Lue keskustelun säännöt.
en 'uskalla' erota lestadiolaisuudesta
07.08.2011 |
Olen 16.
Asun perheeni kanssa. He ovat lestadiolaisia kuten lähes kaikki sukulaisenikin. Perheemme ei ole mikään kovin harras lestadiolaisperhe tai 'uskonnollinen' ns. Minua ei koskaan ole painostettu uskomaan mihinkään tai peloteltu uhkakuvilla tms. Olen aina ollut perheessämme se, joka elänyt täysin normaalia elämää muiden ei lestadiolaisten kanssa, minulla ei koskaan ole ollut hyviä lestadiolaisia ystäviä. Olen piilotellut puolet elämästäni jotain tekemisiä mitä ei niin hyväksyttävänä pidetä lestadiolaisten keskuudessa. En ole koskaan kenellekkään ystävälleni kertonut että olen lestadiolainen elleivät ole jostain saaneet tietää ja kysyneet. Ja sitähän ei ole tapahtunut kuin ehkä kerran kaksi.
Minulla on aina ollut hieman 'viileät' tai ei niin läheiset välit vanhempiini ja muutenkin koko perheeseen, mutta toimeen tulemme kyllä ja joo rakastan perhettäni. Olen jo muutaman vuoden tiennyt että haluan erota täst, mutta en vain ole pystynyt kertomaan sitä vanhemmilleni. En tiedä miksi, ehkä se johtuu ei niin läheisistä väleistämme. En pelkää että minut hylätään, koska tiedän että niin ei käy. Olen joutunut esittämään koko ajan ja elämään myös jonkinlaista salaelämää. Olen oireillut tämän asian takia paljonkin, ahdistuskohtauksia, minulla diagnisoitiin lievä masennus, en todellakaan ole masentunut, en vain voinut kertoa asiasta lääkärille.
Uskoisin jopa, että jos tämän kertoisin välini vanhempiini ja perheeseeni voisivat parantua hieman, olisin ainakin oma itseni ja muut ymmärtäisivät mistä olisi kyse.
Mutta EN PYSTY ja KYKENE kertomaan tästä asiasta. Olen jo 2 vuotta odottanut sopivaa hetkeä, vaikka tiedän että ne hetket täytyy tehdä itse.
Ei ole provo, en kykene täysin selkeästi kirjoittamaan, koska en ikinäikinä ole tästä puhunut ja kertonut kenellekkään. En myöskään halua liikaa paljastaa. Kyselkää mielummin jos haluatte lisää tietää.
Ja haluaisin myöskin tietää jos täällä on jotain ex-lestadiolaisia tai tiedätte jonkun tms, kiinostavaa tietää miten läheiset ottivat asian ja kauanko meni että sai kerrotuksi ja miten kerroitte?
Kommentit (7)
yksin ajatuksiesi kanssa. Olet nuori ja tarvitset tukea ymmärtääksesi uskontojen eri ilmiöitä. Monet uskonnolliset piirit sairastuttavat ihmisen. Luota itseesi ja siihen mitä oma sisimpäsi sanoo sinulle. Ihmiset jotka yrittävät nitistää minuutesi ovat vahigollisia sinulle. Siksi niin monet sairastuvat henkisesti. He ovat hukassa itseltään. Uskonnot jotka pohjautuvat pelkoon ja pelotteluun aiheuttavat paljon kärsimystä maailmassa. Yhteisöllisyys antaa turvaa mutta yhteisön säännöt saattavat tuhota ihmisyyden. Opiskele tutki asioita etsi ja löydä ihastu ja vihastu. Ole vapaa ahdasmielisyydestä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen ison vl-perheen äiti. Hui miten tuntuu pahalta,ettet saa sanotuksi ettet halua uskoa ja elää kuin vanhempasi. Vaikka toki toivoisin lasteni "säilyvän" uskomassa,en haluaisi niiden esittävän, ahdistuen, uskovaista.
Toivon oman elämäsi selkiytymisen takia,sinun saavan jostain VOIMIA saada kerrottua "salaisuutesi" vanhemmillesi. Uskon sen olevan iso askel,mutta se kannattaa. Tiedät itsekin,ettei hyödytä mitään eikä ketään,esittää.
Kaikkea hyvää elämääsi!
sanot vaan rohkeasti mitä mieltä olet.
Et voi sille itse mitään, miten ajattelet ja koet asiat.
Kyllä sitä ymmärrystä löytyy.
Minulla edelleen läheiset ja hyvät välit läheisiini.
Vl-ystäväni eivät pidä yhteyttä, mutta en myöskään itsekään. Ystävät on jo vuosia ollu muualta.
Olosi vapautuu, kun kerrot läheisillesi totuuden.
Asia tuntuu isolta, kun vl-piirit on niin sisäänpäin lämpiäviä. Siinä yhteisössä eletään niin tiiviisti siinä uskossa heti syntymästä lähtien, joten eroaminen tietenkin muuttaa elämääsi aika ralikaalisti.
Olen nyt juuri muuttamassa pois kotoa, lähden opiskelemaan muualle. Kaikkein pahimmalta se tuntuu juuri siksi, että jos en saa nyt sanotuksi vanhempani ja muut voivat ajatella että 'menetin uskoni' siksi että lähdin, kenties ajauduin joihinkin piireihin tms. Enkä halua että niin ajatellaan muista, koska tämä on täysin henkilökohtainen asia ja päätökseni. En halua että kukaan luulee että joku on minua painostanut tähän tai muutto olisi vaikutteeni. Myöskin pelottaa että jos saan sen näin ihan lähipäivinä sanotuksi, miten vanhempani sitten suhtautuvat muuttooni..
Ja niinku sanoin ei mua oo tähän pakotettu, eikä mulla kovin läheiset välit oo monienkaan lestadiolaisten kanssa koskaan ollut. Olen nyt ollut monta vuotta yksin, ilman kavereita, muuttomme takia. Koulussa kyllä oli kavereita, mutta ei koulun jälkeen, pitkät välimatkat, huonot yhteydet yms. Eikä nekään sillätavalla mitään ystäviä, kavereita vaan.
Oon kuitenkin yksinollessa saanut miettiä asioita rauhassa, tiedän mitä haluan elämältä ja tulevaisuudessa. En kuitenkaan voi elää elämääni ennenkuin saan tän sanotuks ja en todellakaan tiedä koska se tapahtuu. Helpompaa olis vaikka pyytää jotain sanomaan niin, mutta ei ne asiat niin hoidu. Toivoisin että äitini olis jo ymmärtänyt ja tullut vaikka puhumaan ja kysymään, niinpäin olis helpompi.
iloinen asia, ettei uskosta tarvitse luopua, vaikka ei halua enää kuulua vl-yhteisöön:)Itselleni on vahva usko Jumalaan ja Jeesuksen sovintotyöhön. T: ex-vl
Sisältö jatkuu mainoksen alla
iloinen asia, ettei uskosta tarvitse luopua, vaikka ei halua enää kuulua vl-yhteisöön:)Itselleni on vahva usko Jumalaan ja Jeesuksen sovintotyöhön. T: ex-vl
Eihän sitä uskoa tarvitse hylätä. Itse olen aina oikeastaan uskonut niinkun sinäkin, enkä tajunnut silti miksi olen lestadiolainen ja miksi elämäntyyli eroaa muista ihmisistä. En halua puhua kielloista, koska minulle ne eivät koskaan ole olleet kieltoja. Ja aina on kuitenkin opetettu lapsesta saakka minullekkin että eihän se mitä tekee ole pääasia ja määrittele oletko lestadiolainen vai ei, vaan usko.
Pahalta tuntuu myös että ei mullla oikein ole ketään kenelle puhuisin tästä, koska ei tosiaankaan ole niitä hyviä ystäviä missään. Ja sitten kun olen asian vanhemmilleni sanonut niin en tiedä mistä saisin tukea. Isovanhempani ovat todella ymmärtäväisiä ja läheiset välit ovat heidän kanssaan (toisen vanhemman puolelta), varsinkin isoäitini kanssa. Asumme hyvin kaukana toisistamme, mutta luulen että jos oikein paha paikka tulee niin voisin heihin tukeutua ja he olisivat varmasti viimeiset ihmiset jotka minut hylkäisivät tämän takia. Onneksi kuitenkaan sukulaiseni eivät ole sellaisia jotka jollain tapaa hyljeksisivät ei lestadiolaisia ihmisiä, vaan kaikkia on aina pidetty ihan samanlaisina kuin muitakin. Muita lestadiolaisia en sitten paljon tunnekkaan, kovin läheisesti ainakaan.
Jos tässä nyt yrittäisi jotenkin kerätä rohkeutta että saan asiani sanottua. Tiedän että tulen kuitenkin tätä katumaan, kun en aikaisemmin tehnyt tätä, ja mitä pidempään pitkitän sitä enemmän kadun. Kiitos positiivisita viesteistä täällä!:)
No aikanaan kun täytät 18 tai muutat kotoa pois niin jättäydsyt vaan kinkereistä pois, ei siinä sen kummempaa selittelyä tarvita.