Lue keskustelun säännöt.
Lääkärit ja hoitajat - kuoleman kohtaaminen
24.08.2011 |
Miten selviätte työstä, jossa kohtatte lasten, nuorten, pienten lasten vanhempien rankkoja dignooseja ja kuolemaa?
Minä kykenen jotenkin irrottamaan omat tunteeni tilanteesta ja hoitamaan potilaita. Eihän kukaan tee mitään lääkärillä, joka itsekkin itkee. Välillä tekisi itsekkin mieli romahtaa, mutta on pakko jatkaa eteenpäin. Tietoisesti kotona keskityn meidän perheen elämään enkä murehdi työasioita.
Mies ei pysty tekemään samaa ja hän aina kertoo minulle kaikkein raskaimmat jutut. Tietynlaista terapiaa kai hänelle. Jotenkin oman miehen kertomana nämä tapahtumat ahdistavat minua. Hän usein vertaa niitä meidän perheeseen esim mies saattaa sanoa, että hän ei tiedä mitä tekisi, jos minä tai lapset kuolisivat :( Noin ilmaistuna minunkin on vaikea pitää yllä ammatillinen lähestyminen kuolemaan.
Kommentit (3)
myös mahdollisuus debriefingiin rankimpien tapausten äärellä.
Hoitajakin on aina myös ihminen. Voi olla, että hän kestää hyvin 99 kuoleman kohtaamista, mutta se sadas sitten muistuttaakin omaa äitiä/lasta/puolisoa ja tuo liian rankat tunteet pintaan.
Suosittelen myös työnohjaukseen hakeutumista niille, keille se on mahdollista. Koska miehesi puhuu tilanteistaan niin paljon, voisi hän hyötyä työnohjauksesta, joka vahvistaa ammatillista identiteettiä ja luo lisää selviytymiskeinoja ja suojamekanismeja ja toisaalta antaa mahdollisuuden jakaa asiaa. Joissain sairaalossa myös sairaalapapit järjestävät debriefingiä ja työnohjausta.
Itse olen kohdannut kuolemaa ja vainajia niin työn kuin siviilielämäni puitteissa. Olen kokenut ne itse merkittävinä kokemuksina, ja onnekseni olen saanut jakaa kokemuksiani työnohjauksessa ja muutoin.
Kuolema on nykyään niin kaukana tavallisen ihmisen arjesta, koska suurin osa kuolee sairaalassa, että monesti hämärtyy, miten luonnollinen osa elämää se on - ja miten se kerran tulee kohtaamaan meitä kaikkia.
Terveisin ja voimia teille kaikille rankkojen asioiden parissa työskenteleville!
diakoni Meiju
Tikkurilan seurakunta
Vantaan seurakunnat
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
säästämään isteään. Lisäksi oman elämänkokemuksen karttuminen antaa omaa näkökulmaa ja auttaa siihen etäisyyden ottamiseen. Työ työnä. Toki kuolema on aina iso juttu, mutta minun tehtäväni hoitajana on tukea omaisia surussa. Ei omaisten pidä joutua tukemaan ja lohduttamaan hoitajaa. Monesti surevat ihmiset liikuttavat, mutta en mene "mukaan" syövereihin. Kuolema on väistämätön osa elämää, eikä elämä sinällään ole todellakaan oikeudenmukaista. Asioita tapahtuu...
että kaikkeen tottuu. Olen akuuttisairaanhoidossa töissä ja onnekseni pienen lapsen kuoleman kohtaamiseen en ole joutunut. Lukuisia surullisia kohtaloita on tullut tavattua.
Tuo ahdistusvaihe varmasti tule jokaiselle eteen, etenkin ammatin alussa. Omaisten kohtaaminen on usein ahdistavinta. Tietenkin itselle on jäänyt mieleen vuosien varrelta muutaman potiaan erityisen karmea kuolinkamppailu ja se kaikki suru ja ahdistus mikä potilaalla on itsellään ollut, kesken jäänyttä elämää kohtaan.
En osaa neuvoa, miten ahdistuksesta pääsee ohi, mutta muutama työkaverini on ollut työnohjauksessa mm. tämän takia.
Kuoleman kohtaaminen vaatii ihmiseltä hyvää stressinsietokykyä, liika empaattisuus voi olla itselle pahasta. Itseään ei tulisi myöskään liikaa verrata kuolevaan ihmiseen tai ns. samaistua tilanteeseen. Alkoholi on myöskin se huono pakoreitti. Jokaisen pitää vain opetella se ammatillisuus ja toisaalta liikaa niitä työasioita ei saa tuoda kotiinkaan eli kuormittaa puolisoaan potilaiden asioilla.
Jotta voi olla hyvä terveydenhuoltoammattilainen, tulee potilaat suoraan sanoen pitää hieman etäällä omasta psyykeestä, jotta pystyy heitä hoitamaan rationaalisesti ja ammattilaisena osaa myös sanoa, miloin yrittäminen ei enää kannata, vaan kuolema ja saattohoito on vääjäämättömästi edessä.