Mikä on fiilis, kun esikoisen synnytyksestä on muutama päivä?

Itse olin sairaalassa kolme päivää ja ensimmäisen päivän vain lepäsin ja annoin miehen ja henkilökunnan "passata" ja "auttaa" minua kaikessa. Toisena päivänä yritin sitten jo selviytyä itse ilman apua. Kolmantena päivänä tuntui jo suht "tavalliselta" ja se vasta tuntui tosi oudolta. Ainoa ero oli se, että oli ihan kamalan kuuma koko ajan, johtui kuulemma hormoneista.



Vauvasta olin tietenkin onnellinen ja ylpeä, mutta kyllä synnytys oli sen verran rankka juttu, että päivän vaan torkuin sen jälkeen.

itkuinen ja sekaisin. En tiennyt mikä oli mennyt synnytyksessä vikaan. Lapsi oli teholla ja olin huolesta sekaisin. En saanut mennä yksin vessaan koska olisin saattanut pyörtyä. Alapää vuosi kaikkea mahdollista. Helvettiähän se oli silloin mutta 9 päivää sairaalassa auttoi ja nyt 9kk myöhemmin melkein kaikki hyvin.

harmillista miten monella alku vauvan kanssa ollut hankalaa. itselleni esikoisen syntymän jälkeiset päivät, viikot ja kuukaudet olivat elämäni parhaat. euforia kesti todella kauan. ensimmäisinä päivinä kotona, muistan kuinka koko ajan hereillä ollessani mielessäni oli ajatus, että minulla on vauva, olen synnyttänyt hänet, olen maailman onnellisin ihminen. synnytys oli pitkä ja vaikea mutta sen jälkeen aukesi taivas, en ollut voinut kuvitella miten ihmeellistä vauvan saaminen olisi, miten onnelliseksi tulisin. sairaalassa en kauhean hyvin viihtynyt ja toki olin väsynyt ja kipeä mutta ne tuntuivat pieniltä sivuseikoilta siihen ihmeeseen verrattuna että olin juuri synnyttänyt maailmaan uuden ihmisen. niitä aikoja on ihanaa muistella. sama euforia ei toistunut enää muiden lasten kohdalla, vaikka tietenkin hienoja olivat heidänkin syntymänsä ja synnytykset paljon helpompia, mistä kyllä osasin iloita, samoin kuin terveistä lapsista. minulla baby blues ilmeni vain hassuna kyynelehtimisenä aivan pienille asioille, mitään varsinaista alakuloisuutta ei ole koskaan ollut, vauva-ajat ovat olleet aivan ihania kaikki. harmi ettei niin ole kaikilla.

Ylikierroksilla, vauhdikas, ei saa nukuttua. Kipeä. Vähän huolissaan.

tissit kipeet, mutta semmonen perusonnellinen olo.

että olin väsynyt kun en osannut nukkua vauvan takia, pieninkin inahdus ja olin kärppänä vauvan luona, kävin ylikerroksilla, olin onnellinen vauvasta, tissit alkoi turvota, auts, se oli inhottavaa, jälkivuoto oli runsasta ja leikattu alapää kipeä, babyblues alkoi myös, onneksi ei pahana.

Nyt on toinen vauva ja kaikki niin paljon helpompaa!

Olin tosi onnellinen, mutta myös hirveän herkillä, itketti kaikki. Pohdin mm. sitä, miten nopeasti meidän pienestä vauvasta tulee hieltä haiseva murkku... ;) (Jälkikäteen ajateltuna ihan järjetöntä surra moista...)



Hikoilutti hirveästi, hiki myös haisi ihan kammottavalta. Alapää vuosi kuin seula, ei pystynyt istumaan kunnolla, kun häntäluu oli niin kipeä.



Toisaalta energiaa oli paljon, olisin halunnut näyttää vauvaa kaikille (minusta oli ihanaa, kun tuli vieraita katsomaan vauvaa). Puuhailin kaikenlaista, mm. puutarhatöitä + leivoin tarjottavaa.



Ihanaa oli myös se, että imetys alkoi kotona sujua, sairaalassa maitoa ei tahtonut herua, mutta kotona kaikki oli paremmin.



Ja sitten pelotti se, että mies lähtisi kohta töihin ja jättäisi minut kaksin vauvan kanssa päiviksi...



Ristiriitaista, toisaalta ihanaa, toisaalta hirveää aikaa. Toisen lapsen kohdalla oli jotenkin paljon varmempi, turvallisempi olo, kun hommat olivat jo tuttuja.

en siis ollut vielä päässyt sairaalasta kotiin

Koko elämä käänty päälaelleen. Siinäpä se. Lapsi nyt yli 8kk ja kaikki on paremmin. Omaa aikaa ei oo tarpeeksi vieläkään ja välillä on tylsää.



Säälittää esikkoa odottavat.

tulehduksen vuoksi). Siinä sitten makoilin ja kävin vauvan luona 3h välein ja pumppasin 3h välein onnettomia pikkuliruja. Itketti ja harmitti ja ohi lappasi aamusta iltaan porukkaa naapuripetiläiselle (silloin kun sai vielä muutkin tulla kuin vauvan perhe).

Olen oikeasti luullut olevani jotenkin epäonnistunut, kun en automaattisesti ollut valtavan onnellinen. tää ketju helpotti mun oloa, vaikka kaikesta on jo monta vuotta.

Minulla iloa ja energiaa piisasi. Sillain tunteet oli pinnassa että lasta katsellessa tuli helposti onnen kyynel silmään. Paikat oli kipeenä sektion jäljiltä mutta muuten ok.

Itkuisa, paniikinomainen... aika paha baby blues, itkin valtavasti ja vauvan terveyteen liittyvä ongelma tuntui ylitsepääsemättömältä. Olin niin valtavan huolissani, että tuntui kuin sisuskaluja olisi puserrettu aina kun ajattelin asiaa (=koko ajan). Ja kuitenkin olin niin onnellinen että senkin takia vollotin jatkuvasti. Olen kyllä erittäin tunteellinen ihminen muutenkin, ja nuo raskaus/imetys/baby blues-hormonit lisäksi räjäyttivät potin kohdallani ja olin ihan tolaltani pitkään. Silti muistelen tuota aikaa kaihoisasti, se oli jotain todella ainutlaatuista ja rakkaus lapseen vyöryi ylitseni. Makasin yöllä kun vihdoin olisin saanut nukkua ja koko kehoa pakotti se huoli ja rakkaus. Kyllä siinä kokolailla vanha elämä muuttui.

Synnytys oli ollut ihan normaali ja sujunut helposti, mutta sellaisenaankin se oli hirveä järkytys. Häntäluu oli niin kipeä etten voinut edes kuvitella istuvani, ja se kipu kesti pari viikkoa. Jälkivuoto tuli järkytyksenä, kukaan ei ollut kertonut sellaisesta (nyt tietysti sen luulisi voivan loogisesti päätellä, mutta minä en silloin osannut). Yleisesti ottaen tuntui kuin sisuskaluni olisi järjestetty täysin uudelleen. Maitoa tuli suihkuamalla, mutta vauvan oli vaikea saada kiinni matalista rinnanpäistä, joten tissit tuntuivat räjähtävän hetkellä millä hyvänsä. Sairaalassa hoitajat kohtelivat kuin jotakin elotonta tutkimuskohdetta, joten kahden sairaalapäivän jälkeen tungin vauvan kanssa lähtötarkistusjonoon ja sanoin, etten jää enää hetkeksikään, ellei vauvasta löydy just heti jokin oikea todellinen vika, miksi pitäisi jäädä. Ei löytynyt, joten lähdimme kotiin.

Mulla oli myös vähän flussainen ja itkuinen olo. Tämä johtui kuulemma maidon noususta. Rinnat tuntuivat tosi oudoilta ja isoilta.



Vauva tuntui vielä vähän sairaalan vauvalta ja tuntui vähän epätodelliselta, että me saadaan viedä hänet ihan oikeasti kotiin.

ettei olo välttämättä ole "suloisen vauvatuoksuinen". Itketti, alapää oli tohjona, jälkivuoto järkytti runsaudellaan, rinnat oli turvonneet, kovat kipeät mohkurat, imetus ei onnistunutkaan "tissi suuhun ja menoksi-mentaliteetilla", vatsanahka roikkui kamalana läskipussina. Mies ei passannutkaan minua sohvannurkkaan, anopin vieralut ahdistivat.



Huh, onneksi toisella kerralla kaikki olikin jo paljon suloisempaa!

Nuorin sisaruksistani 16 vuotta itseäni nuorempi, toiseksi nuorin 12 vuotta nuorempi.



Vauvanhoitokokemusta: paljon



Eka ilta kotona: Itkin valtoimenaan pinnasängyn laidalla, kun tajusin yhtäkkiä, että minun tehtäväni oli nyt huolehtia tuosta nyytistä ja pitää se jotenkin hengissä O_O. Hirve paniikki. Olin ihan varma, että se kuolee nälkään tai jotain viikossa. Juuri ja juuri sain itseni pidettyä sen verran kurissa, etten soittanut äidille klo 3 yöllä, että mitä mä nyt teen ;D

kun maito alkaa nousta, itkenyt 2-3 päivää putkeen. Ihan sama mitä tekee, parku tulee. Joku sanoo huomenta, niin itkettää. toinen käskee syömään, niin itkettää. Mies tulee sairaalaan kattomaan, niin itkettää. Mies ei tuu, niin itkettää. Se lähtee, niin itkettää. Vauva itkee, itkettää. Se nukkuu, itkettää.



Siis ihan koko ajan ja ihan joka hemmetin syystä. Hormonit on sit ihania :D



Eka kerralla olin ihan paniikissa, että mikä mua oikein vaivaa!! (Mä itkeskelen normaalisti hyvin harvoin) Seuraavilla kerroilla osas jo onneksi vähän odottaa ja tiesin, että nyt alkaa maitoa tulla kun hanat aukes yläpäässä :D

Tuntui vahvasti siltä, että "tämä on nyt elämän tärkeintä, ei voi olla tärkeämpää!". Mutta samalla kaikki arjen jutut ja suhteet muihin ihmisiin ja vauvan hoidon yksityiskohdat tuntuivat ihan absurdeilta - kuin kaikki olisi muuttunut tai katsoisi niitä jonkin sumean lasin läpi.



Myös on jäänyt mieleen miten panikoin neljäntenä päivänä maidon riittämisestä (aivan turhaan!!). Ja miten äärettömän loukkaantunut olin äidilleni jostain pienestä jutusta jossa hän ei huomioinut minua tarpeeksi - hormonithan ne herkistivät. Olin yksin vauvan kanssa, olisin kaivannut enemmän hoivaa ja hemmottelua itsekin.