Muita, joiden äiti ei ikinä ota yhteyttä?

Lapsillani ei ole lapsia vielä. En mielestäni todellakaan ole itsekäs, kaukana siitä. Joku tuolla sanoi, että josko lapseni tarvitsisivat joskus äidin kanssa juttelua jostain mieltä painavista asioista. Kaikeksi onneksi poikani ovat kaikki sellaisia, että he tulevat avoimesti kertomaan asioistaan ja avautuvat esim. seurustelukuvioiden ongelmissa. Emme kai sitten ole niin perhekeskeisiä, että tarvitsisi olla enempää tekemisissä. Tiedän heidän tietävän, että rakastan heitä valtavasti ja että minun puoleeni voi aina kääntyä. Samoin tiedän heidän rakastavan minua. Meidän ei vaan tarvitse olla jatkuvasti yhteyksissä. Monet kaverini sanovat, että heidän lapsensa eivät vastaa puhelimeen tai kieltävät soittelemasta jatkuvasti. Enemmän se tuntuu olevan ongelmana. Lapsillani on oma elämä, minusta on kiva, että he pärjäävät omilla jaloillaankin. Äitien tehtävänä on antaa lapsilleen juuret ja siivet, mielestäni olen onnistunut siinä. :)

Lapsillani ei ole lapsia vielä. En mielestäni todellakaan ole itsekäs, kaukana siitä. Joku tuolla sanoi, että josko lapseni tarvitsisivat joskus äidin kanssa juttelua jostain mieltä painavista asioista. Kaikeksi onneksi poikani ovat kaikki sellaisia, että he tulevat avoimesti kertomaan asioistaan ja avautuvat esim. seurustelukuvioiden ongelmissa. Emme kai sitten ole niin perhekeskeisiä, että tarvitsisi olla enempää tekemisissä. Tiedän heidän tietävän, että rakastan heitä valtavasti ja että minun puoleeni voi aina kääntyä. Samoin tiedän heidän rakastavan minua. Meidän ei vaan tarvitse olla jatkuvasti yhteyksissä. Monet kaverini sanovat, että heidän lapsensa eivät vastaa puhelimeen tai kieltävät soittelemasta jatkuvasti. Enemmän se tuntuu olevan ongelmana. Lapsillani on oma elämä, minusta on kiva, että he pärjäävät omilla jaloillaankin. Äitien tehtävänä on antaa lapsilleen juuret ja siivet, mielestäni olen onnistunut siinä. :)

että olen varma, että vähäinen yhteydenpito on lähinnä lasteni valinta. Heillä on kiireiset työt ja päivittäiset harrastukset sekä kumppanit ja kaverit. Ei siinä juuri tällä hetkellä äitiä tarvita. :)

Kaikki tsemppi kuitenkin niille, jotka kaipaavat äitiään, olen surullinen puolestanne. Onneksi itselläni oli ihana, nyt jo edesmennyt äiti. Oikeastaan luulen, että äiti, jolla itsellään on ollut huono äitisuhde, ei ehkä osaa olla lapselleenkaan äiti.

Minä! Odotan esikoista, ja hän ei edes soita ja onnittele. Luonnollisesti toivon, että osaisin olla itse aivan erilainen äiti.

Normaali aikuisten ihmisten välinen ihmissuhde perustuu vastavuoroisuuden. Eli molemmat käy/soittaa suunnilleen yhtä usein. Kummallisia nuo asenteet että muka toisen tehtävä on aina soittaa/matkustaa/ostaa/järjestää jne.

Eri asia silloin jos on kysymyksessä hyvin merkittävä elintasoero tai vakava sairaus tai liikuntavaikeus tai jokin vamma esim sokeus joka haittaa matkustamista.

N52. Monta roolia: Äiti, vaimo, lapsi ja miniä.

Minä olen ainakin tällainen äiti joka ei perään soittele. Oma äitini taas soittaa senkin edestä niin minulle kuin lapsilleni. Miksi soittaisin kun ei ole asiaa enkä suuremmin ajattele. Asuvat tuossa viereisessä kaupungissa ja nähdään 1-2 kertaa vuodessa, soitan kun oma äitini on tarpeeksi kauan siihen painostanut.  Jos ne jotain tarvitsee niin kyllä ne soittaa, niin ajattelen minä. En tiedä miksi minun pitäisi olla kiinnostunut heidän elämästään. Olen kiinnostunut vain omastani ja sen hoitamisesta. Välillä kun äitini oikein painostaa niin muistutan että minulla on vielä yksi lapsi tässä ja se on nyt minun intressi vielä muutaman vuoden mutta kaikki muut on omillaan ja pärjäävät ihan itse eikä ole huoleni. Haaveilen muuttavani jonnekin missä saan olla ihan rauhassa ja elää yksin. Joku päivä sen vielä toteutankin.

Vierailija kirjoitti:

Olen itse viisikymppinen äiti, jonka kolme poikaa asuvat 20 km säteellä minusta. En soittele heille kenellekään juuri koskaan, kylässä olen käynyt kaikilla silloin, kun autoin heitä muutossa. :)

Itse en näe asiassa mitään kummallista. He kukin tulevat käymään pari kertaa kuussa, yksi kolmesta vielä harvemmin. En soittele enkä tekstaile, ellei ole todella suurta asiaa.En ole koskaan edes kuvitellut, että se voisi olla jollekin ongelma. Olemme todella hyvissä väleissä ja silloin, kun he käyvät, juttua riittää. Pari kolme tuntia on maksimiaika, minkä he viipyvät. Kaikilla on avovaimo, jotka joskus ovat mukana, joskus ei.

En ole muutenkaan mikään kyläluuta tai tarvitse jotain vahvaa ystäväpiiriä ympärilleni. Jos joku lapsistani lukee tätä, ja toivoo minun soittavan ja tulevan käymään, sano suoraan!

Ai niin, lupasin esikoiselle toissa kesänä mennä käymään, pitäisköhän tänä viikonloppuna yrittää lähteä? :)

Onneksi sinulla on poikalapsia, he haevemmin mitään vanhemmiltaan vaativat.

Tytöt enemmän tunne-elämän kannalla, voisi tyttärelle olla vaikeeta niellä tuo käytös.

Mietin kirjottamaasi, jos sinä ja lapsesi olette tyytyväisiä niin kaikki ok.

Miksi olet luvannut käydä nuorimman luona mutta et ole käynyt?

Poikasi käyvät luonasi, mutta sinä et heidän luonaan. Jos poikasi lopettaisivat käymästä luonasi niin näkisitkö mitään vaivaa itse yhteydenpitoon?

Tämä tunnekylmyys taitaa olla lähinnä vanhempien sukupolvien ongelma. Taustalla sotien traumat joita on siirretty sukupolvelta toiselle. Oma kuusikymppinen äitini on aivan samanlainen, ei pidä omasta aloitteestaan mitään yhteyttä. Ja asiaa pahentaa se että mulla on diagnosoitu masennus ja aspergerin syndrooma, äitini on kertonut hävenneensä, että lapsestaan tuli tuollainen. Tästä on seurannut se, että häpeän myös itseäni ja tunnen olleeni äidilleni taakka. Onneksi 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet ovat sivistyneempiä ja häpeämisen sijaan tukevat lapsiaan.

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Vierailija kirjoitti:

Mun on niin vaikea ymmärtää, miten kukaan vanhempi voi toimia noin. Kun omat lapset on nyt alle kymmenvuotiaita, ja tuntuu jo nyt, että mulla vielä sydän särkyy kun ne jonain päivänä muutaa pois, ja ettei niitä ikinä vois lakata rakastamasta ja kaipaamasta ihan joka päivä. Että oikein täytyy myöhemmin hillitä itsensä, ettei ole vähän väliä soittelemassa ja kyselemässä, onko kaikki varmasti hyvin ja saitko sen mun paketin...

Joskus mietin että mitä jos niistä tuleekin jotain narkkareita ja täytyisi oman mielenterveyden tähden koittaa pakottautua ottamaan etäisyyttä... Siinä tapauksessa kyllä hyväksyn sen, että vanhempi koittaa irrottautua lapsen tuhoisista kuvioista - mutta tämän ketjun kirjoittajat vaikuttaa kuitenkin ihan normaali-ihmisiltä jotka ei ole mitenkään koittaneet kupata vanhempiaan henkisesti tai taloudellisesti.

En vaan tajua.

Tapahtuko siinä lapsen murrosiässä (joka meillä on vielä edessä) jotain ihan kamalaa, niin että niistä lakkaa välittämästä? Vai onko joidenkin vanhempien kiintymys lapsiin alun alkaenkin vähän huterampaa, mikä sitten paljastuu, kun ei enää "tarvitse" välittää?

Mulla on vähän kumpaakin. Äitini ei olisi alunperin halunnutkaan äidiksi mutta yhteiskunnan painostuksesta teki minut (on siis yhä naimisissa isäni kanssa). Ja mun teini-ikä oli todella paha, ja kun muutin omilleni ja vielä opiskelemaan alaa josta äitini ei pitänyt, yhteydenpito loppui heti siihen. 

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Eiköhän se ole pitkälti niin, että nämä vanhemmat häpeävät as-lapsiaan kun "ne eivät ole normaaleja" ja itse eivät tajua tekevänsä suurta vahinkoa suhteille... 

Tässäkin yksi kommentti vuosien takaa: https://www.vauva.fi/comment/25067453#comment-25067453

Paljon mieluummin fyysisesti sairas tai vaikka kuinka pahasti liikuntavammainen lapsi olisi ollut parempi.

Hyi v-ttu ihminen on oksettava otus... 

Vierailija kirjoitti:

Tämä tunnekylmyys taitaa olla lähinnä vanhempien sukupolvien ongelma. Taustalla sotien traumat joita on siirretty sukupolvelta toiselle. Oma kuusikymppinen äitini on aivan samanlainen, ei pidä omasta aloitteestaan mitään yhteyttä. Ja asiaa pahentaa se että mulla on diagnosoitu masennus ja aspergerin syndrooma, äitini on kertonut hävenneensä, että lapsestaan tuli tuollainen. Tästä on seurannut se, että häpeän myös itseäni ja tunnen olleeni äidilleni taakka. Onneksi 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet ovat sivistyneempiä ja häpeämisen sijaan tukevat lapsiaan.

Toi asperger, autismiset piirteet perinnöllistä. Miten kuvailet äitiäsi, hällä selvästi näitä stereotyyppisiä piirteitä. Toi ihmeellinen, lapsellinen töksäyttely, oma totuus ainoa totuus. Periytynyt as. häneltä ehkäpä?

Sinulla taas vaikuttaa olevan lämmin sydän, hyvä niin, olet epätavallinen asperger.

Minä ajattelen niin, että lapseni ovat aikuisia, enkä sekaannu heidän elämäänsä kotoa lähdön jälkeen.

Enkä useinkaan soittele, vaan kontakti täytyy tulla juurikin toisinpäin em. syystä.

Tapaamme kerran ehkä pari kuukaudessa. Itselläni oli erittäin sitova äiti, jota tarinaa en tahdo jatkaa.

Napanuora on katkaistava.

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Olen asperger ja lapsistani toinen on myös asperger, toinen on vain muuten autismin kirjolla. Minun asperger lapseni sanoo parhaimmaksi puolekseni sen kun minusta ei ikinä kuulu mitään. 

T. se äiti jonka äiti käskee soitella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Eiköhän se ole pitkälti niin, että nämä vanhemmat häpeävät as-lapsiaan kun "ne eivät ole normaaleja" ja itse eivät tajua tekevänsä suurta vahinkoa suhteille... 

Tässäkin yksi kommentti vuosien takaa: https://www.vauva.fi/comment/25067453#comment-25067453

Paljon mieluummin fyysisesti sairas tai vaikka kuinka pahasti liikuntavammainen lapsi olisi ollut parempi.

Hyi v-ttu ihminen on oksettava otus... 

Eri mieltä, ja niin saa olla.

Perinnöllisiä, mutta varsinkin autistisia piirteitä ei itsessään myönnetä koska ei omata kypsyyttä ymmärtämään että itsessä olisi jotain vikaa.

Kaikki loka kaadetaan lapsen niskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Olen asperger ja lapsistani toinen on myös asperger, toinen on vain muuten autismin kirjolla. Minun asperger lapseni sanoo parhaimmaksi puolekseni sen kun minusta ei ikinä kuulu mitään. 

T. se äiti jonka äiti käskee soitella.

Kiitti kun vastasit, sun äiti on sitten teillä se rasittava vaatimassa yhteydenpitoa. Ymmärrän sua.

Vierailija kirjoitti:

Kiva saada näin paljon vastauksia...,

No yllätyitkö, kun kaikki vastaukset on itsesi kirjoittamia?

Sekä vanha äitini että vielä nuori siskoni asuvat molemmat samassa kaupungissa muutaman kilometrin päässä. Ei ole nähty viiteentoista vuoteen kummankaan kanssa. Kumpikaan ei ole koskaan ilmaissut mitään siihen suuntaan, että haluaisi nähdä. Äidin luona hoidan asioita niin, että jätän tuomiset oven taakse, ja hän jättää tavarat minulle rappukäytävään, josta noudan ne. Ei puhettakaan, että ovi avattaisiin koskaan. Onhan se vähän omituista. Ehkä sitten parempi näin, en enää jaksa ajatella. Isä kun muutti vanhainkotiin, niin heitti koko omaisuutensa vanhat valokuvakokoelmat yms roskiin. En saanut edes lusikkaa. Tällaista tämä nyt vain Suomessa on. Käy näitä nyt sitten katsomassa vanhainkodissa.

Outoa on ollut entisajan vanhemmuus, tuntuu että ei niitä lapsia ole oikeasti edes haluttu. On vaan tehty kun naapureillakin on. Oma äitini ei ole edes koskaan halannut minua. Tosi kiusallista tavata edes kerran vuodessa. Ei ole mitään tapaa tervehtiä ja saa aina stressata kun lapsetkin ihmettelee kun mummo ei halaa.

Vierailija kirjoitti:

Outoa on ollut entisajan vanhemmuus, tuntuu että ei niitä lapsia ole oikeasti edes haluttu. On vaan tehty kun naapureillakin on. Oma äitini ei ole edes koskaan halannut minua. Tosi kiusallista tavata edes kerran vuodessa. Ei ole mitään tapaa tervehtiä ja saa aina stressata kun lapsetkin ihmettelee kun mummo ei halaa.

Miksi pitäisi halata? Ellei se tunnu luontevalta. Siihen ei ole tottunut eikä siitä pidä.

Miten ne lapset ihmettelee, ellet sinä ole asiaa heille ääneen ihmetellyt?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei millään pahalla mutta minusta monella tänne kirjoittaneista selvästi autistisia piirteitä, ei millään pahalla.

Olisikin hyvin kiinnostavaa saada tietää onko diagnooseja, esm. asperger?

Teitä ajattelen ketkä ette ymmärrä tätä vuorovaikutusta ihmissuhteissa?

Olen asperger ja lapsistani toinen on myös asperger, toinen on vain muuten autismin kirjolla. Minun asperger lapseni sanoo parhaimmaksi puolekseni sen kun minusta ei ikinä kuulu mitään. 

T. se äiti jonka äiti käskee soitella.

Kiitti kun vastasit, sun äiti on sitten teillä se rasittava vaatimassa yhteydenpitoa. Ymmärrän sua.

Me kaikki yritämme ymmärtää häntä, hän rakastaa ja se on hyvä myös.  Me rakastetaan tälleen etäisemmin toisiamme ja äitiä/mummia on myös tiedotettu, että me emme näänny vaikka emme kuule toisistamme. Meiltä puuttu sellainen ruuvi aivoista ettei ymmärretä ikävää.