te, joita on kiusattu lapsena, miten kiusaaminen vaikuttaa sinuun tällä hetkellä?

olla yhteys koulukiusaamiseen: en vielä aikuisenakaan usko, että kukaan olisi erityisen kiinnostunut minun seurastani. Jos vaikka joku työkaveri pyytää minua osallistumaan hänen järjestämiinsä bileisiin, niin ihmettelen ensimmäiseksi, että miksi kutsui minut. Olen vähän varautunut suhteessa muihin ihmisiin ja pidän ensin hieman etäisyyttä. En pidä itseäni kovin mielenkiintoisena ihmisenä. Saan kyllä suuni auki ja pärjään normaalissa elämässä, mutta tunnen olevani aina hieman ulkopuolinen.

musta tuntuu täsmälleen samalta! epäilen aina ystävienikin tarkoitusperiä, jos ne nyt ovat ystäviä, en mä tie...

Aikanaan kiusattiin paljon ulkonäön vuoksi, vaikka nyt olen ymmärtänyt, että olen lapsena ollut ihan tavallisen näköinen ja normaalipainoinen.



Olen ujo ja yksinäinen. 18-vuotiaana sairastuin anoreksiaan, koska koin olevani vieläkin läski ja ruma. 4 vuotta taistelin anoreksian kanssa, mutta selvisin. Mutta yksinäinen olen, en oikein uskalla lähestyä ihmisiä...Oikeita ystäviä ei ole yhtäkään. Välillä mietin, kuka olisi sellainen ihminen, jolle voisin soittaa hädän hetkellä, ja vastaus on aina, ettei minulla ole sellaista ihmistä.

olen epävarma itsestäni, sanomisistani, ulkonäöstäni, joka asiasta. en osaa ottaa kehuja vastaan, tuntuu aina että no tuo vain sanoo. minulla on huono itsetunto, todella huono.. vaikuttaa ihan jokapäiväiseen elämään.

kuin monet aiemmat: en usko, että ketään oikeasti kiinnostaa minun seurani. Otan kaikki mahdolliset hylkäykset todella raskaasti, myös kuvitellut sellaiset. Esim. jos näen facebookissa että kaverini ovat olleet jossain ja minua ei kutsuttu mukaan, olen heti varma, että se johtuu siitä, että he oikeasti vihaavat minua ja että olen vääränlainen ja huonompi kuin muut. Nämä reaktiot tietty vaihtelevat, joskus menee pitkiäkin aikoja etten saa noita fiiliksiä, mutta stressi, unen puute ja epävarmat elämäntilanteet aiheuttavat sitten noiden ahdistuksien leimahtelua.



Nuorempana en kunnioittanut itseäni tarpeeksi ja käytin seksiä työkaluna hakiessani hyväksyntää. Myöhemmin parisuhteissa en vaatinut kunnioitusta kumppaneiltani. Vaikka seurustelin ihan kivojen poikien ja miesten kanssa, annoin heidän kohdella itseäni aika järkyttävillä tavoilla nuorena aikuisena.



Sittemmin olen terapian ja aikuistumisen myötä saanut perspektiiviä ja kasvanut yli kiusatun raameista, ja jotain positiivistakin voisin väittää tulleen kiusaamisestani. Osaan analysoida ihmisiä hyvin, näen tosi kaukaa kuka on kiusaaja ja mikä ihmisiä motivoi - tämä on taito, joka kiusatun on pakko kehittää suojellakseen itseään. Kestän myös nyt aikuisena hyvin toisinajattelijan roolin (esim. työpaikalla) koska totuin eristykseen ja toisten kritiikkiin jo pienenä.

minä olin teini-iässä ja lähes kolmikymppiseksi vahvasti pakko-oireinen perfektionisti juuri kiusaamisen takia. En uskonut, että minä tarpeeksi hyvä sinällään, ja kuten yllä joku sanoi, kuvittelin olevani "vääränlainen". Muita tyhmempi, tietämättömämpi, rumempi, käytöstavattomampi ja joka suhteessa surkeampi. TÄmä oli sitten sitäkin pahempaa, kun koko ajan näin, että muutkin ovat aivan helvetin tyhmiä. Jos ja kun minä olin vielä surkeampi, kuinka hirveän surkea minun täytyikään olla!



Ja tämä siitä huolimatta, että mulla siis oli jo parisuhde ja perhe, korkeakoulututkinto ja omakotitalo siinä kaksivitosena. Perfektionismi ja pakko-oireet sai sekä panostamaan opiskeluun ja työuraan että vie myös syömishäiriöön.



Kun olin noin 30 jotain vaan naksahti ja yhtäkkiä lakkasin välittämästä. TOsiasia on, että mä EN ole muita huonompi ja vihdoin pystyin myös uskomaan sen. Itseasiassa minä olen useimpia ihmisiä älykkäämpi ja fiksumpi ja sivistyneempi ja parempikäytöksinen. Nyt mä olen oikeasti juuri niin ylimielinen tai vielä ylimielisempi ja elitistisempi kuin ne kiusaajat silloin syyttivät. Ja hyvä niin.

lähempänä neljääkymmentä pääsin irti vanhoista ajatusmalleista, itsesäälistä, huomionhakuisuudesta... ja pääsin niistä korostamalla noita, ikään kuin "katsoin loppuun" nuo asiat ja totesin, että joko jään tälle tasolle tai sitten päästän irti



päästin irti, ja olen nykyään hyvin vahva ihminen, vaikka koskaan en voi unohtaa, enkä haluakaan unohtaa, koska voin nykyään auttaa muita ihmisiä, jotka ovat jossain asiassa heikkoja



t. koulukiusattu

ja vielä tuo kolmas pyörä ongelma aina läsnä. Itstunto nollissa ja uusien ystävyyssuhteiden solmiminen tosi vaikeaa

enkä hakeudu ihmisten seuraan.



En ole avoin enkä seurallinen enkä koskaan puhu itsestäni kuin välttämättömimmän ja senkin varautuneesti. Osaan kyllä näytellä hyvin ja sen takia minusta usein saakin positiivisen ensivaikutelman vaikken todellisuudessa ole avautunut lainkaan esim. työhaastatteluissa.



Luullen, että tämä voi olla seurausta koulukiusaamisesta mutta voi se kyllä olla luonteenpiirrekin.

että olen päässyt varsinaisesta kiusaamisesta yli. Ei tunnu enää pahalta miettiä niitä vuosia, jolloin mua kiusattiin, koska se on taakse jäänyttä aikaa.



Sen sijaan musta tuntuu, että kiusaaminen on muovannut psyykeäni niin hyvässä kuin pahassa. Olen tällä hetkellä elämässäni sellaisessa jumissa, josta en tunnu pääsevän eteenpäin. Olen aiemmin sairastanut keskivaikean masennuksen ja parantunut, mutta nyt olen päätynyt johonkin ihmeelliseen limboon. Epäilen, että mulla on jonkinlainen tarkkaavaisuushäiriö, mutta en saa aikaiseksi ottaa yhteyttä mihinkään tahoon, jotta voisin saada apua - olen vähän väsynyt olemaan MT-ongelmainen.



Toisaalta koen, että kaikki elämäni kokemukset ovat muovanneet minusta myös vahvemman, oikeudentajuisemman ihmisen. Minun on helppo asettua toisten asemaan. Voi olla, että jos minua ei olisi kiusattu, olisin jopa itse voinut päätyä kiusaajan asemaan - en tiedä. Olen aina ollut hyvin sosiaalinen, ja ala-asteen persona non grata -vaiheen jälkeen mulla on ollut todella laaja ystäväpiiri. Voi olla, että sosiaalisuuteni olisikin kääntynyt lapsena siihen, että alan pyörittää hovia ja sorsia muita, ihan niin kuin luokkani suositut tytöt tekivät. Ken tietää...

Selkeimmin siinä että kun olen suurimman osan elämästäni ollut yksin niin mulla on jäänyt monet sosiaaliset taidot oppimatta enkä vieläkään osaa tutustua ihmisiin enkä olla yhtään rennosti muuta kuin ihan lähimpien kanssa. Ja siinä että suhtaudun yleisesti ottaen ihmisiin negatiivisesti ja uskon suurimman osan naureskelevan mulle selkäni takana. Varmaan on vaikuttanut myös surkeaan itsetuntoon, syömishäiriöisyyteen ja siihen että itse olen niin empaattinen ja kaikkein heikompien puolella.

siinä mielessä olen säälittävä edelleen, että 2 ala-asteaikaista koulukiusaajaani kuuluu edelleen "ystäväpiiriini". En vain ole osannut laittaa välejä poikki/selvittää heidän kanssaa näitä vanhoja asioita. Edelleen heidän seurassaan tunnen alempi arvoiseksi ja heidän käytöksestään paistaa välillä läpi sellainen ylempiarvoisuus. Jostain syystä he kuitenkin haluavat edelleen olla seurassani. Itse en hakeudu heidän seuraansa. Ja ikää on kuitenkin 30 vuotta. (ja kaikki on hyvät koulutukset ja työt)

jotenkin lähtökohtaisesti ajattelen, että muut ovat minua fiksumpia. Ja aivan kuten joku muukin kirjoitti, olen koko elämäni ollut ihmeissäni siitä, että vaikka suuri osa ihmisistä on aivan onnettomia kämmäreitä, he ovat silti jollain mystisellä tavalla minua parempia.



Myös minulla on ollut aina vaikeuksia solmia läheisiä ihmissuhteita. Saan helposti kavereita koska olen sellainen "hengailija" ja otan ihmiset sellaisina kuin he ovat. Minun on kuitenki helppo jättää pitämättä yhteyttä, ja pitkänkin aikaa kaverina ollut ihminen jotenkin vain lipsahtaa pois mielestä, jos esimerkiksi vaihdan paikkakuntaa. Sama juttu miessuhteissa; minun on aina ollut helppo sekä olla miesten kanssa, että olla olematta. Olin aina hyvin järkyttynyt, jos mies halusi muuttaa mukavan hengailusuhteen joksikin vakavammaksi. Enhän mä tietenkään jatkanut sitten noita tapailuja. Hieman tyhmähän sellaisen miehen oli pakko olla joka näki minussa jotain hyvääkin. Seurustelu olisi vain johtanut siihen hirvittävään häpeään, että hän jonain päivänä olisi nähnyt minut sellaisena kuin olin (=huonona) ja alkanut inhota minua.



Vanhemmiten tietenkin olen muuttunut, minulla on perhe ja mies ja näin päin pois, mutta kyllä kiusattuna oleminen jätti jälkensä ihan peruspersoonaan.

on todella stressaavaa. Kuormitun valtavasti. Välttelen viimeiseen asti esim. kylään menoa. En halua vieraita kotiin. Joku tavallinen asia esim. lääkärikäynti vaivaa pitkään. Loppupäivän on aivan väsynyt ja stressaantunut. Jatkuvasti päässä pyörii, mitä sanoin, miten käyttäydyin, mitä minusta ajateltiin, teinkö jotain väärin jne.



Kalenterissa on pakko olla paljon tyhjää. Pitää olla omaa rauhaa. Ei voi sopia useampaa menoa samalle päivälle eikä edes peräkkäisille päiville. Omaa itseä pitää kuunnella.

erakoitunut. En kaipaa muita ihmisiä oman perheeni lisäksi, pienten lasteni kanssa olen kotona ja kotipihalla pääasiassa. Joskus saan taisteltua itseni johonkin leikkikerhoon, mutta en viihdy siellä jos siellä on kovin paljon väkeä. Jotkut vieraat ihmiset ahdistavat ja jollain lailla häpeän itseäni ja tunnen itseni rumaksi ja surkeaksi..Nuorempana ennen lapsia oli monen vuoden ajan päihdeongelmaa, väkivaltaista käytöstä ja muutama itsariyritys. Toivon, että omat lapseni välttyisivät moiselta.

että he eivät pidä minusta ja minun onkin vaikea puhua vieraille ihmisille. Joskun on myös vaikea tervehtiä puolituttuja.

en enää oikeasti ajattele noin, mutta sellainen alitajuinen takavire aina välillä tulee. Lapsena hyvinkin reippaasti soitin kavereille voivatko olla kanssani, mutta esimerkiksi nykyään kyläilyn ehdottaminen on (alitajuisesti) toisen häirintää. Siksi minulla ei olekaan kovin paljon kavereita, kun kenellekään en "kehtaa" laittaa viestiä tai soittaa :-(



Minua siis on kiusattu siten, että kaikesta sanomisestani on väännelty jotain. Jos vastasin tunnilla (ihan oikein) opettajan kysymykseen, niin seuraavalla välitunnilla sain siitä kuulla. Kummasti alkaa varomaan puhumista...

olla yhteys koulukiusaamiseen: en vielä aikuisenakaan usko, että kukaan olisi erityisen kiinnostunut minun seurastani. Jos vaikka joku työkaveri pyytää minua osallistumaan hänen järjestämiinsä bileisiin, niin ihmettelen ensimmäiseksi, että miksi kutsui minut. Olen vähän varautunut suhteessa muihin ihmisiin ja pidän ensin hieman etäisyyttä. En pidä itseäni kovin mielenkiintoisena ihmisenä. Saan kyllä suuni auki ja pärjään normaalissa elämässä, mutta tunnen olevani aina hieman ulkopuolinen.

musta tuntuu täsmälleen samalta! epäilen aina ystävienikin tarkoitusperiä, jos ne nyt ovat ystäviä, en mä tie...

lähden kyllä mukaan jos kutsutaan (ilahdun) mutta itse en osaa ottaa yhteyttä muihin.

-30 (joka vastasi ensin ja luki ketjun vasta sitten)

kiusaamisen loppumisesta n.15 vuotta aikaa, ja olen onnekseni saanut käännettyä pahat muistot vahvuudekseni, ja uskallan sanoa että ilman niitä kokemuksia en olisi yhtä vahva kuin nyt olen. en toki olisi halunnut kulkea sitä polkua tähän pisteeseen, mutta en olisi se ihminen joka nyt olen, ilman kaikkia niitä kokemuksia joita elämän varrella olen kokenut. kliseehän se on, mutta itse olen sen todeksi todennut. lähelläni on ne ihmiset jotkä lähelleni haluan, olen oppinut tunnistamaan ne ihmiset jo kaukaa joilla ei ole mitään asiaa minun lähelleni, ( esimerkkinä narsistiset ihmiset). en pyytele anteeksi olemassa oloani keneltäkään, seison vahvasti omien mielipiteideni takana, en alistu. lähimmille ihmisille antaisin vaikka housut jalastani!

kiusaamisen loppumisesta n.15 vuotta aikaa, ja olen onnekseni saanut käännettyä pahat muistot vahvuudekseni, ja uskallan sanoa että ilman niitä kokemuksia en olisi yhtä vahva kuin nyt olen. en toki olisi halunnut kulkea sitä polkua tähän pisteeseen, mutta en olisi se ihminen joka nyt olen, ilman kaikkia niitä kokemuksia joita elämän varrella olen kokenut. kliseehän se on, mutta itse olen sen todeksi todennut. lähelläni on ne ihmiset jotkä lähelleni haluan, olen oppinut tunnistamaan ne ihmiset jo kaukaa joilla ei ole mitään asiaa minun lähelleni, ( esimerkkinä narsistiset ihmiset). en pyytele anteeksi olemassa oloani keneltäkään, seison vahvasti omien mielipiteideni takana, en alistu. lähimmille ihmisille antaisin vaikka housut jalastani!

Tämä on kuin mun kirjotus! Kävin lukioaikana terapeutilla alunperin muusta syystä kuin kiusaaminen, mutta siitä johtui monet muut ongelmat joita silloin oli...

Nykyään olen joidenkin mielestä jopa ärsyttävän itsevarma. En enää välitä tuntemattomien mielipiteistä. Juha Tapion biisiä lainatakseni: kelpaat kelle vaan!

fiiliksenä nuoria poikia kohtaan (9-15v). Onneksi on omiakin poikia, joiden kasvun myötä toivottavasti saan nuo tunteet pois.



Itsetunnon onneksi nosti eka pidempiaikainen poikaystävä, joka suorastaan jumaloi minua, kehui joka päivä kauniiksi yms. :)