Voisitteko te jotka olette hylänneet sairastuneen ystävän

omasta keinottomuudesta kohdata vaikea asia ja sairas ihminen. Ei niinkään ilkeydestä, epäkohteliaisuudesta tai viitsimättömyydestä. Asia on niin vaikea ja itsestä tuntuu, ettei esim. halua pahentaa toisen tilannetta näyttämällä oma surunsa tai esim. itkemällä toisen nähden. Suru ystävän perheen ja lasten puolesta voi olla liikaa itselle ja ei halua lisätä toisen surua omalla surulla.



Toisaalta joillakin asian torjuminen on sairauden ja kuoleman etäännyttämisestä itsestä ja omasta perheestä. Se, mitä ei näe, sitä ei ole. Ystävän sairastuminen rintasyöpään tms. ei voi koskettaa itseä, kun asian jotenkin "unohtaa" ja porskuttaa eteenpäin arkielämässä. Naiivia ja toki kaukana todellisuudesta mutta selviytymiskeino joillekin.



Totta on sekin, että todelliset ystävät ja ne pelkät kaverit punnitaan näissä tilanteissa. Tosiystävä jaksaa tai ainakin yrittää jaksaa elää rinnalla myös nämä vaikeat ajat. Kavereista ei tähän ehkä ole.