Ärsyttää ihmiset, jotka eivät ilmaise negatiivisia tunteitaan.

jotka kokoajan valittaa kaikesta. Kaikesta kivastakin kaivetaan vaan negatiivisia asioita. ;)

tapoja käsitellä vaikeita asioita.

Joskus se on parempikin olla suhtautumatta vaikeisiin asioihin aina niin suurella draamalla.

Mua taas rassaa ne saakelin kitisijät. Jos kysyy, mitä kuuluu, niin saa kuulla rasittavan esitelmän omista sairauksistaan ja kuinka työpaikalla on kaikki päin persettä, taloyhtiössä on asiat päin persettä, lapset olleet sairaana...



Näitä riittää! Eniten ihmetyttää ne puolitutut, joiden henk. koht. elämästä ei oikeastaan haluaisikaan tietää mitään. Mut he alkavat avautua, ja sitten onkin kerrottu perinpohjin aviokriisit ja omat, miehen, lapsien ja omien vanhempien sairaudet ja omaishoitajuus-jutut takapuolen pesemisiä myöten.

Siispä jätän negatiiviset tunteeni syrjään näiden seurassa, en vaan jaksa sitä reaktiota. Hymistely on helpompaa ja seura on silloin mukavampaa. Ne vaikeudet kun eivät valittamalla ja kauhistelemalla muutu yhtään sen helpommiksi käydä läpi.

jos negatiivisuutta kaipaa. Täällä sitä riittää!

luettelevat kuinka raskasta ja vaikeaa heillä on ja sitten viimeisessä lauseessa kumminkin mitätöivät sanomansa: "on tämä raskasta, mutta kumminkin niin ihanaa".

eli tyhjänpäiväiset valittajat, jotka eivät seiso sanojensa takana.

Kun oppii, että itse on enimmäkseen vastuussa siitä, mitä tuntee ja etenkin miten pitkään jotain tuntee tai miten hallitseviksi tunteet haluaa kasvattaa, niin tajuaa, että negatiivisuus on asenne, ei tunnetila.



Jos jotain negatiivista sattuuu, tottakai ottaa pattiin. Mutta jos ottaa niin kovasti pattiin, ettei pysty lopettamaan oman tunteen hallinnoivaa asemaa vaan fiilis vain jatkuu ja jatkuu, niin "päässä viskoo", ei tapahtumissa ympärilläsi.



Ainoa pitempikestoinen negatiivine tila, joka mielestäni todella on "ansaitusti elämää ohjeileva", on suru tai pelko jonkun vakavamman asian takia.

mutteivat koskaan mitään muutakaan.