän aikaa. Sitten kiukutellaan, kun minua ei näe koskaan, vaikka juna kulkisi ihan hyvin myös tähän suuntaan.

Mun on niin vaikea ymmärtää, miten kukaan vanhempi voi toimia noin. Kun omat lapset on nyt alle kymmenvuotiaita, ja tuntuu jo nyt, että mulla vielä sydän särkyy kun ne jonain päivänä muutaa pois, ja ettei niitä ikinä vois lakata rakastamasta ja kaipaamasta ihan joka päivä. Että oikein täytyy myöhemmin hillitä itsensä, ettei ole vähän väliä soittelemassa ja kyselemässä, onko kaikki varmasti hyvin ja saitko sen mun paketin...



Joskus mietin että mitä jos niistä tuleekin jotain narkkareita ja täytyisi oman mielenterveyden tähden koittaa pakottautua ottamaan etäisyyttä... Siinä tapauksessa kyllä hyväksyn sen, että vanhempi koittaa irrottautua lapsen tuhoisista kuvioista - mutta tämän ketjun kirjoittajat vaikuttaa kuitenkin ihan normaali-ihmisiltä jotka ei ole mitenkään koittaneet kupata vanhempiaan henkisesti tai taloudellisesti.



En vaan tajua.



Tapahtuko siinä lapsen murrosiässä (joka meillä on vielä edessä) jotain ihan kamalaa, niin että niistä lakkaa välittämästä? Vai onko joidenkin vanhempien kiintymys lapsiin alun alkaenkin vähän huterampaa, mikä sitten paljastuu, kun ei enää "tarvitse" välittää?