Muita, joiden äiti ei ikinä ota yhteyttä?

Olen viimeksi puhunut äitini kanssa puhelimessa reilu vuosi sitten. Minä soitin ennen puolen vuoden välein mutta kun äitiä itseään ei kiinnosta en minäkään enää jaksa. Ehkä kerran kaksi vuodessa tulee joku pakollinen Facebook viesti että mitä kuuluu, mutta ihan sama mitä vastaan en saa enää jatko viestejä.

Kyllähän tämä surettaa usein. Mutta en voi äitiäni muuttaa tai vaihtaa muuksi. Hän on mitä on ja omat valintansa tehnyt. Epäilen ettei hän vaan pidä minusta ihmisenä, koska kolmeen muuhun sisarukseen pitää enemmän yhteyttä. Oon välillä kateellinen sisaruksilleni tästä mutta ei se murehtimalla muuksi muutu. Isä onneksi on suht normaali ja soitellaan viikottain melkeinpä ja nähdään n. Kerran kuussa. Toki isän käytöskin toki lisää uskoa siihen ettei äiti pidä minusta. Isä soittaa ja vastaa vaan jos äiti ei ole kotona, ja sopii näkemisiä vaan mun luokse tai kaupungille, ei koskaan heille.

Olisi kiva tavallaan tietää mkkä mussa on niin hirveää ettei oma äiti voi sietää lainkaan.

Omaa äitiäni ei myöskään kiinnosta soitella tai pitää yhteyttä. Mummulassa kyllä saa käydä mutta vastavuoroisesti meillä ei käydä kuin lasten synttäreillä. Ei kiinnosta niin ei väkisin. Välillä se satuttaa koska huomaan että muut sisarukset ovat selvästi tärkeämpiä.

Me asutaan samassa kaupungissa mutta silti ei soita. Paitsi ehkä kolme kertaa vuodessa kun tarvitsee jotain apua jossain. Minä soittelen velvollisuudesta 1-6 kertaa kuukaudessa. Lapsuus oli aika hirveä ja äiti tissuttelee vieläkin paljon, voi olla että siellä on juuret.

Vierailija kirjoitti:

Me asutaan samassa kaupungissa mutta silti ei soita. Paitsi ehkä kolme kertaa vuodessa kun tarvitsee jotain apua jossain. Minä soittelen velvollisuudesta 1-6 kertaa kuukaudessa. Lapsuus oli aika hirveä ja äiti tissuttelee vieläkin paljon, voi olla että siellä on juuret.

Lapsuus oli siis sellainen, että minut huostaanotettiin 13v. Joskus kännissä äiti syytti tapahtuneesta minua. Tuli vaan mieleen että ajatteleekohan edelleen samoin, eikö vieläkään löydä omasta toiminnastaan vikaa? Ei olla koskaan puhuttu, oikeastaan mistään.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ainakin tällainen äiti joka ei perään soittele. Oma äitini taas soittaa senkin edestä niin minulle kuin lapsilleni. Miksi soittaisin kun ei ole asiaa enkä suuremmin ajattele. Asuvat tuossa viereisessä kaupungissa ja nähdään 1-2 kertaa vuodessa, soitan kun oma äitini on tarpeeksi kauan siihen painostanut.  Jos ne jotain tarvitsee niin kyllä ne soittaa, niin ajattelen minä. En tiedä miksi minun pitäisi olla kiinnostunut heidän elämästään. Olen kiinnostunut vain omastani ja sen hoitamisesta. Välillä kun äitini oikein painostaa niin muistutan että minulla on vielä yksi lapsi tässä ja se on nyt minun intressi vielä muutaman vuoden mutta kaikki muut on omillaan ja pärjäävät ihan itse eikä ole huoleni. Haaveilen muuttavani jonnekin missä saan olla ihan rauhassa ja elää yksin. Joku päivä sen vielä toteutankin.

Mutta älä automaattisesti oleta että lapsia kiinnostaa tulla auttamaan sinua kun olet vanha (ja muutenkaan älä kärtä apua), jos et kerta edes yritä luoda heihin mitään suhdetta nyt kun vielä olet suhteellisen kunnossa!

Ihan hirveän surullista. Mulla on ollut opeteltavana rajoja oman äitini kanssa ja tästä syystä myös yhteydenpito jää vähemmälle. Silloin, kun asuin kauempana ja opiskelin, hän vielä soitteli, mutta silloinkin aina asiasta. Ei kysyäkseen, mitä minulle kuuluu. Hänellä on ollut tapana tukeutua minuun (olen esikoinen), mutta kun kyseessä ei ole vanha ihminen (nyt 60v), niin olen jo viimeisen kymmenen vuoden ajan vain todennut, että etköhän tuota itsekin osaa. Hän ei ole koskaan oikein itsenäistynyt, vaikka eron jälkeen jo hetken näytti siltä. Eli tavallaan meillä on roolit vähän väärinpäin.

Taustalla on siis ihan isompiakin asioita, joista luottamuspula on syntynyt. Eli sen vuoksi pidän etäisyyttä ja toimin myös mummon ja lastenlasten välissä blokkaajana ajoittain.

Isänikään ei koskaan soita ja kysy kúulumisia. Sisarusten lasten syntymäpäivillä nähdään ohi mennen.

Vielä piti mainita, että oma äitini ei välittänyt minusta edes ollessani lapsi/teini. Ikinään ei kysynyt esim mitä kuuluu? Ja oikeastaan olin tottunut siihen, että minun kuulumisiani ei kysellä millään lailla ja pidin sitä jopa normaalina, mutta eihän se ole. Nyt olen joutunut kovasti miettimään suhdettani äitiin. On se vaan kova paikka huomata miten mitätön ihminen on omalle äidilleen.

Äitini soitteli ihan normaalisti suurinpiirtein siihen saakka,kun alkoi ikä lähestyä 80v.

Siihen loppui soitot.

Ja ei ole muistisairautta, ei mitään muutakaan vaivaa eikä hönellä mitään ongelmaa soitella lukuisille ystäväjoukolleen.

Ainoastaan minun soittoa odottaa kädet sylissä eikä itse soita koskaan. Olenkin venyttänyt omia soitto älwjö reilusti pidemmäksi.

Miksipä minä soittelisin juuri koskaan kun kerran toinen ei soita ikinä. Kun ei kiinnosta niin ei sitten kiinnosta.

Nostan tämän vanhan keskustelun esille, kun se on nyt niin ajankohtainen minulle.

Minulla on myös äiti, joka ei ikinä soita vain kysyäkseen mitä kuuluu. Olen kateellinen niille, jotka valittelevat sitä, kun äitinsä soittelee liian usein heille. Jokin kultainen keskitie olisi tässäkin varmaan hyvä. Mieluummin kuitenkin liian usein kuin ei ollenkaan.

Joskus olen tarkoituksella pitänyt muutaman viikon väliä enkä ole itsekään soittanut. Silloin saattaa olla, että äiti jossain vaiheessa havahtuu ja soittaa itse, kun minusta ei ole mitään kuulunut. Nyt, kun äidille on tullut lisää ikää, niin ei käytännössä pidä mitään yhteyttä. Tässä tuorein esimerkki: olin eilen leikkauksessa ja ilmoitin äidilleni, että tällainen operaatio on tulossa. Olisin kyllä odottanut, että hän edes kysyisi, miten leikkaus meni ja kuinka voin. Turha toive näyttää olevan. Ehkä hän ajattelee, että kun meiltä päin ei ole mitään kuulunut, niin olen ainakin selvinnyt hengissä leikkauksesta eikä siitä sen enempää tarvitse kysellä. Kivut ovat nyt kovat ja olo on kaikin puolin kurja.

Onko kukaan teistä, jotka valitatte, ettei kuulumisianne kysellä, miettineet, että kysyittekö te kuulumisia äidiltänne? Moni äiti saattaa kokea, että soitatte vain kertoaksenne omasta elämästänne.

Minun äitini ainakin koki, että sisareni soittaessaan vain valitti kaikesta. Samaa hän teki kun minulle soitti, valitti ja vaahtosi työkavereistaan, joita en tunne. Ei sisartani minun elämäni (eikä äidin) kiinnostanut. Kun äitimme sairastui sisar ei tullut lomalla avuksi, vaikka muulloin oli viikon täysihoidossa, ei rikkaa ristiin laittanut.

Olen nähnyt äitiäni viimeksi 2003. Asumme samassa kaupungissa.

Kertaakaan hän ei ole halunnut nähdä. Antaa olla.

Olen aina soittaessani kysellyt, että mitä sinne kuuluu ja vastaus on lyhyt ja ytimekäs: ”Mitäs tänne, ei ihmeempiä”. Siihen se juttu sitten loppuukin ellen itse yritä jatkaa ja pitää keskustelua yllä. Äitini ei oma-alotteisesti kerro mitään ja yritän siinä sitten keksiä jotakin jutun juurta ja kerron toki meidän perheen kuulumisia, koska muutoin puhelusta tulisi todella lyhyt. Lopetan puhelun toiveikkaana ja totean, että soitellaan taas (= minä soitan taas).

Kyllä minun äitini silloin tällöin pitää yhteyttä, tosin nukkuessa. Viimeksi hän soitti puhelimella noin kuusi vuotta sitten, kun oli vielä hengissä.

Täällä äiti ei soita, on alkoholisti. Vanhempien eron jälkeen muutin isän kanssa mummolaan, äidille en halunnut jäädä alkoholi ongelman takia. Ei ole ollut koskaan läheinen tai ollut kiinnostunut miten minulla menee. Vanhempaan sisarukseeni pitää yhteyttä.

Täällä myös kohtalotoveri, jolla ei ole yhteyttä kumpaankaan vanhempaan eikä myöskään oman ikäisiä/täysiä sisaruksia, jotka olisivat eläneet samankaltaisen lapsuuden. Vanhempieni avioliitto kesti jopa 10 vuotta, mutta siihen kuului paljon sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Erottuaan äitini muutti 500km päähän toiselle paikkakunnalle. Kovasti piti kiinni tapaamisoikeudestaan ja alakouluikäisenä reissasin junalla kuusi tuntia suuntaansa jokatoinen viikonloppu. Käydessä hän purki minuun omaa vihaansa isääni kohtaan. Lastensuojelu kuitenkin määräsi minut äidilleni. Sen jälkeen olen ollut heittopussina ja itsekin päättänyt muuttaa vanhempieni välillä tilanteen käydessä liian hankalaksi toisen luona. Muutin pois kotoa jo 17 vuotiaana ja onneksi pääsin terapiaan. Tämän jälkeen äitini lähentyi vainhetkeksi katkaistessani välit isääni olosuhteiden pakosta - se oli hänelle lienee jonkinlainen todiste isäni paskuudesta ja erävoitto. Aika pian välit kuitenkin viilenivät uudelleen ja äitini keskittyi omaan perheeseensä. Hän palasi tiiviistikin elämääni kun sai lapsenlapsia, eli sain omat lapseni, mutta jälleen vain muutamaksi vuodeksi. Terapiasta ja vaikean äitisuhteen käsittelystä huolimatta tämä on minulle vaikea asia. En itse äitinä pysty lainkaan samaistumaan siihen, ettei äiti halua (tai pysty?) olemaan lapsensa elämässä. Koen välillä jopa ahdistavaa yksinäisyyttä ja edelleen mietin, miksi en ansaitse äitini rakkautta tai edes hyväksyntää.