Nainen/äiti haluaa erota. Lähipiiri paheksuu, ystävät karttavat :(

Hyvin sanottu.

Jotenkin se oma persoona nousee iän myötä esiin vahvempana, niin hyvässä kuin pahassa. Ei juurikaan yritetä kumppanin miellyttämisen takia siloitella niitä outouksia.

Itse olen oppinut iän myötä "small-talkin" tuntemattomien kanssa (kun en ole enää niin arka), mutta huomaan, että kotioloissa minulla on vähän autistiseen tapaan rutiineja, joita muut eivät saisi rikkoa.

ja aikalailla jääräpäisiä omassa persoonassa. Nuori on vielä mukautuva ja muokkautuva.

... Me kaikki keski-ikää lähestyvät ja keski-ikäiset ollaan kuka milläkin tavalla outoja. Ehkä on karissut se nuoruuden epävarmuus ja miellyttämisenhalu, tilalla sitten jotain muuta.

jotka eivät itse uskalla erota, vaikka eläisivät vain kulississa. Sinulla on vain yksi elämä ja tee sen kanssa mitä itse haluat.

Onko sanat "sitoutuminen" ja "vastuunakanto" sinulle vieraita?



Olet siis valmis rikkomaan perheen kokeaksesi intohimoisen rakkauden? Eipä ole itsekkyydellä rajaa.. Se on vähän niin että paskaksi vaan muiden elämä, kunhan SINULLA on ihanaa?



Harmi että vasta nyt, perustettuasi perheen ja luvattuasi rakastaa miestäsi niin vasta- kuin myötämäessä tajuat että et sä itseasiassa olekaan koskaan niin paljon himoinnut sun miestä.



Katso vaan lisää Hollywood-hömppää ja kuvittele että seksi ja intohimo on tärkeintä.



Säälin miestäsi ja lapsiasi enkä ihmettele alkuunkaan miksi ystävät sinua karttaa.

Onko sanat "sitoutuminen" ja "vastuunakanto" sinulle vieraita? Olet siis valmis rikkomaan perheen kokeaksesi intohimoisen rakkauden? Eipä ole itsekkyydellä rajaa.. Se on vähän niin että paskaksi vaan muiden elämä, kunhan SINULLA on ihanaa? Harmi että vasta nyt, perustettuasi perheen ja luvattuasi rakastaa miestäsi niin vasta- kuin myötämäessä tajuat että et sä itseasiassa olekaan koskaan niin paljon himoinnut sun miestä. Katso vaan lisää Hollywood-hömppää ja kuvittele että seksi ja intohimo on tärkeintä. Säälin miestäsi ja lapsiasi enkä ihmettele alkuunkaan miksi ystävät sinua karttaa.

etkä voi puhua mistään sitoutumisesta ja vastuunkannosta yhtään mitään.

Onko sanat "sitoutuminen" ja "vastuunakanto" sinulle vieraita? Olet siis valmis rikkomaan perheen kokeaksesi intohimoisen rakkauden? Eipä ole itsekkyydellä rajaa.. Se on vähän niin että paskaksi vaan muiden elämä, kunhan SINULLA on ihanaa? Harmi että vasta nyt, perustettuasi perheen ja luvattuasi rakastaa miestäsi niin vasta- kuin myötämäessä tajuat että et sä itseasiassa olekaan koskaan niin paljon himoinnut sun miestä. Katso vaan lisää Hollywood-hömppää ja kuvittele että seksi ja intohimo on tärkeintä. Säälin miestäsi ja lapsiasi enkä ihmettele alkuunkaan miksi ystävät sinua karttaa.

etkä voi puhua mistään sitoutumisesta ja vastuunkannosta yhtään mitään.

Minä nimittäin tiedän mitä nuo sanat tarkoittaa. Ap:lle näyttää olevan tärkeintä nyt vaan löytää se intohimoinen rakkaus.

Minulle tärkeintä on perhe. Ja se että teen mitä olen luvannut eli seison mieheni rinnnalla. Ei mielläkään helppoa aina ole eikä kovinkaan intohimoista, mutta en missään tapauksessa oleta että onnellisuuteni on miehestä kiinni.

Minusta on kummallista, että joillekin on niin iso asia, että lakkaavat puhumata, kun nainen haluaa erota. Kaipa se on tosiaan niin, että miehelle se olisi ok. Minusta vaan on kovin kummallista. Ja tietysti henkilökohtaisesti myös surullista.

En usko, että tämä on sukupuolisidonnaista muuten kuin siinä, että jotkut naiset tuntuvat pelkäävän eronneita naisia. Kai ne kuvittelee, että eronnut nappaa sen oman sohvaperunan?

Minulle ystävät ovat ystäviä ja heillä joko on miehiä tai ei. Tietysti on harmi, jos ystäväpariskunta eroaa, koska sitten kyläily ja muu on vähän erilaista (joku saunailta, grillailu, jossa miehet kokkaavat ja naiset juovat valkkaria terassilla ;) jne.), mutta ei se välejä katkaise tietenkään.

Hahaa, mutta mitä tulee kun alfauros ja alfanaaras kohtaavat?

Sitäpä et tiedäkään!

Molemmat jatkavat ennen pitkää omille teilleen. Sinä tuskin tiedät.

alfauros ja naaras yhteen päätyvät koska se olisi hyvin räiskyvä liitto.



Kilpailua,mustasukkaisuutta, täydellisyyden tavoittelua jne.



Mutta onhan noita kauniita yhteen päätynyt mutta toinen on sitten yleensä jollain tapaa "vajaampi"

on alfanainen joutuu hän lahjomaan naista rahalla. Alfanainen ja alfamies ovat taas samalla tasolla, eikä kummankaan tarvitse lahjoa kumpaakaan.

Alfamiehellä ruma nainen? Kuka lahjoo ja ketä? nainen miestä rahalla vai?

Alfamiehellä ruma nainen? Kuka lahjoo ja ketä? nainen miestä rahalla vai?

Sellaisesta tapauksessa mies ei ehkä ole kovin pinnallinen.

Alfamiehellä ruma nainen? Kuka lahjoo ja ketä? nainen miestä rahalla vai?

Sellaisesta tapauksessa mies ei ehkä ole kovin pinnallinen.

ja ottaa vaatimattomamman näköisen naisen äidiksi lapsilleen ja pitää peliä kauniimpien kanssa. Näitäkin on nähty.

alfanainen ja mieheni on alfauros.



Voin kertoa että meidän yhteiselo on KAUKANA täydellisyydestä, aivan perkeleenmoista tappelua ja kissanhännänvetoa aamusta iltaan. Onneksi vuosien varrella vähän helpottaa.

Miehessäni tai liitossani ei lähtökohtaisesti ole mitään akuuttia ja suurta vikaa. Mutta olen ollut jo vuosia onneton tai ainakin pahasti tyytymätön. Olemme kuin sisko ja veli, emme mies ja vaimo.



Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä jo parikymmentä vuotta, joten en koe, että sitoutuminen ja vastuunkanto olisi minulta varsinaisesti kateissa. Suhteemme on alkanut jo teininä, asiat ovat vaan tapahtuneet. Ei me koskaan rakastuttu tai tunnettu erityistä seksuaalista vetoa toisiimme. Kuljettiin samassa porukassa, mies oli ihan mukava, kiltti, järkevämpi kuin ne muut mopopojat. Vuodet vaan vieri, sen tutun ihmisen kanssa oli helpompaa muuttaa pois lapsuudenkodista, me viihdyttiin ihan hyvin yhdessä, mutta koskaan me emme ole olleet erityisen rakastuneita tai himoinneet toisiamme.



Mies on kunnollinen ja tunnollinen, arvot kohdillaan, joten tavallaan oli helppo tehdä lapset tuollaisen miehen kanssa, naimisiin mentiin, koska niin nyt vaan kuuluu tehdä jos lapsiakin tulee. Sellaista pientä ja sievää hiljaiseloa me ollaan aina elelty, ei olla riidelty, ei sen puolin rakasteltukaan, yhdessä hoidetaan lapset ja laskut.



En koe, että mulla olisi kriisiä, ei tämä tunne ole nyt mitenkään yhtäkkiä tullut. Jos ihan rehellinen olen, tavallaan tiesin jo silloin nuorena, ettei tässä nyt ihan kaikki elementit ole kohdillaan, mutta jotenkin oli turvallismnpaa ja järkevää pysyä silloin yhdessä, kuin että olisi riuhtaissut itsensä pois ja etsinyt itselleen sopivamman vastaparin, kuin vain "ihan mukavan" miehen. Mutta ihan oikeasti, ei se silloin parikymppisenä tuntunut niin fataalilta tai erityisen ratkaisevalta.



Minä olen nyt aikuinen nainen, lapset ovat jo toisella kymmenellä, tunnen itseni paremmin kuin koskaan ennen, seison omilla jaloillani. Minulla ei ole puolisonani sellaista ihmistä, jonka kanssa voisin olla sellainen nainen kuin olen. Olen kapea varjo siitä, mikä voisin olla. Uskon, että miehenikin on. Meillä kummallakaan ei ole sellaista vastinparia, joka toisi parhaat puolet esiin, tukisi niitä vähemmän hyviä, antaisi jotain haastetta, niin henkisellä kuin fyysisellä puolella, saisi olon tuntumaan todella naiselta tai mieheltä, toisi tullessaan jotain sähkö, kipinöintiä, ehkä intohimoakin. Uskon, että niin minä kuin mieheni vilpittömästi haluaisi olla seksuaalisestikin haluttu jonkun silmissä, toistemme silmissä sitä emme ole.



Me elämme hiljaisesti, tasaisesti, vailla tunteita mihinkään suuntaan. Kaikki on "ihan mukavaa", mutta minä haluaisin elää voimakkaammin.



Elämä soljuu eteenpäin, asiat vaan tapahtuu, minulla on tunne, etten koskaan tee mitään varsinaisia tekoja tai päätöksiä elämäni onnellisuuden eteen. Me vaan elellään sitä "ihan mukavaa" elämää... Tässä on tietysti myös se ero, ettei meillä ole nyt mitään erityistä tylsistymistä tai kyllästymistä tapahtunut, intohimo ja rakastuminen hukkunut arjen alle tms. Sellaista ei koskaan ole ollut, ja ihan tasan yhtä tylsää meillä on aina ollut. Voisiko joku kertoa, miten "rakastutaan puolisoon uudestaan" tai "kaivetaan esiin se kadonnut intohimo" jos sellasta ei koskaan ole ollutkaan?



No en tiedä... Kai mulla laskennallisesti on vielä 50 vuotta elämää edessä, en missään tapauksessa aio elää sitä tällaisena kapeana varjona. Odotan, että lapset tulee täysi-ikäisiksi, minä muutan samassa kuormassa lasten kanssa omaan elämään. Minä eroan ihan hyvästä ja mukavasta avioliitostani, koska se saa minut onnettomaksi, kadottaa suuren osan minuudestani, naiseudestani ja siitä, mitä haluan olla. Minulle on aivan sama sillä hetkellä, mitä muut ihmiset ajattelevat itsekkyydestäni tai kriiseistäni tai kyvyttömyydestä sitoutua. Minä aion elää niin, että voin sanoa olevani onnellinen. Nyt sitä en ole.

Mihinkäs ne lapset taas jäivät, oletteko edes ajatelllut mitä nämä omat halusi vievät lapsiltasi. Saatat olla itse tyytyväinen, mutta lapsesi eivbät ole koskaan elämässään, oliskohan syytä jättää nuo alfa unelmat ja ajatella, että nämä lapset nyt ja sitten aikanaan se alfa, kun lapset ovat jo omillaan. Ennätät sitten kyllä ihan tapeeksi nolata itseäsi, älä tee sitä pienten lasten ollessa kotona.

Täsmälleen sama tilanne. Olemme olleet yhdessä teinistä asti, ja sitä intohimoa ei ollut alunperinkään. Minä myös halusin pari kertaa tosissani pois suhteesta parikymppisenä, kun ymmärsin, ettei 'kaikki ole suhteessa kohdallaan', mutta tuolloin jäin aina, kun en pystynyt pahoittamaan miehen mieltä. Mulla on suhteesta vanhempiini jäänyt todellinen 'kiltin tytön symdrooma'. Eli kaikkia muita pitää miellyttää, vaikka sairastumiseen asti, mutta omaa onnea en saa tavoitella, sehän olisi itsekästä - näin olen kokenut vuosikausia. Mies on tottunut siihen, että hän tekee päätökset ja päättää, miten meillä eletään, kun mähän aina mukaudun, ettei tulisi riitaa, etten pahoittaisi kenenkään mieltä. Olen oppinut, että meidän parisuhde ei todellakaan toimi, voin olla hyvä kaveri mieheni kanssa, mutta aviopariksi meistä ei ole. Kutistun tässä suhteessa täysin. Ja kuten sanoin, pariterapiaakin on koitettu suhteen dynamiikan muuttamiseksi, mutta ei se auttanut mitään, muutamia kauniita sanoja ja aikeita mies tosin sanoi, muttei koskaan niitä toteuttanut. Olen vuosien varrella oppinut, etten voi odottaa toisen muuttuvan, vain minä itse voin tehdä muutoksen elämässäni. Ja se alkaa irtautumalla tästä parisuhteesta, jossa kutistun persoonana täysin, missä minulla ei ole minkäänlaista tilaa yksilönä. (Olin vuosikausia vaikeasti masentunut, ja terapeutti huomasi jo silloin, että epäerve parisuhteemme ylläpitää msennustani, mutta tuolloin, masentuneena, lähteminen ei tullut kysymykseenkään, ei ollut voimia niin itsenäiseen ajatteluun.)

olen itsekin eroamassa ja samalla tavalla osa lähipiiristä suhtautuu, käydään perheterapiassa etenkin lapsen takia ettei hän kärsisi tilanteesta, me ollaan joka asiassa eri mieltä ja riidellään jatkuvasti enkä jaksa sitä enää, haluan elää rauhassa enkä sotatantereella.

Luin ensin ap:n aloitusta tuntien vahvaa sympatiaa ja samankaltaisuutta omaan tilanteeseeni: jos eroaisin, kaikella todennäköisyydellä ainakin mm. omat vanhempani paheksuisivat asiaa syvästi ja ajattelisinkin, että minun tulee tulla siltä osin toimeen ilman henkistä ymmärrystä ja tukea.



Mutta pidemmälle päästyäni ymmärsin, että kyse on taas samanlaisesta jutusta kuin yleensä: romantiikan ja leiskuvan lemmen kaipuu!



Itselläni on se tilanne, että yhteiselo on välillä mahdottoman tuntuista, tuntuu, että oma pää hajoaa näihin konflikteihin ja ärsyttäviin asioihin, miehen käytökseen ym. Uusi rakkaus olisi sitten lähes utopistinen bonus, joka tulisi joskus EHKÄ jos Luoja suo. Ap:n tilanne taas kuulostaa lähinnä samalta kuin usean lennosta vaihtajan: kyllästyminen painaa, uusi tuntuisi hauskemmalta. Ja lopputulos on uusi ero muutaman vuoden kuluttua ja lasten rikottu koti.



Siispä sanoisinkin, että usein oman asenteen muutos on se tärkein kulmakivi avioliiton ja oman elämän onnellisuuteen. On turha odottaa prinssi rohkeiden tekevän elämästä euforiaa, ja kannattaa muistaa, että kukaan ei ole täydellinen, ja aika usein avioliittoon "ajaudutaan" tai mennään järkisyistä. Harva menee naimisiin rakkauden ensi huumassa ja ehkä hyväkin niin.

mutta entä jos mies käyttää henkistä väkivaltaa sinuun? Moittii tekemisisäsi ja riidoissa haukkuu? Sellaisen kanssa on jäätävä yhteen että lapsilla yhtenäinen koti? Niin ja lapset tuli tehtyä tähän vaikka ongelmia oli. Oma syy. Olisi pitänyt olla tekemättä virheitä elämässä niinkö?

Niin ja tähän menin koska ihastuin voimakkaasti vaikka järki sanoi muuta. ettei olla samanlaisia ja ei ole se oikea. Eli pitäisikin kuunnella järkeä vai eikä valita tunteella?

Entä jos et koskaan löydä "sielunkumppania"? Oletko mielummin yksin kuin nykyisen miehesi kanssa? Tiedätkö miten vaikea on löytää fiksua ja kivaa miestä nelikymppisenä? Me kaikki keski-ikää lähestyvät ja keski-ikäiset ollaan kuka milläkin tavalla outoja. Ehkä on karissut se nuoruuden epävarmuus ja miellyttämisenhalu, tilalla sitten jotain muuta.

jostakin nyt varatusta miehestä. Mies voi sitten myös erota ja ap ja se uusi sielunkumppani prustavat perheen. Eikös se näin mene. Tuskin sen sielunkumppanin etsintää vain vapaisiin rajoittaa.