Nainen/äiti haluaa erota. Lähipiiri paheksuu, ystävät karttavat :(

Mä olen alkanut näkemään asian silleen, että elämä pitää elää niin, että pystyy olemaan onnellinen. Mikä sitten tekee onnelliseksi, on sitten vähän vaikeampi juttu.



Onko se lapsillekaan hyvä nähdä semmoista suhdetta, jossa vanhempien välillä ei ole rakkautta, vaikka arki muuten sujuisikin ihan ok?

Tein eropäätöksen siinä vaiheessa, kun tajusin, että olen 100 kertaa mielummin ihan YKSIN kuin exäni kanssa. Kirjoitin täälläkin asiasta ja mielipiteet menivät noin 60-40 eron puolesta ja vastaan.



Lasten vuoksi sinnittelin liitossa hyvin onnettomana ja ahdistuneena, kunnes yksi aamu vaan jotenkin "kilahdin", sisimpäni ei ikäänkuin kestänyt teeskentelyä ja jatkuvaa tsemppaamista enää hetkeäkään pidempään. Me myös kävimme terapiassa, mutta siellä eropäätökseni vahvistui entisestään.



Päätös on SINUN, sinä kannat vastuun seurauksista, olivat ne sitten positiivisia tai negatiivisia.



Minä olen nyt kolmen lapsen yh, elämä on raskasta, mutta nyt en ole enää lainkaan ahdistunut ja tämä tuntuu jotenkin oikealta ja rehelliseltä itseäni kohtaan. Teeskentely on nyt tarpeetonta ja olen rennompi ja iloisempi ihmisenä. Lapset eivät ole oireilleet mitenkään, ammattini puolesta tiedän kyllä avioeron seuraukset ja pidän lapsia koko ajan aika tarkasti silmällä.

Joistakin vastauksista kuultaa melkein läpi joku henkilökohtainen tragedia tai kauna. Niin katkeria ja tuomitsevia osa vastauksista on. Pitääkö ihmisten mielestä miehen tai vaimon tosiaan jäädä onnettomaan liittoon? Tuskin se on kenenkään edun mukaista! Varmasti sellaisessa perheessä on kauhean paljon pinnan alaisia jännitteitä, vaikka pinnallisesti näyttäisi ulkopuolisten silmiltä kaikki ihan 'hyvältä'.

Ei kenenkään tarvitse jäädä onnettomaan liittoon tai yhtään mihinkään. Silti olisi hyvä harkita eron vaikutuksia kaikkiin osapuoliin ja tällä tarkoitan nyt nimenomaan lapsia. He kun eivät hyödy yhtikäs mitään siitä että saavat rikkinäisen kodin tai että äiti yrittää elää nuoruuttaan uudestaan. Huolestuttavinta on juurikin tuo että ap ja nro 49 ovat selvästikin vaille sitä intohimoa ja sanovat avioliiton "pienentävän" heitä. Tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää että se mahdollinen onni lähtee itsestä, sitä ei kukaan muu voi sinulle antaa! Nyt ap odottaa kohtaavansa unelmiensa prinssin joka TEKEE ap:sta sen ihmisen joka hän haluaisi olla eikä se niin tule menemään! Parisuhdeterapia kyllä kertoo etä yritystä on ollut ja ero ehkä sikäli ymmärrettävä, mutta vääristä syistä ap on liittoa lähdössä purkamaan.

Myös minä olen teini-iästä lähtein ollut mieheni kanssa, mutta silti en sanoisi että olemme vain ajautuneet yhteen. Varmasti rakastuminenkin oli teini-iässä erilaista kuin se olisi nyt. Minä kuitenkin olen oppinut mistä onni lähtee, katsonko sitä mitä minulla on vai sitä mitä minulta puuttuu. Sitä lähtien kun tähän tajusin ryhtyä on jostain syystä myös suhteeni parantunut paljon siihen suuntaan mitä toivoisin.

Olin itse samassa tilanteessa, eroa piti perustella jos jollekin mutta pidin pääni. Ei sitä kukaan ymmärtänyt, varsinkaan kun löysin aika nopeasti, sattuman kautta rinnalleni eroamassa olevan perheenisän. :-) Mies on minua 10v vanhempi, mutta rakkaus roihahti ja roihuu vieläkin 10 avioliittovuoden (ja parin lapsen) jälkeen. Nyt ajatellen, olisin ollut täysi idiootti jos olisin jäänyt "mukavuusavioliittoon" vain ympäristön painostuksesta.



Tsemppiä sulle, pidä pääsi ja aloita elämäsi uudestaan, lapsillekin on parempi että äiti on onnellinen!

Yritä nyt ainakin olla rehellinen itsellesi.

Kaikki eivät ymmärrä, että eroat jotta voit alkaa etsiä uutta ja loistavampaa rakkautta.

Ei niitä miehiäkään kehuta, jotka vain kyllästyvät vaimoonsa ja lähtevät kevyin mielin uuden matkaan, kantamatta vastuuta. Kyllä sitä yleensä jonkinlaisena ikäkriisinä pidetään ja vähän vitsiä väännetään.

Minusta on kummallista, että joillekin on niin iso asia, että lakkaavat puhumata, kun nainen haluaa erota. Kaipa se on tosiaan niin, että miehelle se olisi ok. Minusta vaan on kovin kummallista. Ja tietysti henkilökohtaisesti myös surullista.

Että suurimmat kommentoijat jotka kommentoi sinun eroratkaisuasi ja ihmettelevät sitä tai pitävät etäisyyttä sen takia niin ovat itse onnettomia liitoissaan. Nainen on susi toiselle naiselle ja he ovat kateellsia ja mielummin haluavat että olet onneton liitossaan. Koska sinähän voit löytää vaikka miten hyvän miehen ja he kärvistelevät sitten. =)

Näin itse ajattelen!



Itse vähän sama tilanne ja tiedän että omat vanhemmat tukee ja sisarukset ja ne tosiystävät! He eivät arvostele vaan oikeastinäkevät miten onneton olet. Itselläni huono liitto teki masennusta. Nyt parempi jo.

Aina kun joku kehtaa olla eri mieltä niin vedetään kateuskortti esiin, eri mieltä olijoiden täytyy olla maailman onnettomampia olentoja koska eivät ole tekemässä samalla tavalla! Minäkään en ymmärrä ap:n (ja muutamaan muiden) eroa täällä. Jos te tietäen olette menneet parisuhteeseen josta intohimo alunperinkin puuttuu ja teneet siihen lapsia niin ilman todellista syytä on eroa vaikea ymmärtää.



Ja nuo lapseni saivat nyt onnellisen äidin-jutut, miettikäähän hieman mistä kaikesta lapset LUOPUIVAT äidin onnen eteen! Ei kannattaisi tehdä lapsia jos heidän parhaansa ei ole etusijalla! Luuletteko että lapsillenne on merkitystä kuinka usein vanhemmat suutelevat tai seksiä harrastavat jos kodissa on muutoin tavallista arkea?

39-vuotiaana 17 vuoden jälkeen hiljattain. Enkä ole päivääkään katunut, enkä yhtään piittaa, mitä muut ajattelevat. Itse tiedän, että ihmiset jäävät aivan liian usein jumiin liittoon, jossa ei ole enää mukavaa, asiat voivat olla päin helvettiä, ja siinä vaan roikutaan. Tiedän myös parikymppisiä, jotka sanovat, että eivät ymmärrä miksi vanhemmat eivät eroa, kun riitelevät jatkuvasti, rakkautta ei ole, tekevät kaikenlaisia ikäviä tempauksia toisesta piittaamatta jne. Ulkopuolinen, ihan vaikka oma lapsi, voi nähdä, että noi kaksi eivät ole onnellisia yhdessä, ja ihmetellä, miksi he eivät eroa? Niinpä, miksi ei?



Meilläkään mies ei tod. ryypännyt eikä hakannut, mutta ei toisaalta toiminut niin, että suhde olisi toiminut. Intohimokin alkoi laantua, kun mies oli täysin itsekäs, välinpitämätön ja piittaamaton mua kohtaan. Oli käyty parisuhdeterapiassa, olin vääntänyt rautalangasta asioita, oli itketty, huudettu, kerjätty miestä ottamaan minut ja perhe huomioon menoissaan jne, mutta mikään ei muuttunut. Yksi päivä vain sain tarpeekseni.



Olen paljon mieluummin yksin kuin huonossa suhteessa, ja tässä iässä pitäisi jo alkaa tajuta, mikä on hyvästä, mikä pahasta. Ja luottaa siihen tuntemukseen.



Meillä myös lapset ovat nyt myöhemmin tyytyväisiä erosta, riitely kotona loppui, ja ilmapiiri kotona on täysin toinen kuin yhdessä asuessa.



Ei se ole ikäkriisiä, vaan sen valitsemista, miten haluaa elää, minkä arvoisena pitää elämäänsä. Nämä huonossa liitossa jumittavat pitävät normaalina itkemistä päivittäin/viikottain, riitoja, mykkäkouluja ja epämukavaa, ahdistavaa oloa. Ei hyvä.

Kuitenkin ikäkriisille tuo minustakin vaikuttaa. Huolestuttavaa on tuokin että tunnut lähtevän nimen omaan löytääksesi sen intohimoisen rakkauden vaikka myöehmmin kirjoitatkin että mielummin olet yksin. Se yksin jääminen kun on yksi vaihtoehto, todennäköisin jopa uuden perushyvän liiton lisäksi. Se suuri rakkaus voi myös osoittautua kaikeksi muuksi. Sukulaiseni jätti juuri noista syistä perheensä. Pian löytyikin intohimoa elämään uuden miehen muodossa. Mies kohteli kuin prinsessaa ekat kuukaudet kunnes muuttivat yhteen. Siitä alkoikin mustasukkaisuus-pahoinpitely kierre naiselle ja helvetti lapsille joita mies ei voinut sietää. Lapset onneksi pian pääsivätkin pysyvästi isälleen, mutta naisen irti pääseminen "unelmiensa" suhteesta kesti. Tunteita ja intohimoa kyllä riiti molemmin puolin meille muillekin jakaa... Olisihan sukulainen halunnut takaisin ex-miehensä luokin, mutta ei mies tietystikään enää ottanut. Ei ole tuo nainen onnellinen vieläkään, suhteesta toiseen, alkuhuumasta seuraavaan seilaa. Välit lapsiin ovat parantuneet, mutta äidilleen eivät halua muuttaa vaan isä ja isän uusi ovat nyt se turvallinen perhe heille. Voihan se olla että sinä unelmiesi prinssin löydätkin, mutta näinkin voi käydä :(

En kritisoi etteikö voi ihan hyvin erota vaikka juuri siksi että on onneton ja on tylsää. Mutta onko miehesi syypää siihe nettä oelt onneton ja on tylsää, olisiko unelmiesi mies sellainen joka tekisi elämästäsi onnellista ja mielenkiintoista, eli onko elämäsi onni ja mielenkiintoisuus kiinni muista kuin itsestäsi?



Ettei vaan käy niin että maksat ja maksatat lapsilla pian hurjan kalliin hinnan siitä oppitunnista että huomaat että onni ja mielenkiintoinen elämä on omasta asenteesta ja itsestä kiinni?



Toisaalta olen kyllä sitä mieltä että ihan vaan vaihtelun halukin on syy muiden joukossa eroamiseen (en väitä että hyvä syy, mutta syy kuitenkin). Jos haluat että ympäristö hyväksyy edes jotenkin vähän paremmin, niin usko tai älä, mutta eroon päätyminen hyväksytää nparemmin jos olet jo löytänyt uuden rakkauden joka vie jalat alta ja kun kerrot ystäville ja muille että et vain voi mitään sille. Kyllä sitäkin kauhistellaan, mutta sinua ei pidetä itsekkäänä, vaan ainoastaan "vietävissä olevana". Sitäapaitsi jos teet niin että etsit ensin sen täydellsen, ennen kuin eroat, niin ainakin näet että onko sellaista edes olemassa muualla kuin unelmissasi, etkä siitä näkökulmasta eroa ns. "turhaan".

up

En kritisoi etteikö voi ihan hyvin erota vaikka juuri siksi että on onneton ja on tylsää. Mutta onko miehesi syypää siihe nettä oelt onneton ja on tylsää, olisiko unelmiesi mies sellainen joka tekisi elämästäsi onnellista ja mielenkiintoista, eli onko elämäsi onni ja mielenkiintoisuus kiinni muista kuin itsestäsi?

Ettei vaan käy niin että maksat ja maksatat lapsilla pian hurjan kalliin hinnan siitä oppitunnista että huomaat että onni ja mielenkiintoinen elämä on omasta asenteesta ja itsestä kiinni?

ap miettimään sitä, että ihminen voi löytää sen oikean vanhempanakin. Viisi-kuusikymppisenä.



Kaikkein todennäköisintä on se, että olet onneton yksin ja joudut myös kantamaan kaiken vastuun perheestä yksin.



Entä ne lapset?

Muutin erilleen miehestäni lasten kanssa noin vuosi sitten. Ero oli välttämätön henkisen väkivallan takia. Ex-mieheni kanssa meillä oli tunnetta ja intohimoa, mutta rakkaus oli pakko kuolettaa, koska se tuhosi minua. Ero 15 yhteisen vuoden jälkeen teki oloni aivan puolikkaaksi. Tuttavaperheisiin välit ovat väljähtyneet, kun ei enää pariskuntana voi kyläillä. Olen joutunut etsimään uusia ystäviä yksinhuoltajien parista, jotka ymmärtävät. Kaikki lapset (3) ovat oireilleet; koulukuraattoria, perheneuvolaa ja erityislastentarhanopettajia... Lapset itkevät, kysyvät yhä uudestaan, miksei isä asu meillä ja syyttävät minua erosta, vaikka olen moneen kertaan asiat selittänyt. Kun isä tuo lapsia kotiin, nuorimmainen jää pitkäksi aikaa huutamaan isän perään. Arki on ollut RANKKAA! Pesukoneet kärähtää, pihatyöt on tekemättä ja olen aina yksin lasten kanssa! Älä hyvä ihminen luovu perushyvästä parisuhteesta! Toisen ihmisen, ei puolisonkaan, tehtävä ole tehdä sinua onnelliseksi. Se on sinun vastuullasi. Mutta niin ovat myös lapsesi. On niin surullista, kun koko perheenä emme voi enää mennä lomilla yms. johonkin. Lapset kärsivät aivan varmasti! Lapset tarvitsevat kaksi vanhempaa! Yksinhuoltajana olen jatkuvasti väsynyt ja koen riittämättömyyttä suhteessa lapsiini. Yksi ei ratkee kahdeksi, käsiä on rajallinen määrä.

Ihan vaan totean, että minä olen 35. Olen ollut netin deittipalstoilla, yksinhuoltajana en pääse noin vain lähtemään kotoa eikä miesten tapaaminen tapahdu kuin luonnostaan nuorena. Tosi vähän on ollut kiinnostusta, vaikka nättikin olen. Kolmen lapsen yh ei ole mikään kultakimpale... Säälistä joittenkin miesten ilmoituksissa lukee "myös yksinhuoltajat huomioidaan". Sitä paitsi 4-kymppisistä on enää vapaana viallisiksi havaitut eronneet tai epäsosiaaliset nörtit. Tälläsen nörtin kanssa treffailinkin, kun sanoi pitävänsä lapsista,- äitiä etsi, en ruvennut! Eli markkinat ovat toiset kuin 15 vuotta nuorempana...

Suosittelen Rikasta avioliitto-kurssia tai vastaavaa. Puolisonsa voi alkaa nähdä uusin silmin. Minä arvostaisin turvallista, luotettavaa miestä, joka osallistuu lasten hoitoon. Ja miehesi kännykkänumero oli?:)

Eroa tai jää siihen loppuiäksi.

ja aikalailla jääräpäisiä omassa persoonassa. Nuori on vielä mukautuva ja muokkautuva.

Oletko mielummin yksin kuin nykyisen miehesi kanssa?

Tiedätkö miten vaikea on löytää fiksua ja kivaa miestä nelikymppisenä? Me kaikki keski-ikää lähestyvät ja keski-ikäiset ollaan kuka milläkin tavalla outoja. Ehkä on karissut se nuoruuden epävarmuus ja miellyttämisenhalu, tilalla sitten jotain muuta.

kenenkään muunkaan kanssa. Itse menin naimisiin intohimosta ja jälkiinpäin on kaduttanut et miksi en käyttänyt enempää järkeä ja avioitunut jonkun viisaamman kaverin kanssa.

ihmisessä rakastumisvaiheen jälkeen. Mulla on kokemusta siitä!



Se on joko tai!



Sielunkumppanista tulee kuin veli rakastumisvaiheen jälkeen, kun taas alfa-uros pysyy aina seksuaalisesti kiinnostavana, vaikka hänestä ei koskaan sielunkumppani saa sillä tavoin!



Sen olen tosiaan oppinut!

mutta halusin silti pois. Olin yksin avioliitossa, työ meni kaiken edelle ja sinnittelin muutaman vuoden. Jälkikäteen lähipiiri totesi, että näki onnettoman oloni.

Teet itse päätöksen, et voi sälyttää vastuuta muille.

Elän nyt lasten kanssa, välit exään kunnossa lasten osin, enkä jaa kotia kenenkään uuden miehen kanssa.

Sitäpä et tiedäkään!

ihmisessä rakastumisvaiheen jälkeen. Mulla on kokemusta siitä!

Se on joko tai!

Sielunkumppanista tulee kuin veli rakastumisvaiheen jälkeen, kun taas alfa-uros pysyy aina seksuaalisesti kiinnostavana, vaikka hänestä ei koskaan sielunkumppani saa sillä tavoin!

Sen olen tosiaan oppinut!