Onko täällä erityislasten vanhempia?

Jos siis sieltä näkyy ryhmän jäsenien nimet/kuvat. Selitä kaveripyynnössäsi oma tilanteesi ja se miksi pyydät kaveripyyntöä. Luulisi että samassa tilanteessa olevat suostuvat mielellään.

meillä hyvin samantyyppinen tyttö, menee nyt kouluun.

Olisi kiinnostavaa vaihtaa ajatuksia esim. siitä, miten hoidatte noita itku/ulinatilanteita.

Toimintaterapiaa? Musiikkiterapiaa? Muksuoppi?



Miten teitä ja koulua on ohjeistettu tilanteessa?



Minusta kuulostaa siltä, että lapsella riittää RAUHALLISESSA tilanteessa kapasiteetti tunteiden hallintaan, mutta kuormittavassa tilanteessa (melu, aistiärsykkeet, ryhmätilanne) lapsi ei yksinkertaisesti pysty hillitsemään itseään. Tällöin se sairaalakoulu ei välttämättä ole huono ratkaisu, sieltähän voi käydä lähikoulussa myös osittain jne. Sairaalakouluissa on resursseja. (Toki myös huonojakin puolia.)



Sinun kannattaisi lukea kirja nimeltä: tulistuva lapsi (Greene) Kuten sanoit, kyse ei ole rajojen puutteesta vaan lapsen kapasiteetistä.



Vertaistukea saattaisit löytää leijonaemot nimiseltä yahoon keskustelupalstalta.

Hei! Samankaltaista en ole koskaan tavannut, johtunee siitä että toimin etupäässä kehitysvammaisten kanssa. Mutta miten koulussa lapsi toimii? Siis onko aggressiivinen vai saako "vain" kiukkupuuskia? Kuinka vanha hän on? Minkälaisia traumoja varhaislapsuudesta?



Miten lapsi eroaa klassisesta ADHD:sta? Tekstisi perusteella kuulostaa nimenomaan aidolta ADHD:ltä kiukunpuuskineen ja ylimääräisine ärsykkeineen. ADHD-diagnoosin saa usea vain vilkas lapsikin. Onko teillä mitään lääkitystä tai siihen mahdollisuutta? Lapsen elämä voisi niin helpottua.

Käydään lapsen kanssa muutaman kerran vuodessa "seurantakäynnillä" yliopistollisen sairaalan lasten psyk. osastolla. Lapsi on jonossa terapiaan, mutta terapeutteja on vaikea saada. Terapiasta tulisi pitkä, kriisi- ja traumaterapiasta, leikkiterapiasta lääkärit ovat puhuneet.

Lastensuojelun kautta on saatu tosiaan tuo tukiperhe, joka on mun jaksamisen tueksi annettu. Yhteispalavereja on koulun ja muiden viranomaisten välillä pari kertaa vuodessa, mutta mä en koe niistä olleen juuri apua. Mitään neuvoja tai ohjeita lapsen kanssa pärjäämiseen en ole saanut, eikä kai koulukaan sen kummemmin.



Kiitos kirjavinkistä, otankin heti selville mistä tuon kirjan voisin ostaa/saada lainaksi.



Miten lasta voisi tukea siinä, että tunteiden hallinta onnistuisi muuallakin kuin tutussa ja rauhallisessa tilanteessa? En tiedä olenko tehnyt oikein vai väärin, mutta yritän ottaa lasta mukaan uusiin tilanteisiin, kauppareissuille tai erilaisille "retkille" vaikka hoploppiin tai uimahalliin tai rannalle jne. Ja ennen perille saapumista käyn erityislapsen (ja myös toisten lasten) kanssa läpi "säännöt" joita paikassa tulee noudattaa. Tavallaan käyn läpi etukäteen mahdolliset hankalat tilanteet ja muutenkin yleisen käytännön miten paikoissa toimitaan. Oletan, että tämä auttaa lasta näissä uusissa tilanteissa ja ehkä hiukan helpottaa tunteidenkin hallintaa? En tiedä.



Leijonaemot googletin eilen illalla, ovat vain kaikki kesälomalla nyt joten jäsenyyttä pitää ootella tämän kuun loppuun.







ap

Lapsella ei ole oppimisessa mitään ongelmia, lähinnä koulunkäyntiongelmat kulminoituvat omaehtoisuuteen ja vaikeuksiin hillitä itseään. Saattaa esim. kieltäytyä tekemästä jotain mitä opettaja määrää, tämä liittyy aina asioihin jotka on lapselle uusia ja joissa kokee ettei osaa. Ei siis kestä pettymyksen tunnetta, sitä että ei hallitsekaan asiaa täysin. Mutta kun jossain kohtaa suostuu asiaa yrittämään ja huomaa osaavansa, niin tämän jälkeen suoriutuu nopeasti tehtävistä.

Koulussa on myös aggressiivisuutta ja kiukunpuuskia. Aggressiivisuutta on saatu jo karsittua vähemmäksi, enää ei tule niin paljon "yhteenottoja" muiden oppilaiden ja aikuisten kanssa kuin alkuun. Poika on nyt 9v, oirehtiminen alkoi eskarissa. Sitä ennen ei mitään ongelmia tai huolta, päivähoidossa kaikki meni aina ihan normaalisti.

Mitään suurempaa ylivilkkautta ei lapsessa ole, pystyy halutessaan keskittymäänkin. Lääkärit ovat olleet sitä mieltä, että mitään perinteistä ADHD:tä tai muita keskittymishäiriöitä lapsella ei ole. Neurologista tutkimusta tosin lapselle ei ole tehty koskaan. Vain psykiatrisia. Lääkitystä ei ole eikä sitä ole tarjottukaan, asiantuntijat ovat sitä mieltä että käytös johtuu vain ja ainoastaan lapsen varhaislapsuudessa kokemista asioista jotka on siis käsittelemättä. (Psyykehäiriöinen isä joka kohteli minua sadistisesti lasten nähden piti mm. vankina keittiön nurkkauksessa, tappouhkauksia, väkivaltaisuutta minua kohtaan, eron jälkeenkin vielä jatkanut toimintaansa ja ottanut myös lapsensa "kohteiksi" toiminnalleen)

Hei! Samankaltaista en ole koskaan tavannut, johtunee siitä että toimin etupäässä kehitysvammaisten kanssa. Mutta miten koulussa lapsi toimii? Siis onko aggressiivinen vai saako "vain" kiukkupuuskia? Kuinka vanha hän on? Minkälaisia traumoja varhaislapsuudesta?

Miten lapsi eroaa klassisesta ADHD:sta? Tekstisi perusteella kuulostaa nimenomaan aidolta ADHD:ltä kiukunpuuskineen ja ylimääräisine ärsykkeineen. ADHD-diagnoosin saa usea vain vilkas lapsikin. Onko teillä mitään lääkitystä tai siihen mahdollisuutta? Lapsen elämä voisi niin helpottua.

Ongelma hänellä on aistiyliherkkyysperäinen, mutta ilmenee juuri samalla tavalla.



Häntä hoidetaan : välttämällä ahdistavia tilanteita, ennakoimalla, siedättämällä lapselle sopivalla tahdilla, tasoittamalla (esim. hyppimällä tasajalkaa kun kohtaus on tulossa- keinot ovat yksilölliset).



Toimintaterapeutin kanssa harjoittelevat tunteiden tunnistamista. Vaikka teillä syy on eri, niin luulen, että toimintaterapiasta vois olla teillä silti hyötyä. Toimintaterapeuttihan auttaa lasta toimimaan omassa ympäristössään. Ja ohjaa opettajia (näitä asioita opetetaan tosi vähän, joten hekin ovat aika keinottomia) ja vanhempia toimimaan "oikein" ja yhtenäisesti.

Olen ymmärtänyt että sinne pääsisi ilman yliopistollisen sairaalan lähetettäkin, toisin kuin noihin pitkiin terapioihin joihin lapseni nyt on jonossa? Voisiko esim lastensuojelun kautta pyytää lähetettä toimintaterapiaan vai miten?

Lapsen tilanne on todella rankka, etenkin kun minusta tosiaan tuntuu että mitään konkreettista apua emme ole saaneet. Palavereita kyllä riittää, mutta mikään (=lapsen käytös) ei muutu muuta kuin korkeintaan huonompaan. Lomat menee vielä, nämä ovat hengähdystaukoja sekä minulle että pojalle, mutta kun koulu taas alkaa, alkaa loputon stressi ja murhe :(

Ongelma hänellä on aistiyliherkkyysperäinen, mutta ilmenee juuri samalla tavalla.

Häntä hoidetaan : välttämällä ahdistavia tilanteita, ennakoimalla, siedättämällä lapselle sopivalla tahdilla, tasoittamalla (esim. hyppimällä tasajalkaa kun kohtaus on tulossa- keinot ovat yksilölliset).

Toimintaterapeutin kanssa harjoittelevat tunteiden tunnistamista. Vaikka teillä syy on eri, niin luulen, että toimintaterapiasta vois olla teillä silti hyötyä. Toimintaterapeuttihan auttaa lasta toimimaan omassa ympäristössään. Ja ohjaa opettajia (näitä asioita opetetaan tosi vähän, joten hekin ovat aika keinottomia) ja vanhempia toimimaan "oikein" ja yhtenäisesti.

Vieraassa ympäristössä, vieraiden ihmisten keskellä, hän tavallaan "ylikontrolloi" itseään, mikä johtaa siihen, ettei hän uskalla katsoa muita, ei puhua kellekään, ei siis edes kiittää kun joku antaa hänelle jotain. Tilanteet ovat hänelle todella kuormittavia, ja sen huomaa sitten kotona: siellä alkaa tiuskiminen, huutaminen, itku/ulina (muistuttaa joskus oikeasti jonkun kärsivän eläimen ulinaa), paiskominen yms.



Meillä ei kyseessä ole mikään traumaattisen tilanteen/kokemuksen aiheuttama häiriö, vaan aistiyliherkkyys tai sensorisen integraation häiriö. Täyttä varmuutta ei vielä ole, koska diagnosointi on alkanut vasta puolen vuoden sisällä, ja oireet sopivat molempiin, eikä ole vielä päästy täyteen varmuuteen, mistä on kyse. No, joka tapauksessa molemmat diagnoosit tarkoittavat käytännössä samaa asiaa: tyttäreni kärsii joka tapauksessa aistiyliherkkyydestä, eli aistien ylikuormittumisesta, joka taas johtaa siihen, että hänen on hankalaa ajatella ja siten hankalaa myöskin hallita käytöstään. Se, mikä on epäselvää, on, onko hänellä myös hankaluuksia jäsentää aistiärsykkeitä toimivaksi informaatioksi (mikä sitten on sitä sensorista integraatiota). Jos on, se osaltaan myös haittaa käytöksen hallintaa, koska käytännössä hän joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joita hän ei ymmärrä alkuunkaan. Vähän kuin me "normaalit" länsimaalaiset menisimme maanantaiaamuna töihin löytääksemme työkaverimme tanssimasta jotakin afrikkalaista heimotanssia - olisi luultavasti hankalaa hahmottaa, mistä tässä oikein on kyse.



Mä luulen, että myös sun poikasi on vastaavissa tilanteissa koulussa jatkuvasti. Vaikuttaisi todella siltä, että vieras ympäristö, meteli ja tungeksivat ihmiset saavat hänet ylikierroksille, mikä taas viittaa myös aistiyliherkkyyteen. Käsittääkseni se ei voi selittyä millään käytös- tai tunnehäiriödiagnoosilla. Kai hän käy toimintaterapiassa? Jos ei, yritä saada hänet sellaiseen, ja mahdollisimman pian! Sairaalakouluakaan ei tarvitse pelätä, se voi päinvastoin ollakin erittäin hyvä ratkaisu, vaikka opettaja esitteleekin sitä tuollaisena uhkailuna ja uhkakuvana. Kouluun päin kannattaisi varmasti olla yhteydessä ja selvitellä, onko opettajalla aitoa mielenkiintoa tehdä yhteistyötä lapsen hankaluuksien helpottamiseksi ja ratkaisemiseksi. Kerro, että haluat auttaa parhaasi mukaan, mutta kotona ei vastaavaa käytöstä ole, etkä tiedä mitä voisit koulun avuksi tehdä. Onko opettajalla ideoita, toiveita, ajatuksia? Millaiset tilanteet ovat hankalimmat, mitä ne hankaluudet tarkalleen ovat? Muistuta, ettet voi auttaa, jos et tiedä hyvin tarkkaan, mistä on kyse. Juttele myös pojan itsensä kanssa, on tärkeää että poikakin saa äänensä kuuluviin. Mikä on hänen näkemyksensä tilanteista, miksi hän mielestään saa "kohtauksia"? Pahin tilanne hänen kannaltaan on, jos hän luulee olevansa yksin maailmaa vastaan - se ei kuitenkaan tarkoita, että sinä ehdottomasti hyväksyt ja paijaat päätä, kun hän käyttäytyy huonosti.



Mulle ensimmäinen neuvo, jonka toimintaterapeutti antoi, oli se, että tyttärelleni pitää kertoa, että hän on supertyttö. Hän on erilainen kuin muut, mutta se ei ole huono asia, päinvastoin. Tällaisen identiteetin luominen ei tunnu helpolta, varsinkaan kun ei vielä tarkkaan tiedetä, minkälainen supertyttö tässä on kyseessä, ja varsinkaan, kun itsekin tässä vaiheessa olen aika pihalla, väsynyt ja eksyksissä. Kaikkia lapsen pieniäkin asioita ja tekemisiä pitää katsoa paljon tarkemmin, jotta varmasti kehuu jokaisesta mahdollisesta asiasta, ja jokainen sana pitää miettiä todella tarkkaan, jottei varmasti vahingossakaan luo lapselle sellaista vaikutelmaa, ettei hän koskaan tee mitään hyvää eikä onnistu missään. Meillä ei olla vielä koulussa, eskari alkaa kolmen viikon päästä, ja nyt jo hirvittää, miten paljon lisäpaineita se tuo :/ Tähän asti tyttöni on ollut kotihoidossa, koska olen katsonut sen hänelle parhaaksi vaihtoehdoksi (näin sanoi myös toimintaterapeutti), mutta silti hän on alkanut sanoa jokaisen käytökseen liittyvän keskustelun aluksi, että "aina mä oon syypää kaikkeen". No, on totta, että hänen kanssaan käytöksestä keskustellaan huomattavan paljon enemmän, kuin muiden perheen lasten kanssa - tosin sitä on toistaiseksi hyvä ja suht helppo perustella jo silläkin, että hän on vanhin ja kaksi muuta lasta ovat vielä niin pieniä, etteivät he vielä edes ymmärrä käyttäytyvänsä huonosti, vaan lähinnä matkivat muiden käytöstä. Mutta aikaa myöten tämäkin selitys käy huonoksi, ja jos eskari ja koulu tuovat mukanaan syyttelyä myös sieltä suunnalta... Toimintaterapeutin neuvo on ollut yrittää olla mahdollisimman avoin ja eskariin ja kouluun, kertoa kaikki mahdollinen ja auttaa heitä ymmärtämään, minkälainen tämä lapsi on, ja tehdä yhteistyötä. Mutta jos huonosti käy, sattuu opettajat, joita ei kiinnosta pätkääkään, koska hehän vain opettavat, ja oppilaiden tehtävä on kuunnella ja oppia. Mutta katsotaan nyt.

jos kokee, ettei osaa ja etenkin jos kokee, että "on ajettu nurkkaan". Ei siedä määräilyä ja komentelua ollenkaan, vaan ahdistuu heti.



Paremmin toimii meillä se, että sen raivokohtauksen aikana myöntelee lapselle vaan: olet aivan oikeassa, tuo tuntuu varmasti todella kamalalta, voinko lohduttaa tmv. Kuin se, että pysyy itse vaan jämäkästi kannassaan ja kieltää lasta: "lopeta heti tuo huutaminen", "tuollaista käytöstä ei täällä suvaita", "aikuinen määrää". Tällöin lapsi vaan jää jumiin siihen omaan raivoonsa, eikä pääse siitä yli ja tällöin kohtaukset pitkittyvät.



Oliskohan tässä syy miksi teidän lapsella koulussa ne kohtaukset pahenee? Jos siellä yritetään vaan olla jämäkkänä kasvattajana? Meillä lapsella on luokassa oma säkkituoli, joka on hänen oma rauhoittumispaikka, jonne saa mennä rauhoittumaan. Sinne ei kukaan tule määräilemään, vaan tulee sieltä omia aikojaan pois. Tämä on vähentänyt kohtauksia ja rauhoittanut luokkatilanteen.



terv.7

sopeutumisvalmennusleirejä? Voisit kysellä hoitavasta sairaalasta sosiaalihoitajalta/ kuntoutusohjaajalta tai sitten ihan Kelasta. Lääkärin suosituksella voitte tehdä hakemuksen.



Meille niistä on ollut paljon iloa juuri siksi, että tapaa samanlaisia perheitä. Olemme olleet vaikeavammaisten pikkulasten leirillä, jossa kaikilla oli harvinainen tai määrittämätön sairaus sekä nyt myöhemmin esikoulunsa ja koulunsa aloittavien liikuntavammaisten lasten leirillä.



En valitettavasti osaa sanoa psykiatrisen puolen leireistä mitään, mutta kysele kuitenkin tuolla sanalla mitä olisi tarjolla.

Tuo, että olet ottanut poikaa mukaan hankaliin/uusiin tilanteisiin, ja käynyt tilanteet hänen kanssaan läpi etukäteen, on hyvä - niin meilläkin tehdään. Se auttaa, kun lapsella on suurin piirtein kuva siitä, missä hän on, mitä siellä tehdään ja mitä tapahtuu, mutta toki yllätykset voivat aina saada pasmat sekaisin. Meillä on yritetty myös opetella toimintatapaa siihen, kun tilanne alkaa "karata käsistä" - eli mitä tehdään, kun lapsi huomaa itse kiihtyvänsä. Joku jo mainitsikin tasajalkaa hyppimisen, meillekin ehdotettiin sitä. Mä en kuitenkaan itse halunnut sitä ottaa käyttöön, koska lapsen kasvaessa isommaksi toimintatapaa pitäisi muuttaa, ja mun nähdäkseni olisi parempi, jos suht sama toimintatapa voisi säilyä vaikka läpi elämän. Tytön kanssa on sovittu, että kun hänestä alkaa tuntua pahalta, hän menee johonkin rauhalliseen paikkaan ja rakentaa itselleen "linnunpesän", jossa voi rauhoittua. Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että tyttö menee toiseen huoneeseen sängylle tai nojatuoliin kippuraan, ja on siinä niin kauan kuin tarvitsee. Toisinaan hän on sijoitellut sängyssä peittoja ja tyynyjä oikean pesän muotoon, ja käpertynyt sinne, ja kerran hän oli kerhossa askarrellut kartonginpaloista ja langanpätkistä linnunpesän näköisen hahmotelman. Toimintaterapeutin mielestä tämä on ollut hyvä tapa, ja aion esitellä tämän myös eskariin ja kouluun siinä toivossa, että he antavat tarvittaessa lapselleni tilaa tehdä linnunpesän välttääkseen mittavan raivarin.

Pakko myöntää, että en ole tuolla tavalla tajunnut ollenkaan reagoida lapsen kiukunpuuskiin, vaan olen lähinnä todennut että asian on nyt näin, piste, ja antanut lapsen rauhoittua sitten omissa oloissaan. Pitää seuraavalla kerralla koettaa tuota myötäilyä, edes sen varjolla että näkee reagoiko poika siihen eri tavalla. Koulussa varmastikin toimitaan juuri kuten sanoit, ilmeisesti se lähestysmitapa pidentää lapsen raivoa ja kiukkua.

Lähtikö teillä tuo säkkituolijuttu sun vai opettajan omasta aloitteesta? Mua huolestuttaa jo valmiiksi tuleva syksy. Tähän mennessä lapsen opettaja on vaihtunut joka ikinen lukukausi, ja sama on edessä nyttenkin. Vasta tämä viimeisin opettaja oli sellainen, joka jotenkin käsitti ettei lapsi ole paha ja ilkeä, mutta huomasin kyllä hänenkin väsyneen lapsen kanssa kevättä kohden. Hänellä ei ollut erityisopettajan pätevyyttä eikä siten kai oikein käsitystä kaikesta erityislapsiin liittyvästä. Syksyllä aloittaa taas uusi opettaja, toivon niin että hän olisi ymmärtäväinen ja sillä tavoin ammattilainen, ettei syyllistäisi kotia ja lasta. Se lisää vielä enemmän mun tuskaani, kun koen että tähän astiset opettajat ovat olleet sitä mieltä, että lapseni on yksinkertaisesti vain kauhea ja ilkeä ja että kaikki johtuu kurittomuudesta ja siitä että olen yh. :(

Sori vuodatus.. en vain ole päässyt oikein näistä asioista juttelemaan kenenkään kanssa, jolla olisi samankaltaisia kokemuksia lapsensa kanssa kuin mulla.

ap

jos kokee, ettei osaa ja etenkin jos kokee, että "on ajettu nurkkaan". Ei siedä määräilyä ja komentelua ollenkaan, vaan ahdistuu heti.

Paremmin toimii meillä se, että sen raivokohtauksen aikana myöntelee lapselle vaan: olet aivan oikeassa, tuo tuntuu varmasti todella kamalalta, voinko lohduttaa tmv. Kuin se, että pysyy itse vaan jämäkästi kannassaan ja kieltää lasta: "lopeta heti tuo huutaminen", "tuollaista käytöstä ei täällä suvaita", "aikuinen määrää". Tällöin lapsi vaan jää jumiin siihen omaan raivoonsa, eikä pääse siitä yli ja tällöin kohtaukset pitkittyvät.

Oliskohan tässä syy miksi teidän lapsella koulussa ne kohtaukset pahenee? Jos siellä yritetään vaan olla jämäkkänä kasvattajana? Meillä lapsella on luokassa oma säkkituoli, joka on hänen oma rauhoittumispaikka, jonne saa mennä rauhoittumaan. Sinne ei kukaan tule määräilemään, vaan tulee sieltä omia aikojaan pois. Tämä on vähentänyt kohtauksia ja rauhoittanut luokkatilanteen.

terv.7

Samankaltaisia ajatuksia löytyy myös tuosta "tulistuva lapsi"- kirjasta. Siitä on olemassa oma versio opettajillekin. Jotenkin opettajalla on varmaan helpompi ottaa ideoita vastaan terapeutilta kun vanhemmilta.



Hirveästi on kiinni opettajan halusta ja ammattitaidosta. :( Sille ei voi mitään, mutta itse olen ajatellut niin, että parempi luovuttaa kun taistella tuulimyllyjä vastaan. (Eli teillä varmaan olis helpompaa suostua siihen sairaalakouluun, jos näyttää siltä, että tuleva opettaja ei pärjää.)



Ja sinulle vielä toinenkin kirjavinkki: "vahvaksi rakastetut lapset", Mervi Juusola kirjoittanut.

terv.7

Niin mä oon tehnytkin, lopulta. Lopettanut taistelun tuulimyllyjä vastaan ja luovuttanut ( = lapsen kouluasioissa). Joskus on vain pakko toimia siten, että omat voimavarat edes jotenkuten riittää. Voi olla, että tuo sairaalakoulu on paras ratkaisu jos käy niin, että tuleva opettaja on joko asenteellinen lastamme kohtaan tai ammattitaidoton kohtaamaan käytöshäiriöisiä lapsia. Täytyy nyt ensin kuitenkin toivoa parasta.

ap

Samankaltaisia ajatuksia löytyy myös tuosta "tulistuva lapsi"- kirjasta. Siitä on olemassa oma versio opettajillekin. Jotenkin opettajalla on varmaan helpompi ottaa ideoita vastaan terapeutilta kun vanhemmilta.

Hirveästi on kiinni opettajan halusta ja ammattitaidosta. :( Sille ei voi mitään, mutta itse olen ajatellut niin, että parempi luovuttaa kun taistella tuulimyllyjä vastaan. (Eli teillä varmaan olis helpompaa suostua siihen sairaalakouluun, jos näyttää siltä, että tuleva opettaja ei pärjää.)

Ja sinulle vielä toinenkin kirjavinkki: "vahvaksi rakastetut lapset", Mervi Juusola kirjoittanut.

terv.7