Siskoni katkaisi välimme

Nostetaan tätä aloittamaani ketjua...välien katkaisusta on siis jo vuosia ja vieläkään mitään lähentymistä ei ole tullut.

Yhdet sukujuhlatkin olisi ollut mutta siskoni ilmoitti ettei tule jos meidän perhe tulee, ei sit menty....

22...ei millään pahalla mutta miksi ette voineet mennä sukujuhliin jos kerran halusitte?

Suomi on vapaa maa eli jos sisko ilmoittaa ettei tule juhliin jos teidän perhe tulee niin omahan on valintansa!

Eli se sisko jää pois ja te menette juhliin!

Ei sit menty...helvettiin tuollainen nössöily/marttyyriasenne...siskokos se määrää sinun aikuisen ihmisen elämästä ARGH!

Ap, etkö sinä tai vanhempasi ole missään vaiheessa suoraan kysynyt siskolta, mistä hän on tuleentunut?

Entä, jos oletkin kaikki nämä ajat luullut väärin, eikä kyse olekaan ollenkaan kateudesta? Vaan sisarellasi onkin joku aito syy olla sinulle katkera. Tai vaikka on kuullut sinusta panettelua ja suuttunut väärien tietojen perusteella?

Minä en kyllä antaisi asian olla. Ihmiset hermostuvat sen verran oudoista asioista, että kannattaa aina kysyä, mikä mättää - noinkin tiivis sisaruussuhde on ihan liian arvokas hukattavaksi puhumattomuuteen.

Jos siskosi ei vastaa soittoihisi tai läimäisee luurin korvaasi, pyydä vanhempiasi kutsumaan siskosi heille ja mene juttelemaan kasvotusten. Luulisi nyt vanhempiasikin VÄHÄN liikuttavan se, että lapset eivät ole puheväleissä!

No meidän porukat sanoo että kyllä sä tiedät minkä takia se on suuttunut, vaikka sanon etten tiedä, niin sanovat mulle "et kestäisi kuulla sitä"

Mä olen muuten vahva mut tän asian takia itken ja muutun pikkulapseksi, en osaa ottaa tätä aikuisena...en käsitä. Ehdotin ryhmäterapiaa viime syksynä mutta ei kuulemma käy.

Ja meidän perheellä on ollut kuulemma näitä välirikkoja jo edellisessä sukupolvessa, ja niitä on käsitelty näin, meidän porukat eivät löydä muuta tapaa...

En mä tiedä onko se kateellinen voihan oikeasti olla et olen tehnyt jotain, varmuuden vuoksi pyysin anteeksi käytöstäni (vaikken osannut sanoa mitä asioita) vaan ympäripyöreesti mutta ei auttanut...ei vaan ota mitään kantaa tai vastaa viesteihin.

[quote author="Vierailija" time="10.11.2011 klo 16:21"]

Tässä ketjussa itsekin kerroin omasta tilanteesta. Siskon kanssa kuitenkin jonkinlaiset välit on. Hän on myös kiven kovaan väittänyt ettei ole kateellinen, toisille, vaikka tosiasiat kertoo muuta.

Minä voin ainakin rehellisesti tunnustaa olevani kateelllinen ainakin joskus, eikös se ole suomalaisten vika? Okei ehkä siskoni ei ole kateellinen, ehkä sitä sanaa ei saa hänestä käyttää. Ihmettelen miksi lapseton siskoni loukkaantuu jopa siitä, että sairas iäkäs äitimme puhuu lastenlastensa touhuista hänelle? Hänen vointiaan pitäisi kysellä, hänelle pitäisi antaa sitä ja tätä. Vaikka emmehän sisaruksista mekään joilla on lapsia saa itse sitä huomiota, minkä vanhemmat antavat lapsillemme? Onko kenelläkään vastaavia huomioita?

Olisiko täällä nyt joku lapseton, joka neuvoisi miten tulisi kohdella lapsettomia sisaruksia? Mistä heille pitäisi puhua? Eikö omista lapsistaan saa kertoa mitään? Varmasti on vikaa muissakin sitä en kielläkään. Mutta onko parasta antaa asian vain olla? Joka syyttä suuttuu se lahjatta leppyy?

[/quote]

No täällä on yksi lapseton. Vaikka rakastankin lapsia ja haluan äidiksi (siksihän täälläkin roikun), niin kyllä tämä pitkään jatkunut lapsettomuus vetää mehut pois. Eikä kyse ole enää vain omasta halusta tai että voisin valita haluta toisin. Olen perhekeskeinen ihminen, en pysty valehtelemaan siitä muuta, feikkaamaan edes itselleni. Toivoisin vain että minullakin olisi perheessäni lapsia. Toivoisin että olisi edes hetken aikaa. Tai vaikka vammainenkin lapsi. Nekin ovat paljon enemmän kuin tilanne nyt, voisi kertyä edes muistoja. Lapsettomuus ei ole mitään yksinkertaista tai helposti käsiteltävää ja ohitettavaa, se on tuskallinen ja muuttuva prosessi, jatkuvasti päällä oleva hiljainen sisäinen kriisi. Itsellekin yllätyksenä se vaikuttaa niin yllättävän moneen asiaan, tunteeseen, tilanteeseen ja suhteeseen, ettei sitä melkein hahmota. Ehkä hyvin kuvaa se, että on jatkuvasti, aina ja kaikkialla vereslihalla, milloin mikäkin voi yllättäen viiltää ja syvältä, rouhaista kipeästi vain hipaisemalla vähän. Kaikkea ei voi ennakoida, mutta jotakin on jo oppinut ennakoimaankin. Äitienpäivinä en ole ihmisten ilmoilla (yksi todella rankka äitienpäivä sukulaisten kanssa takana, olisin mieluummin kuollut siinä tuskassa). Toisten lapsellisten perheiden kanssa on helppoa ja mukavaa olla, näitä meilläkin tuttavapiirissä useita. Ilo nähdä heitä, olla ihminen ihmisten joukossa. Toisten perheiden kanssa taas todella vaikeaa - vaikka onkin vaikea selkeäsit määritellä, miksi näin. Jokin perheen / vanhempien asenteessa vain saa oman tuskan koko ajan pintaan, olon vähätellyksi, verratuksi tai luokitelluksi muka lapsista tietämättömäksi ja kokemattomaksi. Sitä en ole. Silloin on harkittava tarkkaan, jaksanko nyt tai haluanko nähdä heitä, kun tiedän että omat voimat on tapaamisen jälkeen taas aivan loppu. Kuitenkin olen ajatellut pitää itseni hengissä, siksi on myös ajateltava itseäni, suojeltava, vedettävä niitä rajoja. Pysyäkseni hengissä. En sano tätä kevyesti, tajuatko miten suuresta murheesta voi olla kyse? Kriisi kuin kriisi, ominaista kriisille on, että niistä toivutaan kriisin JÄLKEEN. Kun tilanne on ohi, oli se sittan vaikka lapsen kuolema, asiaa voi lähteä työstämään jollakin tahdilla vähän kerrassaan kohti tasapainoa. Jos olet veden varassa hukkumassa, keskityt hengittämiseen, hengissä selviytymiseen, vasta rannalle päästyäsi käyt tilanteen läpi, mitä tapahtui, miten selvisit ja menet eteenpäin. Lapsettomuus ei pääty - jos lasta ei tule. Uusi aalto iskee naamalle taas uudestaan ja uudestaan. Saavutettu tasapaino keikahtaa nurin kerta toisensa jälkeen. Kriisi on ikään kuin kaiken aikaa päällä. Toki kaikkea sen nostamaa tunnetta työstää kaiken aikaa, olkoon se sitten vaikka uimaan opettelua, mutta rannalle ei pääse. Irti siitä ei pääse. Ei edes siksi että haluaisi että jollakulla ystävällä olisi helpompaa, jos hänen ei tarvitsisi miettiä, "miten sen lapsettoman kanssa nyt oikein pitäisi olla tai mitä saa sanoa". Jos minuun sattuu jokin kommetti tms. en loukkaannu tai ajattele että "nyt se loukkaa minua", vaan että "nyt tämä sattuu minuun, koitan selvitä tästä jotenkin". Jos se loukkaa jotakuta lapsellista, niin valitettavasti - en voi kun sanoa - että pienipä on ongelma, jos tiedät, että selviät siitä hengissä. Minä en aina tiedä. Eikä minulla ole silloin voimavaroja miettiä sitä, miten toinen ehkä loukkaantui jostakin. Anteeksi. Minäkin toivoisin että voisin kohdata perheen kuin perheen helposti ja mukavasti, että voisin olla mukana ystäväperheiden arjessa ja juhlissa, vierailla, tavata ja nauttia. Että voisin enemmän elää ystävieni haasteissa, iloissa ja elämässä mukana. Tai että murheeni olisi pienempi kuin sinun murheesi. Minäkin toivon että tämä olisi keveää ja mutkatonta. Mutta ei se ole, edes itselleni. 

Kiitos no 26 selvityksestä, tuo auttoi tajuamaan asiaa...

kaikkea hyvää sinulle.

t.ap

Ihan OT: voisko noita pitkiä vuodatuksia katkoo kappalejaolla. Ei kukaan jaksa lukea pötköön kirjotettua vaikka olis miten ytimekästä asiaa.

Minulla ei ole omia sisaruksia, mutta miehen siskon kanssa samanlainen välirikko päällä/ muodostumassa.

Miehen sisko on yh, lasten ollessa ihan pieniä tuli ero, kun mies lähti uuden naisen mukaan. Tämä sisko ollut aina paljon meidän elämässä mukana ja me hänen, ja on autettu kaikin tavoin eron jälkeen, kuskattu autotonta siskoa ja lapsia kauppaan/lääkäriin/sukulaisiin, hoidettu lapsia ym. Vietettiin paljon aikaa yhdessä.

Nyt kun aloimme odottaa esikoista, miehen siskon asenne muuttui ihmeelliseksi. Mitään muuta erikoista ei siis ole tapahtunut, kuin se, että aloin odottaa lasta. Tämä sisko kävi ennen meillä joka viikko ja me hänen luona, nyt ei ole koko raskausaikana käynyt, saa kyllä itse mennä kahville jos kyselemme perään, mutta nyt en ole itse kysellyt sinne menosta kuukauteen, niin ei ole mitään siskosta kuulunut. Paitsi sen kerran, kun kävimme miehen vanhemmilla, tuli haukut siitä, ettei hänelle ilmoitettu, kun hän ja lapset olisivat halunneet mukaan myös. Mistä sen voi tietää, jollei toisesta kuulu viikkoihin?

Yhteydenotot vain harvenee (siskon puolelta), ja tavatessa asenne on ollut todella etäinen ja arvosteleva. En tiedä onko sitten tämä kateus homma, että meillä menee hyvin, kun hänellä jo raskausaikana alkoi suhde rakoilla ja tuli sitten ero, vai mikä tässä on alkanut hiertää, kun ei suoraan voida sanoa. Kurjalta tuntuu kuitenkin miehen puolesta, ovat olleet koko elämänsä siskonsa kanssa niin läheisiä, nyt yhtäkkiä ei mitään... :(

[quote author="Vierailija" time="10.11.2011 klo 15:11"]

Itse soitan siskolleni enää pari kertaa vuodessa. Meillä on molemmilla lapsia, mutta siskon mies on pahasti häiriintynyt narsisti, en enää jaksa.

Välillä pelottaa, että näenkö siskoni kuulumiset iltasanomien otsikosta. Siskoni ei ymmärrä tilannettaan, ei suostu keskustelmaan, jos annan ymmärtää, että miehessä jotain vikaa. Aikaa sitten jo miehensä esti meidän tapaamiset. Ainoastaan sillain onnistui, että oltaisiin menty heille, me äidit oltu lapsien kanssa ja miehet baarissa. Ei mun miestä kiinnosta sen pipipään kanssa olla enää missään tekemisissä. Kun en osaa auttaakaan:(

[/quote]

Mitä tarkoittaa täydellisyys? Minullakin on sisko joka haukkui minut ja kehui että olen kuollut hänelle. :) Niinkun oikeesti. :D

Sekasin se ihminen on, hän se minua on arvostellut ja määritellyt vielä täydellisyydeksi kun itsellä on ongelmia. Hän vertaa minua itseeni, kun ei itse pärjää niin haukkuu täydelliseksi ja katkaisee suhteen. No, minkä sille tekee? Annan kasvaa aikuiseksi.

Olen pahoillani siitä että tuolla on vaikea elämä ja sitten minun toimiva elämäni on jotain täydellistä.. No se on hänen mielipide ja hänellä on siihen oikeus. Muttei hän voi sanoa että olen kuollut. Ihmeellinen draamakuningatar, hänen ongelmat on mitättömiä, niihin saisi apua mutta minkäs tekee? Odotan että se tipahtaa pilveltään ja silloin se häpeää itseään mutta kyllä minä sitä tajuan. Olen aina tajunnut. Se vaan on tuollainen vertailija ja toivonut tietynlaista elämää ja kun todellisuus ei vastaa mielikuvaa ja näkee miten minulla ei ole ongelmaa (unohtaa samalla että minulla on 15 vuotta enempi elämää koettuna, velka-aikaa ja työtä) niin kyllä minä ymmärrän tuota siskoani, sääli vaan että hän on niin kylmä järkäle ettei hän ymmärrä ettei kaikilla voi olla samassa pisteessä elämä.

Välit menivät poikki viime kesänä, ja kun joulun alla kyselin syytä, sain osakseni valtavan arvosteluryöpyn. Syytökset olivat sellaisia, että olisin voinut esittää asiat myös hänen itsensä tekeminään.



Nyt asia käy välillä mielessä, mutta ei enää päivittäin. Vuoden vaihteessa olin todella surullinen asian vuoksi. Itse en mahda asialle mitään, miksi siis sitä aktiivisesti miettiä enää.

Kohta kymmeneen vuoteen ei olla montaa kertaa tavattu ja nekin vähät jossain sukujuhlissa. Ei ennestäänkään mitään läheisiä oltu, mutta sen jälkeen kun aloin odottaa esikoista 36-vuotiaana, perheetön isosiskoni ei enää kestänyt nähdä minua. Tapasi esikoisen vauvana pari kertaa, kakkosen on nähnyt noin kaksi kertaa ja hän on jo 8v.



Aikani tätä surin, ja kävimme myös erikseen ja yhdessä keskustelemassa asiantuntijan kanssa, mutta se päätyi kyllä siihen, että kävi selväksi, ettei siskoni halua olla tekemisissä. Olen antanut asian olla, minulla ei tätä siskoa ole, mutta joudun hänen kuulumisiaan kuulemaan äidiltä toisinaan.



Veljeni sai lapsen vielä myöhemmin, ja heillä on ihan hyvät välit ja sisko on ollut laspenvahtina yms.



Välirikon perimmäisestä syystä ei ole puhuttu siskon kanssa, olen itse sen tulkinnut kuten sinäkin ap. Ajoitus on niin selvä.



Otan osaa, tämä on niin surullista.

Minulla kaksi lasta, viellä poikaa. Siskollani ei ole lapsia. Kateus ja katkeruus ovat muuttaneet siskoni luonnetta jo niin paljon, ettei vanhasta persoonallisuudesta ole juuri mitään jäljellä.

sisaruksiinsa. Olisipa sisko tai veli, joka aidosti välittäisi minusta. Minä olen aina se joka soittaa ja kyselee kuulumisia.

Minä olen myös katkaissut siskooni välit itseäni säästääkseni.



Itselläni oli aikoinaan 20v palava halu päästä maailmalle,ja niin teinkin,olin au-pairina,appelsiineja poimimassa israelissa,sit pääsin yliopistoon isompaan kaupunkiin ja lähdin sieltä vaihtoon. Valmistuin ja olin 2v komennuksella euroopassa. Palasin suomeen ja aloin tehdä töitä suomessa. Siskoni meni naimisiin 20v 15-vuotiaana tavatun poikaystävän kanssa ja rakensi talon 2 km päähän lapsuudenkodistamme,jaksoi vaivoin kauppiksen käydä lähikapungissa. 30-v pamahti jokin kriisi päälle,halusi avioeron ja kitisi ja vinkui, ettei ole onnellinen ja mikään ei tunnu miltään,kaikki oli pielessä... Äitini hyvänsydämisenä ja kilttinä,alkoi lähes kokopäivätoimiseksi lastenvahdiksi. Hoiti lähes kaikki vloput kun siskoni riekkui baarissa kamalassa kännissä etsimässä sitä onneaan. Lasten isä on tasapainoisempi ja äitimme yritti,että eikö niitä lapsia isälle voisi viedä välillä. Niin siskoni nosti kamalan metelin ja riidan että sossussa on sovittu tarkat tapaamisajat. Äitini oli/on tosi väsynyt ja aivan loppu ja omasta elämästä ei ollut enää tietoakaan. Tässä vaiheessa minä puutuin tähän. Yritin rakentavasti keskustella siskoni kanssa asiasta ja kehotin hankkimaan keskusteluapua,koska hän on ihan sekaisin ja menee kuin pyörremyrsky pitkin maakuntaa. Niin lopputulos oli se että minä kuulemma olen kateellinen hänen perheestään ja minä olen päässyt aina helpolla ja minä olen saanut matkustaa yms ja hän ei ole koskaan päässyt mihinkään. Muistutin häntä omista valinnoista ja kehotin häntä ottamaan vastuun,kukaan ei pakottanut naimisiin 19v ja häntä olisi samalla tavalla tuettu kotoa opiskeluihin, jos hän olisi halunnut ja kukaan ei pakottanut jämähtämään lapsuudenkodin lähes naapuriin. Viimeinen pisara oli se olisin vienyt äidin viime talvena australiaan 3 viikoksi,niin sisko soitti eräänä pe iltana ennen baariin lähtöä,kuinka vaikeutan ja hankaloitan hänen elämäänsä.Äitini kilttinä ihmisenä perui matkan. Kaikille sukulaisille hän on itkenyt,kuinka olen kateelinen hänen lapsistaan yms. vaikka kyse on siitä,miten paljon hän rymyää baarissa,pelaa vallankäyttöleikkejä lasten isään ja meidän äiti on itsestäänselvä talouskone ja lastenvahti. Että näin meillä.

8:lle



Olen katkaissut veljeeni samasta syystä... en jaksa katella hänen baarisekoilujaan,vaikka kotona on 2 alle 6 vuotiasta lasta. Äitimme hoitaa ja auttaa ja veljeni on taantunut 18v tasolle ja kun yrittää keskustella asiallisesti niin saa haukkuryöpyn ja nämä kateellisus sekotetaan mukaan... joten olen katkaisuut välit 3 vuotta sitten. En vaan jaksanut sitä rahan pummaamista,hänen lapsille olemattomia lupauksia,tuuliviirimäisyyttä,ikiteiniyttä,äitimme hyväksikäyttöä....

Mieheni kaksi isoveljeä käyttäytyivät hieman vastaavasti, kun lapsemme syntyi. Eivät onnitelleet, eivät reagoineet millään tavalla. Lahjoista ei ole kysymys, meillä oli kyllä hankittuna vauvalle kaikki tarpeellinen, vaan asian huomaamisesta ja edes tekstarin laittamisesta.



Anoppini selitti asiaa myöhemmin tyyliin. "no niitä harmitti, kun pikkuveli sai ensin lapsen". Onpa todella kypsää käytöstä. Olimme mieheni kanssa lapsen saadessamme mekin jo yli 30-vuotiaita, ja miehen veljet sitten nelikymppisiä vanhoja poikia. Toinen veljistä meni sitten myöhemmin naimisiin ja nyt heidän lapsiaan pitäisi olla koko ajan muistamassa, vaikka meidän kohdallamme muistamatta jättäminen "oli normaalia, koska heitä harmitti". Hohhhoh. Eipä ole kamalasti tehnyt mieli heitä muistaa tuollaisen jälkeen.

...mutta periksi en anna. Olen nuorimmainen lapsi perheeessä, vanhemmat kuolivat molemmat kerralla 2008 ja siskot olivat tuota ennen hyviä tukipilareita elämässäni kun vanhemmat olivat alkkiksia. Itse lähdin kotoa 12-vuotiaana ja nyt olen 33-v , pärjään elämässäni ja saan kuukauden sisään ensimmäisen lapseni. Siskojen kanssa kamala perintöriita ja välit poikki-tietenkin! Olin aiemmin auttamassa heidän perheenlisäyksissä kotitöissä ja aina paikalla kun apua oli tarvis saada. Nyt omassa raskaudessani en ole edes puhelinsoittoa saanut että olisivat kysyneet-kuinka voit? Päinvastoin-olen saanut ukaasin käräjille jos olen heihin yhteydessä..satun vielä olemaan toisen sisaren lapsen sylikummi ja kummilapsi pääsee ensikesänä ripille. Aina ovat sisareni minua alistaneet taipumaan tahtoonsa että olen itse saanut olla pyytämässä anteeksi ekana jotta riidat ratkeaisi edes jotenkin mutta nyt kun itsestäni on tulossa äiti, en aio enää olla heidän kynnysmattonsa. Nyt minä pysyn lujana ja olen mielestäni senverran aikuinen että kestän kyllä vaikkei siskoni minua mitenkään huomaa. Rakastan kuitenkin miestäni ja tulevaa lastani ja uutta perhettä ympärilläni mm.anoppi on aivan ihana ihminen, jotta kyllä tämä elämä on ihanaa-on se sitten siskoilla tahi ilman! Nostahan päätäsi siipien välistä ja oikaise selkäsi-tuntuu hyvältä,eikö. Ei kun joulua odottamaan... tsemiä sulle

"itselleni olisi ollut kova paikka jos en lasta olisikaan saanut, kaikki ei sitä myönnä ja alkavat vain karttaa lapsia/ lapsiperheitä."



Siis tuossa lauseessahan kävikin hyvin selville miksi tuollaisia henkilöitä ihan varmasti kartetaankin. Kyllä minäkin karttaisin noin ahdasmielisen oloista tyyppiä, jos siis omalle kohdalleni olisi tuollainen osunut. Siis huom! kuten sanoit, SINULLE ITSELLESI, mutta katsos kun kaikki eivät ole sinun kopioitasi omine elämänvalintoineen. Eivätkä HALUA olla. Eivät kaikki halua, yllätys yllätys, omalta elämältään juuri niitä samoja asioita kuin Suurenmoinen Sinä haluat omaltasi. Onko sitä nyt jotenkin niin mahdottoman vaikeaa ymmärtää ja kestää? Pelottaako sua se, ettet saakaan kaikkia ihmisiä sullottua sun todella ahtaaseen AINOASTAAN NÄIN VOIT ELÄÄ OIKEIN -muottiisi? Lakkaa pätemästä ja korostamasta koko ajan itseäsi ja omaa parhauttasi, hyväksy muut ihmiset, siis myös ne ihmiset, jotka elävät eri tavoin kuin sinä! Kukaan jaksa kuunnella puuduttavaa itsekehuasi tai jonkun täydellisen äitiytesi tai maailmannapalapsesi jatkuvaa ylistystä.



Sun ASENTEESSASI on mielestäni vikaa. Ei muuta.

mulla on nuorimpaan siskoon ikäeroa aika paljon, ja olen enemmän varmaan ollut vähän kakkosäiti. Nyt kun on parikymppinen ja olevinaan aikuinen, ei kestä yhtään jos hänen toimiaan mitenkään arvostellaan, ja lopetti yhteydenpidon. (Harrasti siis sellaista lupausten pettämistä, rahojen kerjuuta ja yleistä kieroilua...) Minuakin harmittaa, kun kyseessä on kuitenkin yhden lapsemme kummi, ja vaikka olisi millainen ihminen, hän on kuitenkin lastemme täti ja hänen tulevat lapsensa heidän serkkujaan...



Mutta minkäs teet. Minä olen itse ajatellut niin, että ottakoon yhteyttä sitten, kun on riittävästi kasvanut ja kypsynyt. Emme yritä enää väkisin pitää yhteyttä, enkä puhu hänestä juuri lapsillemme, ettei tule niitä ikäviä kysymyksiä, että miksi täti ei tule katsomaan enää. Olen myös ottanut sen linjan, etten puhu hänestä vanhempieni kanssakaan lainkaan, etteivät he joudu ikävään välikäteen tavallaan.

Ainoa syy tietysti on sisaren kateus teidän lapsista... mitään vikaa ei voi teidän puolelta olla.