Voisitteko te jotka olette hylänneet sairastuneen ystävän

kyllä mulla ainakin monia ystäviä on jäänyt matkan varrelle. Elämä muuttuu, ihmiset muuttaa, perhe vie suurimman osan ajasta yms. onhan näitä syitä.

ei ole ystävästä vaan omaisesta. Mutta, ensinnäkään en hylännyt, en vain halua olla tekemisissä. Syy: tämä ihminen ei suostu ottamaan vastaan ilmiselvästi tarvitsemaansa ammattiapua (on saanut lähetteet sun muut, mutta ei sitoudu yhteistyöhön ammattilaisten kanssa), vaan kuormittaa läheisiään, niin läheiset itse joutuvat yksi toisensa jälkeen kieltäytymään yhteydenpidosta. Itse pidin yhteyttä, kunnes uuvuin sairaslomakuntoon. Johonkin oli raja vedettävä. Sanoin tälle omaiselle, että voin jatkaa yhteydenpitoa sitten, kun hän huolii hänelle tarjotun ammattiavun. Ei ole huolinut. Tuosta keskustelusta on jo muutama vuosi kulunut.

Omissa vaivoissa, peruu aina tapaamisen viime hetkella, ei ole kiinnostunut muusta kun omasta navastaan kavi parin vuoden jalkeen niin tuskastuttavaksi etten jaksanut olla yhteydessa. Eipa hankaan juuri soittele.

alkoi oirehtia psyykkisesti niin pahasti että kanssakäymisemme alkoi tuntua ahdistavalta ja hän oli hyökkäävä käytökseltään, ilman mitään järkevää syytä. Ymmärrän että hänen poikkeava käytöksensä johtuu osaksi hänen sairaudestaan, mutta minun on pakko suojella myös itseäni ja lastani.

Tarkoitan tätä ilmiötä, josta lähes kaikki sairastuneet kertovat. Monet ystävät, jopa suurin osa ystävistä, jättivät. Osa heti, mutta pääsääntöisesti parin-kolmen vuoden sisällä siitä kun olivat saaneet tietää sairaudesta.



Kaikilla oli varmasti jokin "syy", eikö niin. What's your excuse?

ei ole ystävästä vaan omaisesta. Mutta, ensinnäkään en hylännyt, en vain halua olla tekemisissä. Syy: tämä ihminen ei suostu ottamaan vastaan ilmiselvästi tarvitsemaansa ammattiapua (on saanut lähetteet sun muut, mutta ei sitoudu yhteistyöhön ammattilaisten kanssa), vaan kuormittaa läheisiään, niin läheiset itse joutuvat yksi toisensa jälkeen kieltäytymään yhteydenpidosta. Itse pidin yhteyttä, kunnes uuvuin sairaslomakuntoon. Johonkin oli raja vedettävä. Sanoin tälle omaiselle, että voin jatkaa yhteydenpitoa sitten, kun hän huolii hänelle tarjotun ammattiavun. Ei ole huolinut. Tuosta keskustelusta on jo muutama vuosi kulunut.

eivät olleetkaan tosiystäviä, joutavat mennäkin.



Tosiystävät kyllä pysyvät.

että jos sairastuneen/vammaisen jättää tämän hankalan käytöksen vuoksi, ei ole kummoinenkaan ystävä ollut.



Monesti sairaudet, ainakin vakavammat, aiheuttavat suoraan tai välillisesti henkisiä paineita sille sairastuneelle - jotka voivat olla tosi pahoja, jos on vakavasta ja ikävästä sairaudesta kysymys.



En tarkoita että kaikkea pitäisi sietää koko ajan...mutta jotkut varmaan pistävät aika pienestäkin tuittuilusta välit etäämmäs. Eli jos kaverin sairastuminen on heille vaikea asia, eivätkä he osaa siihen ihan suhtautua, niin aika herkästi kehitetään vetäytymisen syy jostain pikkuasiasta.

Tarkoitan tätä ilmiötä, josta lähes kaikki sairastuneet kertovat. Monet ystävät, jopa suurin osa ystävistä, jättivät. Osa heti, mutta pääsääntöisesti parin-kolmen vuoden sisällä siitä kun olivat saaneet tietää sairaudesta.

Kaikilla oli varmasti jokin "syy", eikö niin. What's your excuse?

todellakin alkoi kuormittamana minua ja koko perhettäni liiaksi. Ei huoli apua, kukaan lääkäri ei oikeesti tiedä mitään, skitsoilee, tekee valituksia, kanteluja, tutkintapyyntöjä viikottain milloin kenestäkin jne jne. Kaikki pyörii vain hänen vääristyneen maailmankuvansa ympärillä. Kuka sellaista jaksaa vuodesta toiseen?

Äitini pysyi siskonsa rinnalla kuolemaan asti, mutta kyllä se sattui. Asia oli jo tarpeeksi rankka, mutta päälle hirveä ilkeily, säännöllinen haukkuminen jne. Saattoi haukkua äidin illalla ihan pystyyn ja seuraavana päivänä taas otti ilolla vastaan, kun taas pahoitti mielen. Ikäeroa oli vain 1,5 vuotta ja oli sitä mieltä, että on väärin, että hän kuolee ja äitini jatkaa elämää. Se on niin sattumaa, mutta oli katkera silti.



Toisaalta viimeinen muisto jäi äidille kaunis. Illalla oli käymässä taas sairaalassa ja luki ääneen aikakausilehteä, kun siskonsa oli puolitajuttomana silmät kiinni. Lopulta lähti kympiltä kotiin ja otti kädestä kiinni luvaten tulla taas seuraavana päivänä. Täti oli silmät kiinni hymyillyt ja puristanut kättä. Kuoli seuraavana yönä.

ne jotka sen sairastuneen ystävän ovat unohtaneet, toivottavasti olette kokeneet saman. Muuten ei ole paljoa painoa teidän kommenteillanne.



T. Yksi joka ei pidä yhteyttä veljeensä.

ne jotka sen sairastuneen ystävän ovat unohtaneet, toivottavasti olette kokeneet saman. Muuten ei ole paljoa painoa teidän kommenteillanne. T. Yksi joka ei pidä yhteyttä veljeensä.

eli siis "ne jotka sen sairastuneen ystävän ovat unohtaneet, eivat ole kummoisia ystäviä olleet"

Ei enää tullut soittoja eikä muitakaan yhteydenottoja.

Ainoastaan pari ystävää kyseli kuulumisia entiseen tapaan tai jopa tiheämmin.

Vierastavatko ihmiset "heikkoja"?

Minäkin kuitenkin elin ihan normaalisti hoitojaksoja lukuumottamatta, en vellonut itsesäälissä tms. Melkoinen pettymys oli huomata että osa ystävistä on ystäviä vain silloin kuin minulla menee hyvin.

Oma mieheni meni aivan lukkoon, kun hyvältä ystävältä kuoli pieni vauva. Meillä oli silloin vastasyntynyt kotona ja mieheni ei tiennyt miten päin olisi. Yhden puhelinsoiton soitti, mutta on edelleen niin jumissa, ettei ole osannut ottaa ystäväänsä yhteyttä. En ole väkisin patistanut, mutta syksyllä on pakko tehdä jotain, ettei ystävyys mene ihan karille ja turhaan. Miehelläni vain ei kerta kaikkiaan tunnu olevan sanoja noin isolle asialle, pelkää itse samanlaista tilannetta, ei tiedä mitä ystävälle sanoisi ja jännittää kamalasti. Olen koittanut sanoa, että tärkeintä on että sanoo "ihan mitä tahansa" ja koittaa pitää välit hyvinä, mutta ei toista voi väkisin vääntää.

Osa tuttavista katoaa saman tien ja vaihtaa kadulla puolta sinut nähdessään, ihan tosi! (näiden kohdalla luulen että ollaan oikeasti niin hämillään, että ei vain kyetä kohtaamaan ihmistä jolle on tapahtunut paha asia, ei osata sanoa mitään joten vältellään).



Aika moni tekee "tervehdyskäynnin", mutta sen jälkeen heistä ei enää juuri kuulu mitään.



Jotkut jaksavat kutakuinkin entiseen malliin tuntea vuoden-pari-kolme, mutta sitten yhteydenotot harvenevat.



Riippuu toisaalta hyvin paljon sairaudesta. Ihan eri juttu jos on nopea sairaus jonka kesto on kutakuinkin tiedossa (joko paranemiseen tai kuolemaan asti). Tai jos on vaikka "päättymätön" krooninen sairaus josta ei ole enää koskaan paluuta normaaliin, vaan elämä vaan muuttuu pysyvästi (pyörätuoli, työkyvyn menetys, kova lääkitys, ajoittain toistuvat psykoosit jne. jne.).

Sen mäki haluaisin tietää. multa katos kans kaikki vaik oon viel nuori ja haluaisin tehä asioita kavereiden kanssa tai edes jutella joskus jonkun kanssa, mut ei mua pyydetä minnekään mukaan tai jos itse pyydän niin kaikilla on aina jotain muuta. No enhän mä pysty samoihin asioihin kuin ennen mut on silti paljon asioita joita mä vielä pystyn tekemään.

Ei kuolemanvakavasti mutta siis hänellä todettiin krooninen elämää jonkinverran vaikeuttava sairaus. Hän ei puhunut mistään muusta kuin sairaudestaan, hänelle ei saanut puhua mistään muusta kuin hänen sairaudestaan. Itselleni oli juuri syntynyt vauva joka ei nukkunut millään, olin aivan tolkuttoman väsynyt mutta jos erehdyin siitä edes jotain sanomaan niin ihan turhaan valitin kun hänellä oli asiat oikeasti huonosti. Samoin oma minulla aina ollut epilepsiani ja epilepsialääkitykseni sopimattomuus ja sen aiheuttamat oireet olivat ihan yhtä tyhjän kanssa enkä siitäkään asiasta saanut mainita mitään koska hänen sairautensa oli nyt akuutimpi. Sitten kaikki katkera kiukuttelu vielä päälle. En vaan jaksanut, oli rankkaa itselläkin enkä jaksanut toimia hänen kaatopaikkanaan ilman mitään vastavuoroisuutta.

Jankutti ja jankutti, ettei häntä enää kiinnosta mikään ja ettei tarvii tulla käymään sairaalassa eikä kotona. Pari kertaa sai raivaritkin. Koitin kysellä hoitajilta onko tuollainen joku ko. sairaudesta johtuva shokkivaikutus mutta eivät ne saaneet kommentoida mitään mulle kun en ole sukulainen tai lähiomainen. En minä tuommoista viitsi kuunnella joten ajattelin että olkoon sitten. Ihan oli siis sairastunut itse syynä. Eikä tuo ole kyllä perään soitellut sen jälkeen kun yhteydenpitomme hiipui joten ei sitten varmaan tosi ystävyydestä ollut kysekään.

juteltiin yhtenä iltana ja sanoin että et ole lainkaan samanlainen kuin entinen työkaverini joka märisi joka asiasta, jos joku oli tuonut kakkua töihin kiljui hän suureen ääneen mitä hänelle on tuotu tai kun joku kertoi lähtevänsä illalla terassille olusille työkaveri naama väärinpäin, en mä vaan koskaan voi mennä oluelle, valitus oli joka päiväistä ja monta kertaa päivässä.



Ei kukaan ihminen jaksa kuunnelle valitusta koko ajan, pyhimys ihmisen täytyy olla että sellaista jaksaa koko ajan.

kertoa siis, että mistä tässä oikein puhutaan? Tarkoitatko psyykkistä vai fyysistä sairastumista? Mitä on hylkääminen noin käytännössä?