Isän kaipuu kestää koko elämän, katsokaa kadonneen jäljillä

Jälleen ajankohtainen asia, mutta ilmeisesti joidenkin ihmisten kokemalla kaipuulla ei ole mitään merkitystä, kuten olemme viime päivien keskusteluista saaneet huomata.

Kaikkien pitäisi saada tietää juurensa. Ei sitä välttämättä lapsena eikä teininä niin ajattele, mutta kun itselle tulee se kamala kaipuu saada tietää..että tuntisi itsensä kokonaiseksi. Usein tulee 30-40-50 vuotiaana. Olen seurannut omassa suku/tuttavapiirissä juuri tuon ikäisiä miehiä jotka alkaneet etsiä tuntematonta isäänsä. Se isän kaipuu, sen oikean isän jonka haluaisi edes kerran nähdä, se on niin koskettavaa kun olen heidän kanssaan jutellut. Olen myös ollut apuna etsinnöissä, yksi löytyi ja asiat ovat hyvin, toinen oli jo kuollut. Kolmas tapaus oli ehkä kauhein, aivan järkyttävä. Äiti oli kertonut nimen ja mies löytyi. No miehet tapasivat useaan kertaan ja alkoi muodostua jo kiintymystä, kunnes päättivät vielä testein varmistua asiasta. Niinhän siinä sitten kävi että paljastui ettei siinä ollutkaan isä ja poika, äiti oli vain valehdellut nimen, oikeaa ei suostunut koskaan kertomaan. Tämä satutti hyvin paljon monia ihmisiä. Jotkut naisetkin voivat olla ihan hirviöitä eivät ajattele mitä pahaa tekevät lapselleen valheilla.

No luovutetuilla sukusoluilla saa 18-vuotiaana tietää.

Minulla ei ole mitään tietoa biologisesta isästäni. Pienestä saakka on ollut isäpuoli jota kutsun isäkseni. Silti kaipaan ja ajattelen että tälläkin hetkellä minulla on isä jossakin, kunpa voisin tavata hänet! Olenkohan hänen näköisenä? Onkohan minulla sisarpuolia? Tietääköhän hän että hänellä on lapsi? Surettaa koska todennäköisesti en ikinä tule näkemään häntä.

En ole katsonut kyseistä jaksoa. Minun lapseni ei todennäköisesti ainakaan koko lapsuutensa aikana tapaa isäänsä. Hänen isänsä jätti minut kun olin raskaana (jo yli puolivälin), muutti pois enkä nyt edes tiedä missä hän asuu. Aivan kamalan surullista. Toisaalta tuollaisen tempun tekijä ei kai kovin hyvä isä olisikaan ollut kuten alunperin kuvittelin, mutta varmasti tyttäreni tulee kaipaamaan häntä ja isänpuoleisia juuriaan. Jos isompana haluaa tavata isänsä niin autan kyllä tässä ja koitan selvittää missä isä on. "Isä" saa itse sitten selitellä tyttärelleen miksei koskaan kiinnostanut tavata tätä. Pakko kyllä myöntää että jossain syvällä sisällä toivon ettei tytär koskaan halua tavata "isäänsä", sillä pelkään että hän tulee pettymään....

[quote author="Vierailija" time="13.07.2011 klo 10:03"]

Jos olisin eduskunnassa äänestäisin ei sukupuolineutraalille avioliitolle

[/quote]

Siis kunhan on vaan isä ja äiti, niin kaikki hyvin? Mun isäni sairastui mielenterveysongelmiin ollessani ala-asteella. Hänelle oli mahdotonta saada apua, koska hän kielsi olevansa sairas, ei suostunut käyttämään lääkitystä (maniaan), vaan lopulta meni psykoottiseksi. Vasta pakkohoito pelasti isän. Me jouduimme sitä ennen elämään pelossa ja meinattiin isän tempausten takia päästä hengestämmekin. Minä elin ydinperheessä, mulla oli isä ja äiti. Nyt käyn isän vuoksi terapiassa edelleen kolmekymppisenä.

Omilla lapsillani ei oikeastaan ole isää ollut, ts isä on, mutta ei pidä mitään yhteyttä. Kyllä se on kova paikka lapsille ollut. Vaikka miten olen ollut "isää ja äitä" samalla kertaa niin kyllä olisi isää ihan oikeastikkin kaivattu. Ei tosin niin huonoa kuin hän oikeasti oli, mutta sellaista kunnollista. 

Mielestäni lapsi oppii molemmilta vanhemmiltaan ja olisi todella hyvä jos olisi siis sekä mies että nainen, muuten kasvatus jää hyvin helposti vaillinaiseksi. On asioita joissa vain toinen vanhempi riitä :(

Olen kyllä tasa-arvoisen avioliittolain kannalla, mutta juuri tämä asia mietityttää. Erityisesti ihmetyttää se, että lakia aktiivisesti ajavilla ei tunnu olevan minkäänlaista ymmärrystä tai empatiaa näitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat kasvaneet ilman isää/äitiä ja tuntevat asiasta surua ja kaipuuta. "Mutku yks mun kaveri on sateenkaariperheestä ja siitäki tuli ihan normaali ja oli iha hyvä lapsuus". Kannattaisi kuunnella myös toisenlaisia tarinoita. 

että lapsella pitäs olla aina äiti & isä

Jos on kuvia vanhemmista ja elänyt heidän kanssa niin kaipuu on eri kuin jos sukusoluista alkunsa saanut ja aina elänyt "vanhempiensa" kanssa.

Eipäs nyt käytetä isän/äidin kaipuuta (kun vanhempi kadonnut elämästä) omien homo/lesbo/koeputki-vastaisten ajatusten keppihevosena.

Jos on kuvia vanhemmista ja elänyt heidän kanssa niin kaipuu on eri kuin jos sukusoluista alkunsa saanut ja aina elänyt "vanhempiensa" kanssa.

Eipäs nyt käytetä isän/äidin kaipuuta (kun vanhempi kadonnut elämästä) omien homo/lesbo/koeputki-vastaisten ajatusten keppihevosena.

vanhemmat. Tuossa ohjelmassa oikea isä oli ollut lapsen elämässä ja sitten hävinnyt. Muumimuki-vanhemmat on aina olleet lapsen elämässä ja isä ei ole edes tavannut koskaan lastaan.

mutta kaipuusta oli nyt kyse. Se on eri asia sellaisellla lapsella, joka on ollut vanhemman kanssa ja menettänyt tämän, kuin lapsella jonka elämässä ei ole tätä vanhempaa koskaan edes ollut.

Jälkimmäisessä tapauksessa lapsi pitää kasvattajiaan oikeina vanhempina enemmän ja ei kaipaa poismennyttä.

Omat lapseni menettivät isänsä kaksi kertaa: ensin alkoholismille ja sitten kuolemalle. Heillä on vain isäpuoli, joka pitää heitä omanaan ja lapset kustuvat häntä iskäksi/ isiksi.



Kaikilla ei se ydinperheen onni ja autuus ole osana.

ensimmäisen kerran näkin kuvan kun oli itse 50v.

Eli vaikean nuoruuden ja isäänsä alkoi etisä ensimmäistä kertaa kun itse olin joku 10v. en tarkalleen muista. Tuolloin isäni isä oli juuri kuollut. ei siis kerennyt häntä koskaan tavata.



Tuolloin jätti asaian siihen ,mutta nyt sitten taas vuosia myöhemin alkoi etsiä isänsä sukulaisia ja sai serkultaan pari kuvaa isästään.



Kyllä asia selvästi isääni on vaivannut vuosia! Ei asiasta hirveästi välitä puhua. Mutta kaipuu on selvästi ollut!



Eikä siis tietenkään ole kyse mistään luovutetuista soluista vaan ihan mummoni " vika" koko juttu.

puuttuu. t. isäänsä (joka lähti kun olin vauva) etsinyt jo vuosia

menetti vanhempansa 4 vuotiaana.

enkä ole häntä myöskään koskaan osannut kaivata. En ole kokenut mitään menetystä, vaan lapsuuteni oli minulle normaali lapsuus.

Mielestäni erittäin koskettavasti tässä:

http://www.fathersloveletter.com/Finnish/#4

Omalla kohdallani näin isäni ekan kerran ollessani lähes 40 v. Se auttoi mutta ei siitä enää mitään tullut, täysin tunnekylmää molemmilta puolilta ja lisäsi vaan katkeruutta. Lapsi todellakin tarvitsee molemmat vanhemmat.