Äiti ilmoitti, että jos syntyy vauva uuden miehen kaa, ei tahdo tavata lapsiani ollenkaan

Lyhyesti kerrottuna: kaksi pientä lasta asuu isin kaa (siis yh). Aikanaan äiti lähti toisen miehen mukaan, kun pienempi lapsista oli vielä vauva. Katosi kuvioista pitkäksi aikaa ja vasta tossa viime vuodenvaihteessa on alkanut ottamaan lapsia enemmän hoitoonsa itselleen. Mutta nyt on tekeillä vauva uuden aviomiehen kaa ja suorasukaisesti sanoi, että ”minä saan pitää lapset”. ”Että hän ei enää välitä, jos syntyy OMA LAPSI”.



Äiti on hakemassa lapsia tänään tarhasta ja kysyi, että ”saako lapset jäädä yökylään” Sanoin, että totta kai saa, jos saa ne vain suostuteltua jäämään. Äiti alkoi taas syyttelemään, että olen sanonut jotain lapsille, että eivät halua jäädä yökylään.



Tämä ärsytti minua, koska olen paljon puhunut lapsille kaunis sana äidistä, että suostuisivat menemään äidille. Olen ajatellut, että on kaikkien etu. Lapsella on oikeus vanhempiinsa huoltajuuslain perusteella. Ja mulle tämä sopii hyvin, kun aiemmin mulla ei koskaan (kirjaimellisesti otettuna) ollut omaa aikaa. Nyt kun olen saanut lapsia äidille, niin ekaa kertaa mulla on oikeasti oma aika. Vielä suuremman innon aiheuttaa se, että on menossa rakkaussuhde ihanaan naiseen. Toki haluan tavata tätä naista ilman lapsia! Että oikeasti mulla ei oo mitään syytä ”puhua mitään pahaa” äidistä. Aivan oikeasti haluan, että olisivat äidillään ja kiitos, vielä enemmän mielellään…



Lisäksi menin sanomaan, että äiti kyllä huomaa, jos minä haluan puhua pahaa hänestä, silloin lapset tuskin edes tervehtisivät häntä saati, että menisivät kyläileen äitinsä kaa. Siihen äiti sitten paukautti, että minä saan pitää lapset.

Mitähän tästä nyt pitäisi aatella lasten kannalta katsottuna? Kylmästi aateltuna äiti on todennäköisesti aivan yhtä kyvytön hoitamaan uutta vauvaansa kuin oli näiden munkin lasten kaa. Miksi se siitä ois mihkään muuttunut?



Uusi aviomies on ihan hyvä tyyppi, mutta kylmästi aateltuna, tuskin pystyy lähellekään samaan kuin minä vauvan kaa, puhumattakaan, että kantaisi koko vastuun vauvan hoidosta. Tämä tarkoittaa mun lasten kannalta, että sieltä tuskin on vuosiin ooteltavissa mitään lastenhoitoapuja mulle tai lapsille jotain ”äitiyttä”.



Omana johtopäätökseni on, että jos periaatteellisella tasolla ei ota lapsiani kyläileen, kun on uusi vauva, niin se on good-bye. Parisuhde päättyi, vanhemmuus jäi. Mutta jos alkaa mielenosoituksellisesti, että ei ota lapsiani, niin en 10 vuoden päästäkään paa rikkaa ristiin tämän ihmisen takia, siis tue hänen äitiyttään mitenkään. Jossain on oltava raja.



Ja miksikö suhde näihin mun lapsiin on tällainen?

Ensinnäkin huomion arvoista on, että puhuttaessa uudesta vauvasta äiti käytti sanoja OMA LAPSI. Nyt hän kokee, että lapset ovat mun, siis isin. On valittanutkin, että kun lapset ovat siellä, niin tuntuu, että MINÄ istuu siinä sohvalla eleitä, ilmeitä myöten. Ja tietysti symbioosi isin kanssa kuuluu ja näkyy kaikessa, mikä ärsyttää narsistista persoonallisuutta.



Toiseksi lapset kiukuttelevat ja eivät oikein halua mennä ja olla äidin kaa. Vähän aikaa menee, yksi ilta voi mennä kivuitta, mutta sitten jos tulee illalla väsykiukut, niin lapset kaipaavat sitä oikeaan sylkyttäjää ja lohduttajaa. Kolmanneksi äidillä ei ole kärsivällisyyttä, menee helposti hermo. Tähän liittyvä aiempi väkivaltaisuus ei ole unohtunut vanhemmalta lapselta (muistaa jotain), niinpä kokee olonsa turvattomaksi.



Neljänneksi: koti on aina koti, siellä on kaverit jne. Ei lapsi halua olla vieraassa paikassa, vaan tutussa ja turvallisessa ympäristössä isänsä kanssa. Ja viidenneksi: ainakaan pienempi ei yhtään ymmärrä, että tämä nainen on joku äiti hänelle, voisi olla kuka tahansa nainen.