Miten te jaksatte kotiäitiyttä?!

Mä taas en oo ikinä ollu mikään kunnianhimoinen uraohjus, mua stressaa aikataulut ja jatkuva kiire ja se kilpailu työelämässä jne, oon aivan taivaassa ollu viimeset 3 vuotta ku oon saanu olla kotiäitinä! Ihanaa. Toisaalta mun muksut on suht helppoja eikä paljoa esim valvottaneet tai sairastaneet, niin en ole ollut edes väsynyt (väsymystä kaikki tuntevani kotiäidit valittaa).

Eihän sitä kukaan saa päiviään muuten täyteen yhden kanssa.



Mitä sitten edes kuvittelit lapsiperheen elämän olevan kuin yhtä ja samaa???

Kas, kun kyse ei ole SINUN tarpeistasi enää, vaan lapsesi. Et ole kypsynyt vielä äidiksi.

Olen luova, pidän lukemisesta ja seuraan esim. uutisia. Keksin vaihtelua helposti, ja ilahdun pienestä. Nautin leipomisesta, kodin laittamisesta ja vaikkapa kynttilöiden sytyttelystä. Ja todella nautin lasten, varsinkin nopeasti kehittyvän vauvan, kasvun seuraamisesta ja heidän kanssaan juttelemisesta ja vaikka halailusta. En juurikaan leiki kuitenkaan. Minulla on akateeminen koulutus, ja palaan kyllä virkaani aikanaan. Mutta sinun ratkaisusi on varmastiu teidän perheelle sopiva.

ennen äitiyslomaa. Kaipasin sieltäkin taukoa ja niitä lapsiakin tietysti kun ikää oli jo 30. Mutta nyt kun olen ollut lähes vuoden jo kotona, on kiva päästä töihinkin. Puolikas työaika mahdollistaa silti lapsen kanssa olemisen ja työnteon.



ap

hauskaa kotona, nautin hoivaamisesta ja leikkimisestä mutta olihan se tylsääkin. En halua kuulostaa ilkeältä, mutta otin itseäni niskasta kiinni ja kestin tuota tylsyyttä kun tajusin miten vahingollista lapselle olisi mennä pienenä hoitoon ja miten paljon hänen elämästään silloin menettäisin. Lapsi hoidettiinkin kotona 3-vuotiaaksi ja sama suunnitelma nyt toisen kohdalla. Mulla oli tosin se onni, että mieheni oli myös yli vuoden kotona, joten kävin välillä töissä.



Eli ymmärrän sinua, mutta mielestäni aikuinen ihminen voi myös yrittää kestää jonkin verran tylsyyttä.

ihan rennosti ja mene hyvillä mielin töihin; eihän lapsi siitä kärsi, saa hyvää hoitoa tuttujen hoitajien seurassa!

Kaikille kotiäitiys ei sovi, se on luonnekysymys. Hyvä, että voit järjestää itsellesikin pehmeän paluun työelämään, kaikki työpaikat eivät ole noin joustavia.

Normaali ihminen kestää vallan mainiosti OMASSA kodissaan OMAN lapsensa kanssa. On aivan sairasta sanoa, että siinä pää sekoaa. En ymmärrä sinua alkuunkaan, mielestäni olet sairas ihminen.

Mä olen nyt kohta ollut 4 vuotta kotona lasten kanssa. Esikoinen on 3 v 8 kk ja kuopus 1 v 6 kk. jos ihan rehellinen olen, niin esikoisen kanssa ensimmäinen vuosi oli "kamalaa". Tarkoitan, että eka vuosi oli kaikista tylsin ja mustakin tuntui että pää hajoaa ja pakko lähtee töihin jos tämä tällaisena jatkuu. Lapsi ei puhunut kunnolla, ei ollut kunnon vuorovaikutusta eikä kävellytkän joten päivät oli aika yksitoikkoisia. silloin kyllä kerkesi hyvin tehdä ruokaa ja pitämään kodin siistinä päiväunien aikaan :D



Sitten kun lapsi oli reilun vuoden, rohkaistun menemään asukaspuistoon josta löysin omanhenkisiä äitejä muutaman, jotka osasivat puhua muustakin kuin lapsista ja parista on tullut ihan sydänystäviäkin. Puistossa jaksaa, kun aina on juttuseuraa, me käydään muskarissa ja nyt kun esikoinen on kerhossa pari kertaa vikkossa niin kuopuksen kanssa pääsen välillä jopa shoppailemaan, mitä esikoisen kanssa ei voinut tehdä enään vauvaiän jälkeen kun ei vuoden ikäisenä malttanut enään istua vaunuissa.

Oli ihanaa kun lapsen kanssa saattoi askarrella,leipoa ja tehdä kaikkea kivaa mitä ekana vauvavuotena ei oikein voinut tehdä, siis lapsen kanssa yhdessä.

Minust apäivä menee todella nopeasti kun aamulla heräillään n 6.30-7, aamupalat, pesut puetaan päälle ja ulos. Ulkoillaan noin puoleen päivään ja sitten syömään ja päiväunille. Päiväunilta heräävät n 14.30-15 ja sitten onkin leikkimistä ja taas hetkeksi ulos ja mies tuleekin sitten 16.30 jo töistä.

Ei tuossa paljon jää aikaa miettiä että onpa tylsää tai mitä tekisi :)

Toistoahan tämä on ja rutiineja, mutta sitä se on myös sitten kun töissäkin on. Ja totta kai välillä pännii ja tuntuu että maksais mitä vaan kun pääsis jo töihin, mutta sitten taas on ihanaa nauttia nyt näin syksyisestä auringonpaisteesta ja ulkoilusta ja yksinkertaisesti lasteni kanssa olemisesta. Olen ajatellut tämän niin, että tätä aikaa en koskaan saa takaisin enkä koskaan saa enään olla näin paljon lasteni kanssa kuin nyt ja töitä taas kerkeän tekemään montakymmentä vuotta joten ratkaisuni on helppo. Vielä vuosi kotona olemista ja sitten töihin....

Kyllä sitä vaan jotenkin jaksaa, ja korostan, että mä en ole mikään sellainen äiti joka ei viihtyisi työelämässä tai tahtoisi takaisin työelämään. Mutta lapset on tehty ja haluan nauttiakkin heistä kun siihen jotenkin taloudellisesti pystytään.

Kas, kun kyse ei ole SINUN tarpeistasi enää, vaan lapsesi. Et ole kypsynyt vielä äidiksi.

En kylläkään ilmaisisi asiaa noin provosoivasti.

Se on totta että äitinä täytyy laittaa omat tarpeet sivuun ja yrittää elää sitä lasta varten.

Mulla meni esikoisen vauva-aika tajuta tuo ja nyt kolmen lapsen äitinä olen paljon mieluummin kotona kuin töissä.

Kävin välillä töissä ja huomasinn että siellä se elämä vasta onkin sitä yhtä ja samaa, kotona saa vapaasti valita mitä tekee. :)

Normaali ihminen kestää vallan mainiosti OMASSA kodissaan OMAN lapsensa kanssa. On aivan sairasta sanoa, että siinä pää sekoaa. En ymmärrä sinua alkuunkaan, mielestäni olet sairas ihminen.

Minäkin mielestäni ihan normaali ihminen (en tietenkään av:lla), vaikka olen molemmat lapseni laittanut hoitoon n. 1 vuoden ikäisenä. Ja olen todellakin tylsistynyt kotona olemisesta, puistoiluista ym. kotiäitihommista. Nautin työstäni ja jaksan olla parempi äiti, kun saan aivoillekin virikettä (ja hyvää palkkaa toki myös :D). Ennemmin olen sitten sairas ja ONNELLINEN.

Lapset, joo varmaan todella traumatisoituneet (joskaan kukaan ei ole sitä vielä huomannut)... Pirteitä ja reippaita, toinen jo koulussa toinen eskarissa.

Ei tässä nyt oikeesti pää hajoo, mutta ei tämä kotona oleminen ole silti mun juttu. Kyllä mä lastani rakastan ja hänestä nautin, mutta ehdin varsin hyvin olemaan hänen kanssaan myös silloin kun en ole töissä. Jos mä käyn kaksi-kolme kertaa viikossa yht 16-24 h ajan töissä, se ei vielä ole paljon! Tuosta ajasta lapsi nukkuu osan päikkäreitäkin. Mulle tuo on silti "henkireikä".



ap

päivästä toiseen. Minä ainakin meinaan tylsistyä täällä töissä... Tietokonetta ja puhelinta, päivästä toiseen, samoja rutiininomaisia töitä. Pitäisi varmaan etsiä toinen työpaikka...

Kas, kun kyse ei ole SINUN tarpeistasi enää, vaan lapsesi. Et ole kypsynyt vielä äidiksi.

En kylläkään ilmaisisi asiaa noin provosoivasti. Se on totta että äitinä täytyy laittaa omat tarpeet sivuun ja yrittää elää sitä lasta varten. Mulla meni esikoisen vauva-aika tajuta tuo ja nyt kolmen lapsen äitinä olen paljon mieluummin kotona kuin töissä. Kävin välillä töissä ja huomasinn että siellä se elämä vasta onkin sitä yhtä ja samaa, kotona saa vapaasti valita mitä tekee. :)

ap:han sanoi että muksu ei edes mene päivähoitoon vaan on kotona TASAVERTAISEN VANHEMPANSA KANSSA; ISÄNSÄ! tai sitten isovanhempien. miten siinä ei ajatella lapsen parasta? isä ei saisi olla lapsensa kanssa ollenkaan kahdestaan??

itselläni on 3,5kuukautinen vauva ja aloitin keikkatyön pariviikkoa sitten. otan vuoroja jotka sopivat mieheni ja minun aikatauluuni, pääosin 2-3vuoroa viikossa. Ja tämä vain sen takia että sekoan kotiin! niinkuin ap. itse vain lähdin aiemmin jo takaisin työelämään. meilläkin siis isä hoitaa lasta, kun itse olen iltavuorossa tai vknlopputöissä. muita vuoroja sitten en otakaan.

ystäväni on ollut 2vuotta lapsen kanssa kotona, ja kysyin eräänä päivänä että miten hän on jaksanut olla vain kotona.. hän vastasi että kotona olemiseen tottuu eikä lopulta tunnu enään niin pahalta. tämän kuultuani päätin että itse en ainakaan siihen halua edes tottua, kuinka vaikeata olisikaan palata työelämään lapsen kasvettua? tai opiskella loppuun?

olen nyt onnellinen kun teen töitä ja hoidan lastani samaan aikaan. kuukausi sitten en ollut. en usko että lastani haittaa yhtään että äiti on töissä välillä ja on onnellinen kuin että äiti on 24/7lapsen kanssa ja on itkuinen/kiukkuinen kokoajan.

kotona olo on helpottanut, kun nuorempi täytti vuoden. Imetyksen pystyi lopettamaan, elämässä on rytmiä, unet maistuvat ja lapsi jo kävelee. 3- ja 1-vuotias puuhaavat jo keskenäänkin, toki riitojakin on. En minäkään ikuisesti kotona ole, työt kutsuvat jo kohta, mutta nyt on helpompaa kuin vauva-aikana.

Normaali ihminen kestää vallan mainiosti OMASSA kodissaan OMAN lapsensa kanssa. On aivan sairasta sanoa, että siinä pää sekoaa. En ymmärrä sinua alkuunkaan, mielestäni olet sairas ihminen.

Mistä sinäkin tiedät millainen ap:n elämäntilanne muuten on? Jos siellä on esim mies paljon poissa tai asuvat jossain jumalan selän takana niin että lähimpään naapuriinkin on matkaa puhumattakaan mistään mammakerhoista, muskareista sun muista? Jos aikuinen ihminen jaksaa päivästä toiseen vuositolkulla olla kotonakotonakotona lapsen kanssa ilman kunnon aikuiskontaktia, minusta SE ei ole normaalia vaan siinä vaiheessa äiti on jo kyllä vieraantunut todellisesta maailmasta ja taantunut sinne lapsensa tasolle jossain määrin. Ja voitte uskoa, että joka ikinen äiti saa "ottaa itseään niskasta kiinni" jossain vaiheessa, tuskin kukaan helpolla pääsee. AP:n ilmoittama tuntimäärä vastaa lähinnä miltei kerhossa käymistä, joten en nyt jaksaisi hypähtää tästä. Lisäksi köyhäily on puuduttavaa, etten sanoisi jopa että syvältä! On helppo huudella jos sattuu olemaan niin onnekas että asuu ihmisten ilmoilla lähiössä, käy kerran viikossa muskarissa sillä perheen kakkosautolla, mies tulee kotiin 16:30 eikä parheessä ole muuta hoidettavaa kuin lapset (ei siis lemmikkejä, remonttia, rakentamista...). Jokainen hoitakoon lapsensa kuten parhaaksi näkee, ensimmäinen edellytys on kuitenkin se, että jokainen lapsi ansaitsee JÄRJISSÄÄN OLEVAN, ELÄMÄSTÄÄN NAUTTIVAN ÄIDIN.

ja vanhempien lasten kanssa aikoinaan tuntu, että kuuppa lahoo kotiin. Vaikka oli puuhaa joo, niin mun mielestä se sama joka päivä toistuva rutiini oli tosi tylsää.

Olin kuitenkin lasten kanssa kotona siihen saakka kun nuorempi täytti 3v, koska mun mielestä pienen lapsen on parempi olla kotona kun hoidossa.



Nyt kun esikoisen ja vauva välissä on reilu 10:n vuotta ja kerkesin olla välissä töissäkin useemman vuoden, tää kotona olona tuntuu todella lomalta.

Ihania nää kiireettömät aamut verrattuna siihen kun piti 7:ltä olla töissä,lapset sitä ennen hoitoon ja taas iltapäivällä hirvee kiire et kerkee hakemaan lapset ajoissa hoidosta.



Nyt osaan nauttia paremmin kotona olosta ja ymmärrän kuinka nopeasti aika kuluu ja lapset kasvaa.

Olen kuitenkin vielä sen verran nuori, että kun tämä "toinen" polvi on siinä iässä, että menevät hoitoon, mulla on vielä 30vuotta työ uraa jäljellä, eli koko tähän astisen elämäni verran.

Tiedän, että silloin tulen vielä moneen kertaan kaipaamaan näitä hetkiä.

Ihmiset on erilaisia. Jotkut ovat sosiaalisempia ja kaipaavat enemmän vaihtelua arkeen ja ihmisiä ympärilleen. Silloin pelkkä kotona olo voi maistua puulle. Toki siitä lasten kanssakin voi tehdä kaikennäköistä, rakentaa siitä arjesta omalta tuntuva, mutta turhautumistakin varmasti on.



Jos taas on jo ennen lapsia on viihtynyt lähinnä kotosalla niin siellä on varmasti helppo olla niiden lastenkin kanssa eikä muuta edes kaipaa kun ei kaivannut ennenkään.



Kumpikaan ei ole väärin tai oikein. Kumpikaan ei tee ihmisestä jotenkin parempaa tai huonompaa.



Hyvä kasvatus ja vanhemmuus on niin monen tekijän summa, että en edes ymmärrä miksi yksittäisistä tekijöistä jaksetaan tehdä niin suuri haloo.

tai ainakin mukavat työkaverit kun sinne haluat.



Olet ajatellut osa-aikatyötä niin että isovanhemmat hoitaa vauvaa sen ajan. Jos tuo sopii kaikille enemmän kuin hyvin niin mikäs siinä.



Itselläni on 4 lasta ja todellakin viihdyn kotona ja hommia riittää niin että ei pääse kyllästymään. Ajattelen myös että jos menisin töihin pitäis jaksaa kaikki nää kotityöt vielä tähän päälle ja vielä ehtiä olemaan lasten kanssa. Ei kiitos kun vasta sitten kun on pakko.



Mut on ihan eri asia olla 4 lapsen kotiäiti joista osa koulussa ja tulisivat siis joka tapauksessa koulun jälkeen kotiin "sotkemaan" kuin yhden pienen lapsen.

Mun mielestä kaikkein tylsin ja samalla rasittavin aika näinä reiluna 12 vuotena oli ekan vauvavuosi. joten ymmärrän ap sua.



Mutta vastaus kysymykseesi on että hyvin on sujunut kotiäitinä olo ekan vuoden jälkeen :-). Tosin mä en pystynyt kuvittelemaankaan että olisin mennyt töihin kun eka oli alle vuoden, mutta meillä ei ollut isovanhempia hoitamassa eikä mulla mukavaa ja joustavaa työtä odottamassa. Ja tulin vielä pian uudestaan raskaaksi (ihan omasta ja miehen halusta).

ja että tämä on loppujen lopuksi lyhyt vaihe elämässä. Kotiäitiys on myös ihan mukavaa. Ei toki aina, mutta useimmiten. Minulla on kohta 2-vuotias ja 5 vuotias lapsi. Isompi on osan viikosta päiväkodissa, koska on jo niin iso, että kaipaa tekemistä ja kavereita.



Minun on myös sikäli pakko jaksaa olla kotona, että meillä ei ole mummoja tms., joten 2-v olisi pakko laittaa päiväkotiin, jos menisin töihin vaikka vaan kahtena päivänä viikossa. Se taas ei taloudellisesti kannattaisi, joten olen 'kokonaan' kotona - vielä luult. vuoden, kunnes kuopus on 3 v.