Lue keskustelun säännöt.
Olen valmis kuolemaan
09.08.2011 |
Olen 30, kahden lapsen äiti. Naimisissa ja sairastanut kohtalaisen vakavan masennuksen. En tunne olevani mitenkään kovin masenunut, en edes ahdistunut. Tunnen vain kyllästymistä.
Kaikki tuntuu hyvin yhdentekevälle monella tapaa. JOs siis nyt eteen sattuisi syöpä, en luultavasti pistäisi sitä pahakseni. Jos joudun onnettomuuteen, en luultavasti välittäisi siitäkään. Kaikki otetaan vastaan. En kuitenkaan tietentahtoen ole tappamassa itseäni. Se tuntuu taas järjettömältä ajatukselta.
En vain pelkää enää kuolemaa. Läheisen hautajaisissa mietin, että voisin vaihtaa osia, aivan hyvin. En välittäisi enää välittää. En haluaisi tuntea iloa, surua, tuskaa, ahdistusta, innostusta, onnistumista. En jaksiasi pelätä.
Onko täällä ketään muuta yhtä oudossa tilanteessa elävää olentoa? Ymmärrätääköhän kukaan mitä yritän kertoa.
Kommentit (25)
Mä en halua kuolla, mutta toivoisin että mulle tapahtuisi joku onnettomuus ja joutuisin sairaalaan. Mieluummin mulle kuin ihan viattomille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 17:14"]
Kysyisinkin siis teiltä, jotka toivotte kuolemaa, että onko teillä mitään uskoa/maailmankatsomusta jonka turvin kuolemaa (ja elämää) katsotte? Vai ajatteletteko vain niin, että sitten itseä ei ole enää olemassa, ja siitä saa jollain tapaa lohtua?
[/quote]
Ei mitään uskomusta tai maailmankatsomusta millä olisi nimi. Vain vaistomainen kokemus yhteydestä kaikkeen mitä on olemassa ja olemassaolon lähteeseen. Jos tämä muoto jota kutsun nimelläni katoaakin, jatkuu sama yksi elämä, sama olemassaolo, miljardeissa muissa muodoissa. En näe siinä mitään surullista. Energia muuttaa muotoaan vaan.
t. 12
[quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 17:09"][quote author="Vierailija" time="13.05.2015 klo 17:01"]Ilmoittaudun. Lapseni kuolemasta on pian viisi vuotta ja melkein odotan milloin tapaan hänet taas...
[/quote]
Ei se siitä odottelemalla parane, tee jotain asialle! Teitä ihme vinkujia riittää, mutta ei riitä pokkaa sitten tehdä mitään. Ei jatkoon, eikä edes heru säälipisteitä.
[/quote]
Muuten kyllä, mutta toinen lapsi jää sitten yksin :( Mieheni ei kestänyt lapsen menetystä.
Kuolemasta on helppo puhua varsinkin alavireisessä mielentilassa. Jos oikeasti sairastuisit parantumattomasti tms. luulen että leikittely kuolema-ajatuksilla loppuisi. En vähättele masennusta mutta kuoleman lopullisuus liikkuu ihan eri sfääreissä.
17 vastaa 20:lle. Mulla se oli vaan sisäinen tunne. Mieleeni tuli helposti ajatus "haluan kuolla." Nykyisin mieleeni tulee sisimmästä tunne ja ajatus "haluan elää". Se on ihanaa, koska toi "haluan kuolla" vaihe kesti vuosia. Olen tehnyt paljon sisäistä työtä, käsitellyt tunteita, ottanut niitä vastaan, irrottautunut niistä ja ne joskus vaan sulaa, hyväksynyt ja antanut anteeksi.
Betty Eadien kirja Valon syleilyssä vei minulta kuoleman pelon. Uskon siihen, että ihmisen kuuluu selvitä eteen tulevista asioista (toki muiden tuellakin) eikä itsemurha ratkaise mitään, pikemmin voi joutua uudestaan samaan kohtaan uudessa elämässä. Uskon tarkoitukseen, elämällä on merkitys, jatkuva kehitys. Elämä jatkuu uudessa kehossa kunnes on valmis tästä maanpäällisestä koulusta. Taivasmaailma on totta ja paljon ihmeellisempi kuin voi uskoakaan. Silti vaikka olen uskonut näin vuosikausia, vaati paljon omaa työtä vapautua kuolemanhalusta, mikä on minusta kyllä tärkeää. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi haluamalla kuolemaa.