Miksi syöpäsairas äiti saa maata sohvalla ilman syyllisyyttä, mutta masentunut äiti ei?

Masentuneenakin olisin halutessani päässyt sieltä sohvan pohjalta ylös - lopulta löytyikin motivaatiota sieltä hilautua ja sain elämäni takaisin raiteilleen. Aikaa vievää ja vaatii hoitoa mutta ei mahdotonta.

Nyt syöpähoitoja saaneena en aina yksinkertaisesti kykene nousemaan sohvalta. Se tunne on kamala, kun vaihtoehtoja ei ole eikä tilanteelle voi mitään. Tällä hetkellä nousemiseni sohvan pohjalta vaatii oikeasti muiden apua... Eli fyysinen heikkous on jotain ihan erilaista; jotenkin toivotonta ja lannistavaa.

että on se kamalaa ja voi voi ja lepää nyt ja olet sinä niin masentunut ja sairaus se on ja syö lääkkeitä, makaisin itsesäälissä ja masennuksessa vieläkin sängyn pohjalla.

Mutta kun kukaan ei onneksi säälinyt ja ymmärtänyt ja paaponut, oli pakko nousta joka vitun aamu, vaikka tuntui, että en voi ja oksetti ja olo paha olo ja ahdisti.

Se meni ohi kun nousi joka aamu, eikä jäänyt mätänemään sängyn pohjalle sääliä kerjäämään. Kun oli pakko niin meni läpi harmaan kivenkin ja sinne jäi masennukset.

Nykyään on hyvä olla kun tiedän, että minulle ei masennukset mitään voi.

että parantaako teidän oloanne se, että joku hirveästi säälii ja sympatioi, ja onko sillä jotain merkitystä paranemisen kannalta? Vai antaako tällainen lähestyminen enemmän syytä käpertyä omaan surkeuteenne?

Entä vaikuttaako "ota itteäs niskasta kiinni" - kommentit sairauteenne pahentavasti?

Vai onko muiden kommenteilla / asenteilla mitään merkitystä?

Syöpäsairaan tilanteeseen on ainakin itseni helpompi samaistua, vaikka en ole syöpää sairastaunut..

syöpä on.

ole olemassakaan.

No ok, saanko maata rauhassa sohvalla jos sairastan skitrofreniaa, enkä masennusta?

nykyään masennusta "diagnosoidaan" ja lääkkeitä määrätään joka toiselle. Eli on oikeasti masentuneita ja sitten toisaalta elämään normaaleina kuuluvia huonompia hetkiä, joitan virheellisesti kutsutaan masennukseksi. Mä luulen, että tämä sotkee käsityksiä ja tulee mielikuva, että masennus on laiskuutta tms.

Mielisairaalassa on hullut ja pimeät tyypit.

nykyään masennusta "diagnosoidaan" ja lääkkeitä määrätään joka toiselle. Eli on oikeasti masentuneita ja sitten toisaalta elämään normaaleina kuuluvia huonompia hetkiä, joitan virheellisesti kutsutaan masennukseksi. Mä luulen, että tämä sotkee käsityksiä ja tulee mielikuva, että masennus on laiskuutta tms.

Lisäksi ihmiset arkipuheessakin käyttää sanaa "masennus", vaikka kyseessä on tilapäinen harmistus tai uupumus tai vitutus tai väsymys.

Mulla yks äitituttu, joka on niin masentunut, ettei jaksa lapsiaan hoitaa koskaan. Mutta parantelee masennustaan käymällä ulkomaanreissuilla yksin vähintään 6 kertaa vuodessa.

että syöpähoitoihin liittyvät oireet ja niiden sekä itse sairauden vaikutus koko kehoon voi olla niin musertava, ettei mihinkään yksinkertaisesti kykene. Tai kykenee ehkä taas kun pahimmat oireet lievittyvät.



Olen "sairastunut" myös lapsivuodepsykoosiin sekä synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen sitä mieltä, että masennus ei ole varsinainen sairaus vaan ihmisen mielen heikkouden tila, josta pitää päästä irti. Siihen ei sohvalla makoilu auta vaan pitää saada itsensä liikkeelle. Syöpää ja masennusta on mahdoton verrata - toinen johtaa usein kuolemaan ja sairastuttaa koko kehon, toisessa vika on pelkässä päässä eikä se tarkoita automaattisesti kuolemantuomiota.



Se, että siitä sohvalla makoilusta tuntee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, on ihan omasta pääkopasta kiinni... Ja jos sellaisesta kokee huonoa omaatuntoa niin eiköhän se masennuksen syykin jostain sieltä löydy.

vai meinaatko, että kun masennukseen sairastut niin et enää ikinä siitä nouse ja mikään ei sinua auta?



Itse olen ollut masentunut veljeni kuoleman johdosta ja ehkä siinä samalla tosi rankasta lapsuudesta.



Kyllä mä voisin tuolla sohvalla maata vieläkin ja itkeskellä miksi joudun kestämään tämän kaiken. Itseasiassa välillä tekis mielikin. Mutta en sitä tee, koska on minusta itsestä kiinni haluanko olla loppuelämäni masentunut vai en. Ainekset siihen varmasti olisi, mutta en aio. Vieläpä ilman lääkkeitä olen itseni pimeydestä rämpinyt ylös. Niitä konsteja on monia millä masennuksesta pääsee, eri ihmisille erilaisia.



Ei sitä voi millään verrata syöpään hyvänen aika....

Miksi se saa maata siinä sohvalla ja aiheuttaa lapsilleen ulkonäöllään traumoja, mutta masentunut ei?

että syöpähoitoihin liittyvät oireet ja niiden sekä itse sairauden vaikutus koko kehoon voi olla niin musertava, ettei mihinkään yksinkertaisesti kykene. Tai kykenee ehkä taas kun pahimmat oireet lievittyvät.

Olen "sairastunut" myös lapsivuodepsykoosiin sekä synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen sitä mieltä, että masennus ei ole varsinainen sairaus vaan ihmisen mielen heikkouden tila, josta pitää päästä irti. Siihen ei sohvalla makoilu auta vaan pitää saada itsensä liikkeelle. Syöpää ja masennusta on mahdoton verrata - toinen johtaa usein kuolemaan ja sairastuttaa koko kehon, toisessa vika on pelkässä päässä eikä se tarkoita automaattisesti kuolemantuomiota.

Se, että siitä sohvalla makoilusta tuntee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, on ihan omasta pääkopasta kiinni... Ja jos sellaisesta kokee huonoa omaatuntoa niin eiköhän se masennuksen syykin jostain sieltä löydy.

Huvittavaa keittiöpsykologiaa. Masennus on todellakin sairaus, itse vaikean masennuksen läpikäyneenä ja paljon aiheeseen tutustuneena tiedän mistä puhun.

Masennus voi myös kroonistua, masennuksen takia pysyvällä sairaseläkkeellä olevia on Suomessa paljon.

Mielen sairaudet ovat meillä edelleen tabu eivätkä ihmiset ymmärrä esim. masennusta sairautena. Tietämättömyyden takia masennusta sairastavat leimataan usein laiskoiksi ja saamattomiksi. Ja masentunut voi itsekin kokea syyllisyyttä oireistaan ja tarpeestaan levätä. Meillä syöpää sairastavat ovat suorastaan sankareita ja kaikkien säälimiä masentuneisiin verrattuna ja se on väärin! Masennus voi myös johtaa kuolemaan, korkeat itsemurhaluvut kertovat tästä karua kieltään.

nyt on syöpä. Masennuksesta parannuin en lääkkeillä!! Vaikka niitäkin annettiin vaan juuri sillä, etten jäänyt sohvalle makaamaan vaikka NIIN mieli tekikin. Sain terapiaa ja opin muuttamaan masentuneet ajatukseni terveiksi. Vaati kyllä hirveästi työtä ja liikunta auttoi. Nyt syöpääsairastavana olen hoidoista niin poikki, etten kykene tekemään mitään vaikka mieli tekisi.

että parantaako teidän oloanne se, että joku hirveästi säälii ja sympatioi, ja onko sillä jotain merkitystä paranemisen kannalta? Vai antaako tällainen lähestyminen enemmän syytä käpertyä omaan surkeuteenne?

Entä vaikuttaako "ota itteäs niskasta kiinni" - kommentit sairauteenne pahentavasti?

Vai onko muiden kommenteilla / asenteilla mitään merkitystä?



Syöpäsairaan tilanteeseen on ainakin itseni helpompi samaistua, vaikka en ole syöpää sairastaunut..

Se parantuminen on joka tapauksessa itsestä kiinni. Lääkitys, terapia, läheiset voi auttaa mutta itsestä se lähtee. Jostain se motivaatio on löydyttävä, että päättää jättää kaikki entiset taakat ja murheet ja alkaa katsoa eteenpäin.

että syöpähoitoihin liittyvät oireet ja niiden sekä itse sairauden vaikutus koko kehoon voi olla niin musertava, ettei mihinkään yksinkertaisesti kykene. Tai kykenee ehkä taas kun pahimmat oireet lievittyvät. Olen "sairastunut" myös lapsivuodepsykoosiin sekä synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen sitä mieltä, että masennus ei ole varsinainen sairaus vaan ihmisen mielen heikkouden tila, josta pitää päästä irti. Siihen ei sohvalla makoilu auta vaan pitää saada itsensä liikkeelle. Syöpää ja masennusta on mahdoton verrata - toinen johtaa usein kuolemaan ja sairastuttaa koko kehon, toisessa vika on pelkässä päässä eikä se tarkoita automaattisesti kuolemantuomiota. Se, että siitä sohvalla makoilusta tuntee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, on ihan omasta pääkopasta kiinni... Ja jos sellaisesta kokee huonoa omaatuntoa niin eiköhän se masennuksen syykin jostain sieltä löydy.

Huvittavaa keittiöpsykologiaa. Masennus on todellakin sairaus, itse vaikean masennuksen läpikäyneenä ja paljon aiheeseen tutustuneena tiedän mistä puhun. Masennus voi myös kroonistua, masennuksen takia pysyvällä sairaseläkkeellä olevia on Suomessa paljon. Mielen sairaudet ovat meillä edelleen tabu eivätkä ihmiset ymmärrä esim. masennusta sairautena. Tietämättömyyden takia masennusta sairastavat leimataan usein laiskoiksi ja saamattomiksi. Ja masentunut voi itsekin kokea syyllisyyttä oireistaan ja tarpeestaan levätä. Meillä syöpää sairastavat ovat suorastaan sankareita ja kaikkien säälimiä masentuneisiin verrattuna ja se on väärin! Masennus voi myös johtaa kuolemaan, korkeat itsemurhaluvut kertovat tästä karua kieltään.

selität että maapallolta löytyy maita joissa ei masennuksesta kärsitä siinä määrin kuin meillä Suomessa. Onko se olosuhdesairaus vai mikä? Miksi me olemme niin melankolisia ja mollissa tanssivia ihmisiä. Mikä alkaa vetää suupieliä alaspäin? Ympäristön vaikutus, luonne, elämäntavat vaatimukset joihin ei ylety vai kasvatus? Onko kysymys herkkyydestä miten reagoimme asioihin ja kun emme osaa käsitellä vaikeita tunteita masennumme? Terapian tärkeys eli tuntein käsittely ja hallinta onkin tärkeintä alakuloisen ihmisen hoidossa. Lääkkeillä lievennetään pahimmat kuopat. Ei ole tarkoitettu että ihminen popsii pillereitä lopunikäänsä. Tunteiden ja oman elämänsä hallinta on A ja O.

Eihän se voi olla totta että vaikeasti masentunut hyppäsi sohvalta makoilemasta kun kuuli voittaneensa lotosta. Masennus katosi taikaiskusta.

että syöpähoitoihin liittyvät oireet ja niiden sekä itse sairauden vaikutus koko kehoon voi olla niin musertava, ettei mihinkään yksinkertaisesti kykene. Tai kykenee ehkä taas kun pahimmat oireet lievittyvät. Olen "sairastunut" myös lapsivuodepsykoosiin sekä synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen sitä mieltä, että masennus ei ole varsinainen sairaus vaan ihmisen mielen heikkouden tila, josta pitää päästä irti. Siihen ei sohvalla makoilu auta vaan pitää saada itsensä liikkeelle. Syöpää ja masennusta on mahdoton verrata - toinen johtaa usein kuolemaan ja sairastuttaa koko kehon, toisessa vika on pelkässä päässä eikä se tarkoita automaattisesti kuolemantuomiota. Se, että siitä sohvalla makoilusta tuntee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, on ihan omasta pääkopasta kiinni... Ja jos sellaisesta kokee huonoa omaatuntoa niin eiköhän se masennuksen syykin jostain sieltä löydy.

Huvittavaa keittiöpsykologiaa. Masennus on todellakin sairaus, itse vaikean masennuksen läpikäyneenä ja paljon aiheeseen tutustuneena tiedän mistä puhun. Masennus voi myös kroonistua, masennuksen takia pysyvällä sairaseläkkeellä olevia on Suomessa paljon. Mielen sairaudet ovat meillä edelleen tabu eivätkä ihmiset ymmärrä esim. masennusta sairautena. Tietämättömyyden takia masennusta sairastavat leimataan usein laiskoiksi ja saamattomiksi. Ja masentunut voi itsekin kokea syyllisyyttä oireistaan ja tarpeestaan levätä. Meillä syöpää sairastavat ovat suorastaan sankareita ja kaikkien säälimiä masentuneisiin verrattuna ja se on väärin! Masennus voi myös johtaa kuolemaan, korkeat itsemurhaluvut kertovat tästä karua kieltään.

selität että maapallolta löytyy maita joissa ei masennuksesta kärsitä siinä määrin kuin meillä Suomessa. Onko se olosuhdesairaus vai mikä? Miksi me olemme niin melankolisia ja mollissa tanssivia ihmisiä. Mikä alkaa vetää suupieliä alaspäin? Ympäristön vaikutus, luonne, elämäntavat vaatimukset joihin ei ylety vai kasvatus? Onko kysymys herkkyydestä miten reagoimme asioihin ja kun emme osaa käsitellä vaikeita tunteita masennumme? Terapian tärkeys eli tuntein käsittely ja hallinta onkin tärkeintä alakuloisen ihmisen hoidossa. Lääkkeillä lievennetään pahimmat kuopat. Ei ole tarkoitettu että ihminen popsii pillereitä lopunikäänsä. Tunteiden ja oman elämänsä hallinta on A ja O. Eihän se voi olla totta että vaikeasti masentunut hyppäsi sohvalta makoilemasta kun kuuli voittaneensa lotosta. Masennus katosi taikaiskusta.

Itseasiassa esim. sodan tai köyhyyden runtelemissa maissa masennus on todella yleistä. Kehitysmaissa vain ei ole minkäänlaisia resursseja hoitaa mielen sairauksia. Toisaalta myös yhteisön tukea saa jokainen aivan eri tavalla kuin monissa länsimaissa.

Myös ennenvanhaan kärsittiin masennuksesta aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin, mutta sitä kutsuttiin esimerkiksi nimillä hysteria tai melankolia. Suomessakin moni hyppäsi järveen tai ampui itsensä saunan takana. 1800 -luvun kirjallisuudesta löytyy oivia esimerkkejä mielen sairauksista.

Erään teorian mukaan taipumus masennukseen onkin osa ihmisen psyykeä, eikä edes evoluutio ole sitä kitkenyt pois ihmisistä, koska sillä kuitenkin on jokin funktio olemassa.

on d-vitamiinin (ehkä myös b-vitamiinin) puute sekä pitkä talvikausi, jossa luonnonvaloa ja normaalia vuorokauden kiertoa ei pääse huomioimaan.



Mielestäni on eri asia sanoa, että masennuksesta ei parane, ellei tee sen eteen itse töitä, kuin käskeä ottaa itseään niskasta kiinni tmv. Ensimmäiseen sisältyy yleensä myös selkeitä toimintamahdollisuuksia, terapia, lääkitys, muu hoitomuoto, jälkimmäinen taas sisältää oletuksen jostain laiskuudesta, joka paranee tekemällä JOTAIN. Sitä, että mitä se jotain on, on näitä niskasta kiinni-huutelijoilla harvoin tarjota, ellei siksi lasketa "mene lenkille"-käskyä. (Ja kyllä, liikunta auttaa masennusoireisiin, mutta jos vaikeasti masentunut on jo pisteessä, jossa päältä päin näkee, että hänen elintoimintonsakin ovat hidastuneet, niin siitä ei vain lähdetä lenkille.)



Sinänsä en masentuneena ole kaivannut mitään sympatiaa toisilta, en kyllä myöskään vittuilua tai haukkumista. Ainoa, mitä toivoo, on se, että kunnioitetaan toista ihmisenä ja siinä vaiheessa, kun erilaisia paranemisyrityksiä alkaa tehdä, tarjotaan jopa apua - esimerkiksi sitten yhteiseen lenkillelähtöön.

masentunut näyttää fyysisesti terveeltä muiden silmissä. Hänen on siis oltava laiska/saamaton, joka ei viitsi ottaa itseään niskasta kiinni. Masentunut ei osaa/halua/jaksa selvittää muille ihmisille olotilaansa, joten eihän sitä oikeasti mikään vaivaa, kun se ei kerro. Väsyneet/laiskat/saamattomat diagnosoivat itse itsensä masentuneiksi, joten on vaikea erottaa kuka on oikeasti sairas. Itse masennukseen ei kuole, siinä voi vain tappaa itsensä.



Syöpä on kaikkien tuntema tappava sairaus, jota ei vähätellä.

Ja koen, että lepääminen, pysähtyminen ja makaaminen on nyt se, jota ensimmäiseksi kaipaan. Olen työssäkäyvä liikunnallinen ihminen, mutta minua auttaa nyt se sohvapaikka.

että syöpähoitoihin liittyvät oireet ja niiden sekä itse sairauden vaikutus koko kehoon voi olla niin musertava, ettei mihinkään yksinkertaisesti kykene. Tai kykenee ehkä taas kun pahimmat oireet lievittyvät. Olen "sairastunut" myös lapsivuodepsykoosiin sekä synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja olen sitä mieltä, että masennus ei ole varsinainen sairaus vaan ihmisen mielen heikkouden tila, josta pitää päästä irti. Siihen ei sohvalla makoilu auta vaan pitää saada itsensä liikkeelle. Syöpää ja masennusta on mahdoton verrata - toinen johtaa usein kuolemaan ja sairastuttaa koko kehon, toisessa vika on pelkässä päässä eikä se tarkoita automaattisesti kuolemantuomiota. Se, että siitä sohvalla makoilusta tuntee huonoa omaatuntoa tai syyllisyyttä, on ihan omasta pääkopasta kiinni... Ja jos sellaisesta kokee huonoa omaatuntoa niin eiköhän se masennuksen syykin jostain sieltä löydy.

Huvittavaa keittiöpsykologiaa. Masennus on todellakin sairaus, itse vaikean masennuksen läpikäyneenä ja paljon aiheeseen tutustuneena tiedän mistä puhun. Masennus voi myös kroonistua, masennuksen takia pysyvällä sairaseläkkeellä olevia on Suomessa paljon. Mielen sairaudet ovat meillä edelleen tabu eivätkä ihmiset ymmärrä esim. masennusta sairautena. Tietämättömyyden takia masennusta sairastavat leimataan usein laiskoiksi ja saamattomiksi. Ja masentunut voi itsekin kokea syyllisyyttä oireistaan ja tarpeestaan levätä. Meillä syöpää sairastavat ovat suorastaan sankareita ja kaikkien säälimiä masentuneisiin verrattuna ja se on väärin! Masennus voi myös johtaa kuolemaan, korkeat itsemurhaluvut kertovat tästä karua kieltään.

selität että maapallolta löytyy maita joissa ei masennuksesta kärsitä siinä määrin kuin meillä Suomessa. Onko se olosuhdesairaus vai mikä? Miksi me olemme niin melankolisia ja mollissa tanssivia ihmisiä. Mikä alkaa vetää suupieliä alaspäin? Ympäristön vaikutus, luonne, elämäntavat vaatimukset joihin ei ylety vai kasvatus? Onko kysymys herkkyydestä miten reagoimme asioihin ja kun emme osaa käsitellä vaikeita tunteita masennumme? Terapian tärkeys eli tuntein käsittely ja hallinta onkin tärkeintä alakuloisen ihmisen hoidossa. Lääkkeillä lievennetään pahimmat kuopat. Ei ole tarkoitettu että ihminen popsii pillereitä lopunikäänsä. Tunteiden ja oman elämänsä hallinta on A ja O. Eihän se voi olla totta että vaikeasti masentunut hyppäsi sohvalta makoilemasta kun kuuli voittaneensa lotosta. Masennus katosi taikaiskusta.

Itseasiassa esim. sodan tai köyhyyden runtelemissa maissa masennus on todella yleistä. Kehitysmaissa vain ei ole minkäänlaisia resursseja hoitaa mielen sairauksia. Toisaalta myös yhteisön tukea saa jokainen aivan eri tavalla kuin monissa länsimaissa. Myös ennenvanhaan kärsittiin masennuksesta aivan samalla tavalla kuin nykyäänkin, mutta sitä kutsuttiin esimerkiksi nimillä hysteria tai melankolia. Suomessakin moni hyppäsi järveen tai ampui itsensä saunan takana. 1800 -luvun kirjallisuudesta löytyy oivia esimerkkejä mielen sairauksista. Erään teorian mukaan taipumus masennukseen onkin osa ihmisen psyykeä, eikä edes evoluutio ole sitä kitkenyt pois ihmisistä, koska sillä kuitenkin on jokin funktio olemassa.

Ulkopuoliset vaikutteet joihin Suomessa pystyttäisiin itse henkilökohtaisesti vaikuttamaan. Masentuneella asenne ajattelumalli on heittänyt häränpyllyä. Siksi ilman terapiaa ihminen ei parannu masennuksesta. Eli siellä pääkopassa olevat ajatukset sairastuttavat ihmisen.

Naapurin mies teki itsemurhan koska vaimo jätti. Hän ei pystynyt työstämään pettymystään, vaan masentui ja tappoi itsensä. Hän eläisi jos vaimoa olisi pysynyt rinnalla. Hän eli onnellista elämää kävi töissä huolehti perheestä. Puun takaa tuli vaimon lähtö kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sitä mies ei kestänyt.