Muita, joiden äiti ei ikinä ota yhteyttä?

Kiinnostava aihe...

ei

Eikä näistä asioista ole meillä koskaan puhuttu. Meidän välillä on jotain salaista ja painavaa ja vaikeaa, enkä tiedä ihan tarkkaan mitä, ja äidin tapa ratkaista tilanne on vältellä minua. :-(

Tässä voi olla avain, mihin liittyy?

että sinä soitat kun sinulla on sopiva hetki.

Muutenkin toiset ihmiset on huonompia ottamaan yhteyttä kuin toiset.

Miksi äitisi muuten luopui skypestä?

Äiti ei pidä yhteyttä = ilkeä äiti

Isä ei pidä yhteyttä = normaali isä

Kiva saada näin paljon vastauksia, ja että niin moni viitsi paneutua ja pohdiskella tätä (vaikka olisin kyllä suonut ettei kohtalotovereita olisi, sillä tämä on aika syvältä... :-().

Mitä tulee tuohon kaksinaismoralismiin äidin ja isän osalta: ensinnäkään en ole ainakaan itse nimitellyt äitiäni ilkeäksi tässä tai muuallakaan. Ja tähän eroon suhtautumisessa vaikuttaa ainakin mun kohdalla se, että isä on aina ollut etäinen ja aika välinpitämätön, kun taas äiti oli kaikin puolin "hyvä äiti", joka vain lakkasi jossain vaiheessa pitämästä yhteyttä. Kaipa mä siksi suren sitä "menetystä" enemmän kun jotain, mitä ei koskaan ollutkaan (hyvää isäsuhdetta).

Ja sille joka Skypestä kysyi, kyseessä oli tekninen vika jota vanhempani eivät koskaan ole viitsineet korjata tai korjauttaa vaikka vuosia on jo kulunut.

Ja joku taisi ehdottaa että ehkä äitini ei vaan halua häiritä -no, ehkä syynä voi olla jotain sellaistakin, tosin kyllä minä usein ehdotin konkreettisia aikoja jolloin voisi soittaa (ollaan kaikki kotona) ja aina siis IHAN AINA sain kuitenkin itse olla se joka soittaa, koskaan ei edes tekstiviestiä tai meiliä että voisiko soitella tms, EI KOSKAAN oma-aloitteista yhteydenottoa. Ja kylään on kutsuttu ja kutsuttu ja kutsuttu eikä ne koskaan tulleet, vaikka ties mitkä Vladivostokit ja Zanzibarit on tällä välin kierretty kaiken maailman seikkailu- ja kulttuurimatkoilla - niin että pakkohan se vain on jossain vaiheessa on sisäistää että yhteyttä muhun ja poikaani ei pidetä siksi koska ei syystä tai toisesta vaan haluta.

Kuulostan katkeralta, mutta se vaan johtuu sitä että tää asia sattuu. Samanaikaisesti olen kyllä sitä mieltä että "vika" on varmaan minussa. Ei äiti minua vihaa, kuten joku tuossa ehdotti (eikä puolisoni ole ongelma). Olen päätynyt siihen lopputulokseen, ettei se vaan tykkää jutella mun kanssani.

Seurustelun alkuaikoina jo ihmettelin, kun poikaystävälle ei soiteltiin kotoa tosi tosi harvoin. Väliä saattoi olla kuukausia. Mies sitten soitteli kotiinsa kun vanhemmista ei ikinä kuulunut mitään. Veljelleen kuulemma äiti soitteli useinkin. Tällä hetkellä meillä on lapsia ja asumme lähekkäin, mutta isovanhemmat haluavat nähdä meidän lapsia tosi harvoin. Sanomattakin selvää, että muita lastenlapsia nähdään viikoittain. Ikävintä on, että vanhin lapsi juuri totesi, että isovanhemmat tykkäävät selvästi enemmän muista.

Kun tulin raskaaksi (1. lapsenlapsi), hänellä kesti puoli vuotta ottaa yhteyttä ja kysellä vointia.



Ja viimeisen vuoden aikana olemme nähneet kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla tapaaminen kesti 10 minuuttia, toisella kertaa huikeat 40 minuuttia. Hän on kuulemma niin kiireinen mies.



Se mikä mua suututtaa eniten, on se, kuinka isäni korkkaa "hyvän isän" tittelin ja kiillottaa tätä mielikuvaa muiden silmissä. Milloinkaan hänen ei ole tarvinnut ottaa vastuuta meistä lapsista, kantaa huolta, selvittää ongelmia tai auttaa. Olen vain kerran kääntynyt hänen puoleensa opiskeluaikana, kun tili näytti uhkaavasti nollaa ja hän antoi 20 €. Koko lapsuuden ja nuoruuden äitini oli se, joka kasvatustyön teki ja oli vierellä. Isäni tuskin tiesi, mitä mulle tai muille sisaruksille kuului, sen verran "kiireinen" hän oli.



Jokainen meistä sisaruksista kipuilee tämän asian kanssa, vaikka olemme jo aikuisia ja perheellisiä. Yksi vaikea käsiteltävä aihe on ollut, kuinka tuoda isoisä lastemme elämään, kun meillä tuskin on todellista suhdetta hänen kanssaan ja yhteydenpito vähäistä. Kuitenkin haluaisin antaa isälleni hänelle kuuluvan paikan ja edes auttaa lapsiani tuntemaan hänet isoisänä.



Plääh :)

että olen pahoillani puolestasi. Minullekin on vaikea seurata sivusta mieheni suhdetta vanhempiinsa ja lasteni suhdetta isovanhempiinsa. Miten ihmiset voivat olla noin kylmiä ja välinpitämättömiä omia lapsiaan kohtaan? Itse äitinä on niin vaikea ymmärtää, että ei haluaisi pitää yhteyttä lapsiinsa ja lastenlapsiinsa.

Minun äitini edustaa sellaista perhekulttuuria, jossa katsotaan, ettei perheen ja sukulaisten kanssa olla varsinaisesti tekemisissä. Hoetaan että jokaisella pitää olla "omaa elämää". Tämä tarkoittaa sitä että perheenjäsenet nyt vaan ovat mutta heitä ei juuri huomioida, ei keskustella, ei mennä yhdessä mihinkään, heitä voi kohdella muutenkin vähän miten vaan. :-(



Käytännössä tämä näkyy tosiaan esimerkiksi niin että minuun ei olla yhteydessä ellei ole ihan jotain asia-asiaa. Lapsenlasta siedetään joskus jaloissa jos se menee siinä sivussa, mutta mitään muuta huomiota ei kiinnitetä lapseen, ei osteta synttärilahjoja, tai jos on kutsuttu synttäreille ja tulee paikalle niin tuo paikalle jonkun Thaimaasta vuosi sitten ostamansa, tässä vaiheessa lapselle jo pienen t-paidan. (Kyse siis lapsen mummosta)



Kyllä, tämä on aivan kauheaa minustakin :-( Itse olen jyrkästi sanoutunut irti tällaisesta perhekulttuurista mielessäni ja käytännöissä, niissä joihin voin vaikuttaa. Olen paljon miettinyt sitä mitä virkaa tällaisella "perheellä" tai sukulaisuudella on. Miksi läheistä ihmistä pitäisi kohdella kuin huonekalua? Senhän pitäisi olla juuri toisinpäin, että läheisiä arvostetaan ja se näytetään, ulkomaailma on mitä on ja järjestyksessä kakkonen.



t. yksi aiemmista

eikä paljoa soittele tai vieraile. Eivätkä omat sisaruksetkaan.



Minä olen vissiin niin erilainen :( Vaikea välillä hyväksyä tätä.



Miehen äiti ja isä ovat meidän kanssa paljon tekemisissä ja heitä aidosti kiinnostaa mitä meille kuuluu.

Mulle tuli nyt oikein paha mieli useammankin tähän ketjuun kirjoitelleen puolesta.



No, eiköhän me kaikki ainakin tiedetä hyvin tarkkaan minkälaisia vanhempia emme itse halua olla lapsillemme. Jospa se nyt vaikka jotain positiivista tässä tilanteessa olisi.



Minä ainakin olen vannonut itselleni että ihan henkeen ja vereen asti voi oma lapseni kääntyä minun puoleen ja olla varma siitä että aina on joku joka välittää, jota kiinostaa ja joka tahtoo auttaa.

että tästä voi kyllä itse oppia. Mutta se ei valitettavasti poista sitä tosiseikkaa, että monen mieli pahoittuu näistä piittaamattomista äideistä ja isistä. Ehkä Suomessa on perinteisesti oltu niin jäyhiä ja rakkaudettomia, että tämä vaan on helposti toistunut sukupolvelta toiselle. 18

että tästä voi kyllä itse oppia. Mutta se ei valitettavasti poista sitä tosiseikkaa, että monen mieli pahoittuu näistä piittaamattomista äideistä ja isistä. Ehkä Suomessa on perinteisesti oltu niin jäyhiä ja rakkaudettomia, että tämä vaan on helposti toistunut sukupolvelta toiselle. 18

Ihan varmasti pahoittuu. Usein pystyn unohtamaan koko asian pitkiksikin ajoiksi, mutta aina välillä törmään hyvinkin mitättömiin juttuihin, jotka muistuttaa mua tästä ja sitten hurahtaakin tovi sohvalla parkuen.

Mua monesti liikuttaa, kun täällä asuinmaassani näkee mummoja, jotka ovat ihan täysin omistautuneita lapsenlapsilleen. Tunteet osoitetaan herkästi ja lämpimästi, jos riidellään niin riidellään mutta mitään ei jätetä hampaankoloon vuosikausiksi märkänemään kunnes ei kestetä toista edes silmissään. Aikuisista lapsistakin pidetään huolta. Perheyhteys on vähän toista kuin se mihin totuin Suomessa (tuo joku joka ylempänä puhui "omasta ajasta" osui kyllä ihan naulankantaan).

Ja joo, kyllä kai meillä tässä kuviossa on vaikka mitä monen sukupolven perintöjä. Ei yksikään sukupolvi tyhjiössäkasva. Silti mun päällimmäisin mielikuvani on vain se, ettei äitini oikeastaan... no, ei vaan viihdy mun seurassani. Että se on se ongelman ydin. Ehkä ahdistuu liikaa jos mulla ei ole kaikki aina täydellisen hyvin, tai ehkä on pettynyt valintoihin joita olen tehnyt, tai ehkä sillä on käsitys minusta erinäisin tavoin epämiellyttävänä ihmisenä (ja kenties olenkin).

Ja ihan niin kuin moni muukin jo sanoi ketjussa, että lapsen puolesta harmittaa vielä itsekäin enemmän, kun se mummosuhde on mitä on. Joskus lapsi kysyikin sitä... että miksei mummo ja ukki tule ikinä käymään... Auts. Taisin kai vaan sanoa, etten ihan tiedä. Mitä muuta siihen vastaisi?

Olen itse viisikymppinen äiti, jonka kolme poikaa asuvat 20 km säteellä minusta. En soittele heille kenellekään juuri koskaan, kylässä olen käynyt kaikilla silloin, kun autoin heitä muutossa. :)

Itse en näe asiassa mitään kummallista. He kukin tulevat käymään pari kertaa kuussa, yksi kolmesta vielä harvemmin. En soittele enkä tekstaile, ellei ole todella suurta asiaa.En ole koskaan edes kuvitellut, että se voisi olla jollekin ongelma. Olemme todella hyvissä väleissä ja silloin, kun he käyvät, juttua riittää. Pari kolme tuntia on maksimiaika, minkä he viipyvät. Kaikilla on avovaimo, jotka joskus ovat mukana, joskus ei.

En ole muutenkaan mikään kyläluuta tai tarvitse jotain vahvaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan!

Ai niin, lupasin esikoiselle toissa kesänä mennä käymään, pitäisköhän tänä viikonloppuna yrittää lähteä? :)

Olen itse viisikymppinen äiti, jonka kolme poikaa asuvat 20 km säteellä minusta. En soittele heille kenellekään juuri koskaan, kylässä olen käynyt kaikilla silloin, kun autoin heitä muutossa. :)

Itse en näe asiassa mitään kummallista. He kukin tulevat käymään pari kertaa kuussa, yksi kolmesta vielä harvemmin. En soittele enkä tekstaile, ellei ole todella suurta asiaa.En ole koskaan edes kuvitellut, että se voisi olla jollekin ongelma. Olemme todella hyvissä väleissä ja silloin, kun he käyvät, juttua riittää. Pari kolme tuntia on maksimiaika, minkä he viipyvät. Kaikilla on avovaimo, jotka joskus ovat mukana, joskus ei.

En ole muutenkaan mikään kyläluuta tai tarvitse jotain vahvaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan!

Ai niin, lupasin esikoiselle toissa kesänä mennä käymään, pitäisköhän tänä viikonloppuna yrittää lähteä? :)

Hei, oikeasti kiva kuulla vähän "toisenkin puolen" perspektiivistä!

Tuohon sun tilanteeseen erotuksena meillä siis se, että asun ulkomailla, ja näemme äitiäni kerran (tai poikeustapauksessa kaksi kertaa) vuodessa. Muuna aikana äiti ei siis pidä minuun ja lapseeni yhteyttä. Ehkä jos tilanne olisi teillä tämä, saattaisit sinäkin tuntea tarvetta ottaa aktiivisemmin yhteyttä?

Ja tämä mitä sanoit: "Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan!" Ehkä sä voisit ihan oikeasti joskus vaikka ihan kevyesti ja ohimennen ottaa asiaa puheeksi, kysäistä... Vaikka te tietysti näette muutenkin niin usein. Mutta ei sitä ikinä tiedä, aikuinenkin poika saattaisi joskus kaivata äidin tukea ja rohkaisua muttei uskalla tai osaa itse pyytää. Tai vastaavasti olla vaikka itse huolissaan äidin voinnista ja kuulumisista, muttei tohdi udella. (Älä nyt loukkaannu, jollei tämä pidä teidän kohdalla yhtään paikkaansa... tuntuu vaan että Suomessa ajaudutaan niin helposti etäisiin ja pinnallisiin väleihin perheenjäsentenkin keskuudessa.)

Mutta muuten olen toki sitä mieltä että ei mumonkaan tarvitse venyä luokille miellyttääkseen kaikkia muita aina ja kaikessa!

aika itsekkäitä tänä päivänä.



Eli he haluavat seikkailla Vladivostokissa ja tehdä asioista juuri kuin itse haluavat.



Jos "tuhlaisivat" matkakassansa ap:n luona vierailuun, jossa joutuisi tekemään asioita, joista ei välttämättä pidä, syömään ruokaan, josta ei pidä ja herran jestas ehkä joutuisi vähän hoitamaan omaa lastenlasta, niin päättävät jättää koko reissun tekemättä.



Me elämme minä-keskeisessä yhteiskunnassa, jossa iso osa ihmisistä tekee juuri sitä mitä itse huvittaa. Murheiden kuuntele ja auttaminen on vaivalloista ja ikävää...

Tosi monella kaveriperheellä isovanhemmilla ei riitä "aika" lapsiin tai lastenlapsiin. Pitää niin kiirettä kun täytyy matkustella ja harrastaa jumppaa monta kertaa viikossa. Tai sitten ilmoitetaan tylysti, että "jokainen hoitakoon omat lapsensa". Ikävää, että sitten ihmetellään yksinäisiä vanhuksia, joita kukaan ei käy katsomassa. Suhde lapsiin ja lastenlapsiin niin hiipunut...Kadehtien katselen myös ulkomailla perheitä, joissa mummot ja papat mukana koko ajan.

heillä on omat menot ja työtouhut, tyttäret soitelevat minulle päin ja poika isälleen useammin. Jos jotain erikoisempaa ilmenee soitelemme puolin ja toisin.Lähellä asuvan tytön koululaista hoidamme silloin tällöin iltapäivisin.

Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan! Ai niin, lupasin esikoiselle toissa kesänä mennä käymään, pitäisköhän tänä viikonloppuna yrittää lähteä? :)

Kuinka suoraan asia pitää kertoa?!

Olen ap:n puolesta todella surullinen ja empatiahalini hänelle. Itselläni on todella tiivis perha ja se on ollut paras tuki ja turva elämän myrskyissä.

Etkö käy edes lasten synttäreillä tai muuten vaan pistäytymässä? Olen aikuinen ihminen kyllä, minulla on oma perhe, mutta luen isäni ja äitini kuitenkin perheeseeni myös, samalla periaatteella miehen vanhemmat myös. Viime aikoina äitini ei ole enää soitellut minulle enkä saa sovittua hänen kanssaan tapaamisia. Aina on "jotain" eikä onnistu. Mulla on ollut tosi kurja mieli tästä. Olen hoitovapaalla ja kuvittelin että äitiä kiinnostaisi tavata meitä nyt kun samaan aikaan ollaan vapaalla jalalla, äiti kun jäi eläkkeelle. Mutta kun ei. Jos olet äitini ja luet tätä, niin kuten olen puhelimessakin suoraan sanonut niin joo, tämä surettaa minua. Miksi en enää mahdu elämääsi ja miksi ainoa lapsenlapsesi jaksoi kiinnostaa vain vauvana?

Olen itse viisikymppinen äiti, jonka kolme poikaa asuvat 20 km säteellä minusta. En soittele heille kenellekään juuri koskaan, kylässä olen käynyt kaikilla silloin, kun autoin heitä muutossa. :)

Itse en näe asiassa mitään kummallista. He kukin tulevat käymään pari kertaa kuussa, yksi kolmesta vielä harvemmin. En soittele enkä tekstaile, ellei ole todella suurta asiaa.En ole koskaan edes kuvitellut, että se voisi olla jollekin ongelma. Olemme todella hyvissä väleissä ja silloin, kun he käyvät, juttua riittää. Pari kolme tuntia on maksimiaika, minkä he viipyvät. Kaikilla on avovaimo, jotka joskus ovat mukana, joskus ei.

En ole muutenkaan mikään kyläluuta tai tarvitse jotain vahvaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan!

Ai niin, lupasin esikoiselle toissa kesänä mennä käymään, pitäisköhän tänä viikonloppuna yrittää lähteä? :)

Olen ap:n puolesta todella surullinen ja empatiahalini hänelle. Itselläni on todella tiivis perha ja se on ollut paras tuki ja turva elämän myrskyissä.

Kiitos empatiasta! Ja toivottavasti joskus myöhemmin minun lapseni voi kuvailla omaa perhettään juuri kuten sinä omaasi. Lohduttava ajatus, että sellaisiakin on kuitenkin olemassa!