Kuinka moni muistaa 90-luvun laman?

ja miettikää/selvittäkää (lakimiehen avustuksella) onko mitään mahdollisuuttaa säilyttää osaa irtaimistoa teille perintönä.

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

arvoesineitä meille lapsille ja lapsenlapsilleen. Ja muutama juttu on testamentattu, mutta en tiedä, miten se vaikuttaa, jos joudutaan kuolinpesä hakemaan konkurssiin. Osa siellä on sellaista, mitä kukaan meistä ei halua kotiinsa, vaikka arvokkaita ovat kuitenkin, mutta ne saavat sitten mennä. Ongelmaksi muodostuu esim. perintökorut, jotka olisi kiva säilyttää suvussa, mutta jotka ovat hirveän arvokkaita, eikä niitä siksi ole mahdollisuutta lahjoittaa kenellekään. Jos ei nyt jotain uutta mukulaa synny :) Tosin korut ovat edelleen panttilainaamossa, kun vanhemmillani ei ole varaa lunastaa niitä poiskaan.

Hehän myyvät lunastamattomia koruja kenelle vaan. Sitä en tiedä miten varmistetaan että niitä ei myydä muille. Entä voitteko mennä lunastamaan ne itse. Edes osan.

ja miettikää/selvittäkää (lakimiehen avustuksella) onko mitään mahdollisuuttaa säilyttää osaa irtaimistoa teille perintönä.

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

arvoesineitä meille lapsille ja lapsenlapsilleen. Ja muutama juttu on testamentattu, mutta en tiedä, miten se vaikuttaa, jos joudutaan kuolinpesä hakemaan konkurssiin. Osa siellä on sellaista, mitä kukaan meistä ei halua kotiinsa, vaikka arvokkaita ovat kuitenkin, mutta ne saavat sitten mennä. Ongelmaksi muodostuu esim. perintökorut, jotka olisi kiva säilyttää suvussa, mutta jotka ovat hirveän arvokkaita, eikä niitä siksi ole mahdollisuutta lahjoittaa kenellekään. Jos ei nyt jotain uutta mukulaa synny :) Tosin korut ovat edelleen panttilainaamossa, kun vanhemmillani ei ole varaa lunastaa niitä poiskaan.

Mitään töitä ei ollut talvisinkaan, vaan joutui kitkuttamaan pelkällä opintotuella.



Tai no olisi ollut yläosattomissa tarjoilua.

Niihinhän on sitten jo uponnut pieni omaisuus rahaa?

ettei tilanne ole parantunut ajalle ennen lamaa.

Ja nyt taas säästetään ja leikataan.

Muistan hyvinkin. Paljon sellaistakin muistan, jotka eivät suoranaisesti tuntuneet kovin isoilta jutuilta, mutta voivat aiheuttaa pitkässä juoksussa ongelmia. Meidän perhe selvis taloudellisesti lamasta ihan jees, mutta oli pakko siirtyä toiselle puolelle Suomea töiden perässä. Työt vaan lakkautettiin siellä missä oltiin pitkään oltu. Ei olisi kukaan arvannut että sellaista tulee.

Itselläni oli aina töitä lamankin aikana, mutta en menisi silti sanomaan, ettei meitä koskenut. Ainahan se koski, koska se koski läheisiä. Joku osti asunnon uudesta talosta. Ei mennyt muut asunnot kaupaksi ja kaikki taloyhtiön muut asunnot joutui maksamaan valtaisia yhtiövastikkeita. Kun niistä ei selvitty, niin joutuivat myymään asunnon tappiolla ja maksaa sitä velkaa niin pitkään, että 100 v ikä ei tule riittämään.

Muistan miten kaikesta leikattiin. Luokkakoot suureni, terveyskeskuksissa vähennettiin väkeä, hankinnat pantiin jäihin ja joudutiin tekemään hommia vanhoilla välineillä. Joillain oli kahden asunnon loukko. Jotkut jäi työttömäksi. Jotkut alkoholisoitui. Jotkut perheet hajosivat. Tunnelma oli aika pelokas ja jäätävä. Silloin olisi ollut hyvä hetki ostaa, mutta kukaan ei uskaltanut ostaa. Ja nekin, jotka olisivat uskaltaneet ostaa, eivät useinkaan saaneet lainaa ostoksiin, joten kaikki raha olisi pitänyt olla itsellä.

Hehän myyvät lunastamattomia koruja kenelle vaan. Sitä en tiedä miten varmistetaan että niitä ei myydä muille. Entä voitteko mennä lunastamaan ne itse. Edes osan.

ja miettikää/selvittäkää (lakimiehen avustuksella) onko mitään mahdollisuuttaa säilyttää osaa irtaimistoa teille perintönä.

niistä maksetaan korkoja koko ajan. Eli vain ne sinne pantannut ihminen voi lunastaa ne pois. Jossain vaiheessa tämä tulee ajankohtaiseksi, että miten ne sieltä hommataan pois. Toivottavasti vanhemmat ei nyt ihan heti kupsahda :)

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

arvoesineitä meille lapsille ja lapsenlapsilleen. Ja muutama juttu on testamentattu, mutta en tiedä, miten se vaikuttaa, jos joudutaan kuolinpesä hakemaan konkurssiin. Osa siellä on sellaista, mitä kukaan meistä ei halua kotiinsa, vaikka arvokkaita ovat kuitenkin, mutta ne saavat sitten mennä. Ongelmaksi muodostuu esim. perintökorut, jotka olisi kiva säilyttää suvussa, mutta jotka ovat hirveän arvokkaita, eikä niitä siksi ole mahdollisuutta lahjoittaa kenellekään. Jos ei nyt jotain uutta mukulaa synny :) Tosin korut ovat edelleen panttilainaamossa, kun vanhemmillani ei ole varaa lunastaa niitä poiskaan.

Niihinhän on sitten jo uponnut pieni omaisuus rahaa?

ei ole ollut mitään mahdollisuutta kenelläkään lunastaa niitä pois. Nyt aletaan ehkä olla sellaisessa taloudellisessa tilanteessa, me lapset siis, että pystyttäis ne jotenkin hommaamaan ulos. Täytyy selvittää. Mutta vanhemmat elää edelleen ihan kädestä suuhun, eli heillä ei tule koskaa olemaan sellaisia rahoja, joilla ne sieltä saisi pois.

Juu, ei ole palannut entiselle tasolle. Ei juuri yhtään ole palannut henkilöstövajeet. Laitteet on sentään ajan saatossa parantuneet. Nyt ei oikeasti ole paljon mistä tinkiä esim. henkilöstöstä enää, koska suuret ikäluokat tulee vielä hoidettaviksi. Viime laman aikaan tehtiin vielä paljon hyvää vanhusten suhteen, mutta nyt tuntuu, että ihan alleavuttomatkin työnnetään kotiin yksin kuolemaan tai sit niitä ei ehditä vanhainkodissa juottamaan - silleenhän niistä äkkiä tietty päästään verorahoja viemästä... huoh.

lääkeiteteellisessä aloittaville professori tervetuliaispuheessaan sanoi " Te ette tule koskaan saamaan töitä."



Kuinkas kävikään, kun tämä porukka valmistui, oli lääkäripula, ja he saivat valita työpaikkansa ja aika pitkälle sanella palkkansa ja työehtonsakin.

Joku raja kai siinäkin, miten kauan niitä pidetään?

toiset olen onnistunut unohtamaan. Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin. Hyvin muistan myös sen, että lopulta minä ja vanhempi siskoni nöyrryimme pyytämään, että saisimme viedä koulun keittiöstä ruokaa isällemme, joka oli työttömänä kotona, eikä saanut mistään ruokaa. Äiti oli töissä sairaalassa ja söi siellä potilailta ylijäänyttä ruokaa ja me tietysti saimme syödäksemme koulussa. Pyyntömme jälkeen rehtori antoi meille aina viikonlopuksi ylimääräistä ruokaa mukaan. Silloin sai vielä tehdä niin. Leipäjonoissa tai diakoniatyöllä oli antaa meille ruokaa ehkä noin joka toinen viikko. Ja silloinkin se oli vain näkkäriä ja makaronia. Niitä syötiin aika paljon. Me lapset emme ymmärtäneet laman syistä ja muista mitään, olimme alakoululaisia. Mutta aika vakavasti se vaikutti meidän elämäämme. Oimme mm. kahteen kertaan kodittomina ja asuimme koko perhe hajallaan sukulaisten ja ystävien nurkissa. Isä keräsi pulloja, että sai meille bussirahat koulumatkaa varten kasaan. Kaupungilla ei ollut varaa kustantaa meille bussilippuja. Pitkä matka on tultu siitä. Nyt on kaikki onneksi suht hyvin. En tosian toivo moista kohtaloa kenellekään, mutta tiedänpä, että ainakin minä siitä selvisin.

Eikö teillä ollut kotona ruokaa ollenkaan? Ettekö syöneet muuta kuin koulussa / töissä?

Ja kun tietää kuinka pahaa ruokaa koulussa on, ja isäsikin söi sitä kun muuta ei ollut?

Itse olin jo aikuinen, kolmekymppinen, ja asuin Tukholmassa. Sen muistan kun oltiin Suomessa viettämässä joulua, ja sain isältä lahjaksi 100mk.

Ennen olin saanut 500 mk, mutta satanenkin oli työttömältä paljon. Hävetti, kun tienasin itse paremmin kuin kumpikaan vanhemmistani. Täälläkin asuntojen hinnat romahti, myin omankin tappiolla kun sain vuokra-asunnon.

Hitto mitkä voitot ois tehnyt jos ois sillon ostanut esim. kaksion kantakaupungista.

Maksoi about 600 000 sek, nyt ehkä 3 miljoonaa.

ihan alleavuttomatkin työnnetään kotiin yksin kuolemaan tai sit niitä ei ehditä vanhainkodissa juottamaan - silleenhän niistä äkkiä tietty päästään verorahoja viemästä... huoh.

Tässä joudutaankin (onneksi) palaamaan kohti inhimillisempiä ratkaisuja, joissa omaiset hoitavat itse vanhempansa, sen sijaan että vanhemmat tarhataan laitoshoitoon.

toiset olen onnistunut unohtamaan.

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

Hyvin muistan myös sen, että lopulta minä ja vanhempi siskoni nöyrryimme pyytämään, että saisimme viedä koulun keittiöstä ruokaa isällemme, joka oli työttömänä kotona, eikä saanut mistään ruokaa. Äiti oli töissä sairaalassa ja söi siellä potilailta ylijäänyttä ruokaa ja me tietysti saimme syödäksemme koulussa. Pyyntömme jälkeen rehtori antoi meille aina viikonlopuksi ylimääräistä ruokaa mukaan. Silloin sai vielä tehdä niin. Leipäjonoissa tai diakoniatyöllä oli antaa meille ruokaa ehkä noin joka toinen viikko. Ja silloinkin se oli vain näkkäriä ja makaronia. Niitä syötiin aika paljon.

Me lapset emme ymmärtäneet laman syistä ja muista mitään, olimme alakoululaisia. Mutta aika vakavasti se vaikutti meidän elämäämme. Oimme mm. kahteen kertaan kodittomina ja asuimme koko perhe hajallaan sukulaisten ja ystävien nurkissa. Isä keräsi pulloja, että sai meille bussirahat koulumatkaa varten kasaan. Kaupungilla ei ollut varaa kustantaa meille bussilippuja.

Pitkä matka on tultu siitä. Nyt on kaikki onneksi suht hyvin. En tosian toivo moista kohtaloa kenellekään, mutta tiedänpä, että ainakin minä siitä selvisin.

Siis täh?? Kyllä 90-luvun lamassa kuitenkin vielä maksettiin palkkaa niille, jotka saivat olla töissä ja työttömyyskorvausta niille, joilla työtä ei ollut. Jos siis äitisi on ollut palkkatyössä ja isäsi työttömänä (=työmarkkinatuella?), niin miten muka ruokaan ei ole ollut rahaa?? En ymmärrä. Tunnen yhden perheen, jossa yh-äiti jäi työttömäksi, mutta pärjäsi ansiosidonnaisella ja iäkkään äitinsä avulla niin hyvin, että sai kahden lapsen lukiokirjat ja rivitaloasunnon hyvällä alueella maksetuksi.

Asunnottomuuden ymmärrän, silloin ei kai oikein siihen saatu apuja, kun valtiolla ei ollut oikeanlaisia rakenteita auttamaan asuntonsa menettäneitä. Kuten ei kai vieläkään..

kesti ehkä pari vuotta. En muista niin tarkkaan. Meillä oli kotona näkkileipää ja kurkkua äiti aina hommasi jostain. Paljon oli päiviä, että emme syöneet muuta. Sit oli makaronia ja halvinta makkaraa, ketsuppiinkaan ei ollut varaa. Maito oli ylellisyystuote. Mutta koulussa ahdoimme vatsamme täyteen, kun ei ollut mitään tietoa, onko kotona ruokaa. Ja kyllä se kouluruoka meille hyvin maistui viikonloppunakin sen jälkeen, kun sitä aloimme saada. Uunissa lämmitettiin, mikron vei ulosottomies.



Isäni oli yrittäjä, eikä hän saanut mitään tukea sen jälkeen, kuin firma kaatui. Kaikki rahat meni velkojen maksuun ja vuokraan sekä äidin bussilippuun, että hän pääsi töihin. Onneksi oli edes hänellä töitä. Meille jotain vaatteita aina löytyi, mutta muistan, että kesällä alettiin säästää talvikenkiin ja vanhin sai uudet, muut peri edellisen vanhat.

Joku raja kai siinäkin, miten kauan niitä pidetään?

säilyttää koruja.

tehän ostaisitte jo vaikka minkälaisia kruununjalokiviä sillä summalla, jonka ootte kaniin kantaneet?

Rahaa ja omaisuutta on niin paljon, että ranteet notkuu. Esim. kiinteistöissä rahat ovat melko hyvin turvassa, koska lamankin aikana ihmisten on jossain asuttava. Luultavasti tulemme mieheni kanssa lama-aikana tienaamaan joidenkin reppanoiden kustannuksella, mutta sellaista elämä on.

olin pitkään työttömänä. Ihmissuhdekin kariutui tavallaan laman seurauksiin.

työttömyyskorvauksella tuli vielä toimeen eikä tarvinnut sossusta hakea rahaa. Tai ainakin jos ei ollut lapsia. Minulla ei vielä ollut ja kun eli säästeliäästi niin peruspäivärahalla pystyi maksamaan vuokrankin.

toiset olen onnistunut unohtamaan.

Vanhempani maksavat niitä velkoja edelleen ja lopun elämäänsä. Vaikka suht arvokas irtaimisto onnistuttiin säilyttämään ulosottomiehiltä ja kodittomuuden jaksoina, niin se menee kaikki velkojen maksuun vanhempieni kuoltua, eikä riitäkään. Joudumme sisarusteni kanssa aikanaan hakemaan kuolinpesän konkurssiin.

Hyvin muistan myös sen, että lopulta minä ja vanhempi siskoni nöyrryimme pyytämään, että saisimme viedä koulun keittiöstä ruokaa isällemme, joka oli työttömänä kotona, eikä saanut mistään ruokaa. Äiti oli töissä sairaalassa ja söi siellä potilailta ylijäänyttä ruokaa ja me tietysti saimme syödäksemme koulussa. Pyyntömme jälkeen rehtori antoi meille aina viikonlopuksi ylimääräistä ruokaa mukaan. Silloin sai vielä tehdä niin. Leipäjonoissa tai diakoniatyöllä oli antaa meille ruokaa ehkä noin joka toinen viikko. Ja silloinkin se oli vain näkkäriä ja makaronia. Niitä syötiin aika paljon.

Me lapset emme ymmärtäneet laman syistä ja muista mitään, olimme alakoululaisia. Mutta aika vakavasti se vaikutti meidän elämäämme. Oimme mm. kahteen kertaan kodittomina ja asuimme koko perhe hajallaan sukulaisten ja ystävien nurkissa. Isä keräsi pulloja, että sai meille bussirahat koulumatkaa varten kasaan. Kaupungilla ei ollut varaa kustantaa meille bussilippuja.

Pitkä matka on tultu siitä. Nyt on kaikki onneksi suht hyvin. En tosian toivo moista kohtaloa kenellekään, mutta tiedänpä, että ainakin minä siitä selvisin.

Siis täh?? Kyllä 90-luvun lamassa kuitenkin vielä maksettiin palkkaa niille, jotka saivat olla töissä ja työttömyyskorvausta niille, joilla työtä ei ollut. Jos siis äitisi on ollut palkkatyössä ja isäsi työttömänä (=työmarkkinatuella?), niin miten muka ruokaan ei ole ollut rahaa?? En ymmärrä. Tunnen yhden perheen, jossa yh-äiti jäi työttömäksi, mutta pärjäsi ansiosidonnaisella ja iäkkään äitinsä avulla niin hyvin, että sai kahden lapsen lukiokirjat ja rivitaloasunnon hyvällä alueella maksetuksi.

Asunnottomuuden ymmärrän, silloin ei kai oikein siihen saatu apuja, kun valtiolla ei ollut oikeanlaisia rakenteita auttamaan asuntonsa menettäneitä. Kuten ei kai vieläkään..

Kun oma meni, niin piti muuttaa vuokralle, eikä kaupunki antanut asuntoa, joten vuokrattiin pankilta. Äidin pieni palkka meni melkein kokonaan siihen ja koska hän oli (tyhmänä) ottanut isän kanssa yhdessä lainaa firmaa varten, niin hänen palkkaansa myös ulosmitattiin. Ja kun pankki äkkiä päätti myydä asunnon, niin jouduimme kadulle, koska silloin ei saanut mistään asuntoa ilman takuvuokraa, jota tietenkään ei ollut. Sitten isäni pääsi opiskelemaan ja saimme opiskelijasunnon, yksiön kuudelle hengelle, ja aika pian sen jälkeen kaupunki tuli apuun. Tämä oli kuitenkin jo 90-luvun puolta väliä ja kun vuonna 1990 olimme joutuneet omasta talosta pois, niin ne oli pitkiä vuosia.

Ja juu, isäni ei tosiaan saanut mistään mitään. Ennen kuin alkoi saada opintotukea. Silloin ei ollut yrittäjille mitään kassoja tai muita. Sukulaisista ei oikein ollut apua. Sossusta saimme joskus jotain maksusitoomuksia, mutta huonosti, kun kuitenkin äiti oli töissä. Monilla oli kuitenkin ihan todella asiat vielä huonommin kuin meillä.