Mun koko elämä on yhden kortin varassa.

Erilaisia persoonallisuushäiriöitä on useita, mm. juuri paljon puhuttu narsistinen persoonallisuus...



Riippuvainen persoonallisuus alkaa varhaisaikuisuudessa ja ilmenee korostuneena hoivatuksi tulemisen tarpeena, joka johtaa alistuvaan ja takertuvaan käyttäytymiseen sekä voimakkaaseen eroon joutumisen pelkoon. Yksin ollessaan hän tuntee itsensä avuttomaksi ja läheisen suhteen päättyessä hän pyrkii etsimään nopeasti hoivaa ja tukea antavan suhteen.



http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Minulla ja miehelläni on aikuinen kumppanuus! Yhtä vahvoina ja rinnakkain! Jos mieheni kuolisi, se olisi kamalaa, mutta minulla on paljon muutakin. Ystäviä, harrastuksia, työ ja hyvä tukiverkko. Olen pitänyt siitä aina huolta, että jos toinen lähtee, lapsille jää vielä toimintakykyinen aikuinen, jonka elämä ei ole yhden kortin varassa ja vaan kymmenien.

Minusta sinä olet sekaisin ja moni mies kokee moisen symbioottisen riippuvuussuhteen kuluttavana ja ahdistavana. Käy ainakin tarkistuttamassa se pääsi!

Suhtaudut mieheesi kuin tuttavaan, tyyliin onhan se kamalaa jos tuon ystävän nyt menettää mutta saan uuden tilalle ja sillä välin keksin kaikkea muuta.

Minusta on ihan normaalia kuvitella luhistuvansa jos menettää rakkaansa. On ihan normaalia kuvitella että koko elämä on pilalla ja kukaan muu ei ymmärrä.

Tosi paikan tullen nämä tunteet kestävät puolisen vuotta ja jäljelle jäävät onnelliset muistot mutta ajatukset muuttuvat kuitenkin parempaan päin.

Toisille on käynyt hyvä tuuri ja ovat löytäneet sielunkumppaninsa, toiset taas eivät.

nuorina, toiset eivät.



Elät menettäen isäsi, opit ennakoimaan.



Mieheni ja minun suhteesta tuskin olet oikeasti kiinnostunut, joten jätän selittämättä. Kahden aikuisen liitto toimii kiitos nimittäin oikein hyvin. Ei tarvitse riippua tai roikkua ;-) Kumppanuus on mielyttävämpää, kuin toisen hapen varastaminen.

Minusta on ihan normaalia kuvitella luhistuvansa jos menettää rakkaansa. On ihan normaalia kuvitella että koko elämä on pilalla ja kukaan muu ei ymmärrä.

Tosi paikan tullen nämä tunteet kestävät puolisen vuotta ja jäljelle jäävät onnelliset muistot mutta ajatukset muuttuvat kuitenkin parempaan päin.

Toisille on käynyt hyvä tuuri ja ovat löytäneet sielunkumppaninsa, toiset taas eivät.

tuo on se mikä tosiasiassa tapahtuu, niin miksei sitä voi itsekin olla realistinen ja ajatella, että noin siinä varmaan käy (eli ensin kokee täydellisen luhistumisen ja on ihan maassa ja hautoo itsaria, kunnes ajan myötä olo helpottuu). Miksi pitäisi kuvitella totuudenvastaisesti, että miehemenetyksen myötä olisi ikuisesti masentunut kun todellisuudessa näin ei kuitenkaan tule käymään. Ehkä sen tajuaa vasta sitten jos on tullut jo jätetyksi vaikka kuinka monta kertaa ja aina niistäkin on selvinnyt.

tuo on se mikä tosiasiassa tapahtuu, niin miksei sitä voi itsekin olla realistinen ja ajatella, että noin siinä varmaan käy (eli ensin kokee täydellisen luhistumisen ja on ihan maassa ja hautoo itsaria, kunnes ajan myötä olo helpottuu). Miksi pitäisi kuvitella totuudenvastaisesti, että miehemenetyksen myötä olisi ikuisesti masentunut kun todellisuudessa näin ei kuitenkaan tule käymään. Ehkä sen tajuaa vasta sitten jos on tullut jo jätetyksi vaikka kuinka monta kertaa ja aina niistäkin on selvinnyt.

Kuka on puhunut olevansa ikuisesti masentunut? Ap sanoi luhistuvansa ja luultavasti jaksavansa vain lasten takia, mutta ei missään sanonut ettei varmasti koskaan tule enää olemaan onnellinen. Hän kertoi miltä hänestä tuntuu jos miehensä kuolee.

Mun koko elämä on yhden kortin varassa.



ja että mie on ainoa ystävänsä ja kun muut sanovat, että tuo ei ole tervettä, hän kutsuu sitä rakkaudeksi ja katoaa.



Tuo ei ole tervettä!

ei tarkoita sitä, että ilman toista osapuolta luhistuu kokonaan ja kokee menettävänsä kaiken elämässään. Se on riippuvuutta eikä rakkautta.

Rakkaudessa voi toisen laskea vaikka menemään, rakkaudesta, jos toinen haluaa.

Minusta on tärkeää että pystyy sitoutumaan- sehän ei ole enää ihan itsestäänselvyys- mutta yhtä tärkeää on tuntea "omat jalkansa". Silloin kun on ihan pienet lapset, minusta kuuluukin saada tukeutua ja toisen lähteminen on silloin tragedia, koska äiti tarvitsee toiselta enemmän kuin itse pystyy antamaan takaisin- koska hänen on tarkoitus antaa omastaan pienille, mut mulla on se käsitys et tällaisen symbioosin pitäs päättyä kun lapsi on 3 ja silloin on kaikkien etu et äidillä on omakin elämä ja kyky seistä omillaan.

voi toisen vaikka päästää menemään, jos se on parasta sille toiselle. Eikö ajatella asiaa vain omalta kannalta.

Kärjistetysti, jos joku on niin riippuvainen toisesta että tekee itsemurhan kun toinen jättää, kyseessä ei ollut oikea rakkaus. Vaikka ilmeisesti monen mielestä näin olisikin. Pikemminkin itsemurhan tekijä "todistaa" teollaan, miksi hänet oli pakko jättää.

ei tarkoita sitä, että ilman toista osapuolta luhistuu kokonaan ja kokee menettävänsä kaiken elämässään. Se on riippuvuutta eikä rakkautta.

Rakkaudessa voi toisen laskea vaikka menemään, rakkaudesta, jos toinen haluaa.

Minusta on tärkeää että pystyy sitoutumaan- sehän ei ole enää ihan itsestäänselvyys- mutta yhtä tärkeää on tuntea "omat jalkansa". Silloin kun on ihan pienet lapset, minusta kuuluukin saada tukeutua ja toisen lähteminen on silloin tragedia, koska äiti tarvitsee toiselta enemmän kuin itse pystyy antamaan takaisin- koska hänen on tarkoitus antaa omastaan pienille, mut mulla on se käsitys et tällaisen symbioosin pitäs päättyä kun lapsi on 3 ja silloin on kaikkien etu et äidillä on omakin elämä ja kyky seistä omillaan.

mutta on ihanaa rakastaa toista ja saada rakkautta. Joku voi kutsua riippuvuudeksi, mulle ihan sama. Tämä sopii minulle (ja vissiin ap:lle) ja muut eläköön omaa elämäänsä. Toivottavasti onnellisina hekin. Elämässä on otettava riskejä ja jos tämä on minun riskinottoni, niin joku toinen tekee sen jossakin muussa. Ihanaa ap, kun olet löytänyt sielunkumppanin kuten minäkin.



T. Onnellinen "riippuvainen"