mitä lapset ajattelee kun vanhemmat riitelee tai äiti itkee

sekä riitelytavasta ja itkun laadusta



me ei riidellä lasten nähden, mutta ollaan eri mieltä kyllä. Eipä riidellä muutenkaan, vaikka loukkaantumisia sattuu ja siksi itketään.



Esikoinen siitäkin vähästä, minkä näkee ahdistuu ja yrittää korjata tilannetta. Samoin minä tein kun vanhempani riitelivät tai jompikumpi itki. Vaikka kuinka mukamas tiesin, ettei se ollut mun syytä, niin koin, että mun pitäisi saada se jotenkin loppumaan ja mun syytä, jos en saa asiaa paremmaksi. Hirveä taakka lapselle.



Itkua ei tarvitse aina piilotella, joskus on tarpeen, mutta silloinkin voi sanoa, että äiti on surullinen. Tärkeää, olipa lapsi muka huomannut tai ei, on sanoa suoraan lapselle, että äiti on surullinen ja se ei millään tavalla johdu sinusta, sinun ei tarvitse huolehtia ja äiti itse selvittää asian...



lapset huomaa "kaiken", joten on äärimmäisen tärkeää sanottaa asiat lapsen tason mukaisesti.

mun vanhemmat riiteli aikoinaan niin, että tappouhkauksia sateli, se pelotti ihan vitusti. Normaaleista riidoista en osaa sanoa.

Itse en riitele lasten kuullen, minusta aikuisten riitoja ei lasten tarvitse kuunnella, varsinkaan jos joku itkee. Lapsi ei sellaista pysty käsittelemään eikä ymmärtämään.

Väitellä ja kinastella voi, mutta sitten kun oikeasti riidellään ja toinen itkee niin se pitäisi pystyä tekemään niin ettei lapset kuule

eroisvat jo. Näin itse ajattelin alle kouluikäisenä.

pitäisikö itkua piilotella ja riitoja vältellä viimeiseen asti.

Olen huolissani lapsestani, joka näyttää siltä, että on omissa touhuissaan mutta varmasti kuuntelee kaiken...

Lasten on hyväkin nähdä normaalia riitelyä, eli että asioista voidaan olla eri mieltä. Riidellessäkin pitäisi kuitenkin muistaa, että ketään ei nimitellä, uhkailla, alisteta tai muutoin olla asiattomia. Tämähän pätee ihan siitä riippumatta onko lapsia vai ei. Lasten tulisi nähdä sitten myös riidan sopiminen, mahdollinen anteeksipyyntö ja -anto jos sille on tarvetta.

Riitelyn piilottaminen on minusta huono ajatus: kaikki riitelevät ja ns. Rakentavassa riitelyssä ei ole mitään pahaa, vaikka siitä tulisi paha mieli ja itkukin. Riidan jälkeen lasten kanssa voi myös puhua asiasta ja kysyä mitä lapsi ajattelee riitelystä, pelottaako se yms ja selittää että kaikilla on joskus erimielisyyttä, mutta asiat voidaan aina selvittää. Myös riitelyn malli (tai pahan mielen tukahduttaminen) opitaan kotoa.

Jos riitely on jatkuvaa tai siihen liittyy jotain asiatonta kuten nimittelyä, uhkailua tai väkivaltaa tai sen uhkaa niin kannattaisi ehkä miettiä millainen suhde vanhemmilla on keskenään noin ylipäätään ja onko siinä suhteessa lasten hyvä kasvaa ja itse olla.

itkee, niin tuskiin siinä mistään pikkujutuista riidellään. EI pikku riitoja tarvitse lapsilta peitellä, mutta ei mielestäni lasten tarvotsi nähdä äidin tai isän itkevän riidan aikana/jälkeen.

itkee, niin tuskiin siinä mistään pikkujutuista riidellään. EI pikku riitoja tarvitse lapsilta peitellä, mutta ei mielestäni lasten tarvotsi nähdä äidin tai isän itkevän riidan aikana/jälkeen.

oletteko myös sitä mieltä että lapsi ei saisi nähdä vanhempien itkevän mistään muustakaan syystä? jos jokin vaikea asia vaikka ahdistaa ja toinen vanhemmista itkee asiasta keskusteltaessa niin onko väärin että lapsi näkee sen? mielestäni itku on ihan luonnollista eikä sitä tarvi piilotella lapsilta, ellei nyt ihan hysteeristä ja sekopäistä ole :)

itkee, niin tuskiin siinä mistään pikkujutuista riidellään. EI pikku riitoja tarvitse lapsilta peitellä, mutta ei mielestäni lasten tarvotsi nähdä äidin tai isän itkevän riidan aikana/jälkeen.

oletteko myös sitä mieltä että lapsi ei saisi nähdä vanhempien itkevän mistään muustakaan syystä? jos jokin vaikea asia vaikka ahdistaa ja toinen vanhemmista itkee asiasta keskusteltaessa niin onko väärin että lapsi näkee sen? mielestäni itku on ihan luonnollista eikä sitä tarvi piilotella lapsilta, ellei nyt ihan hysteeristä ja sekopäistä ole :)

riippuu lapsen iästä. Mielestäni pieni lapsi ei ymmärrä jos äiti itkee. Isomman lapsen nähden voi itkeä, jos kertoo lapselle syyn miksi itkee. Lapset helposti syyllistää itseään ja jää miettimään asioita.

Terv. lapsena paljon kuullut ja nähnyt.

Jos lapsi ei näe vanhempiaan välillä surullisena, alakuloisena, itkevänä niin miten hän uskaltaa näyttää omia vastaavia tunteitaan? Tai vihaisena, pettyneenä...? Minä ainakaan en halua opettaa lasta piilottamaan ja tukahduttamaan tunteitaan vaan näyttämään ne rakentavalla ja hyvällä tavalla eikä se onnistu kuin omalla esimerkillä.



Lapsen kanssa pitää myös jutella tunteista, esim. Itkun syystä ja siitä ettei lapsen tarvitse kantaa huolta äidin (tai isän) tunteista, äiti tekee sen itse esim. itkemällä vähän ja sitten itkun jälkeen on parempi olla. Kun lapsen on paha mieli ja itkettää, itkun jälkeen voi miettiä yhdessä että oliko siitä lapselle apua, helpottiko itku.



Jos lapsi vaan näkee vanhempiensa rähjäävän toisilleen ja esim. Äidin itkevän riidan päälle eikä asiaa sovita tai lapsen kanssa siitä jutella niin tottakai lapsi jää kantamaan asiaa, pitää sitä ehkä omana vikanaan ja yrittää todennäköisesti jotenkin korjata tilannetta esim. Olemalla ylikiltti.



Tässä tarkoitan siis normaalia riitelyä ja siihen liittyviä tunteita. Meillä ainakin olemme riitojen jälkeen jutelleet lapsen kanssa ikätasonsa mukaan asiasta jälkikäteen ja poikamme uskaltaa sanoa että häntä pelottaa kun me riitelemme ja siitä on sitten juteltu lisää. Olemme kertoneet lapselle mistä riitelimme tavalla jonka hän ymmärtää (esim. Äidin oli paha mieli koska x, isin tuli paha mieli koska x ja tämän takia sitten tuli riita) ja puhuneet siitä, kuinka aikuiset selvittävät aikuisten asiat. Olemme aina myös sopineet riidan lapsen kuullen, jos hän on kuullut riidankin.



Olemme myös erikseen sopineet, että riidellessä ei uhata esim. Avioerolla tai vastaavaa asiattomuutta harrasteta. Riidellessäkin pitää pystyä pysymään sillä tavoin aikuisena ettei ryhdy asiattomaksi eikä normaali riitely sisällä nimittelyä, väkivaltaa tai muuta sellaista.

Itse en riitele minun lasten kuulen.

Itse olen vielä alaikäinen, mutta kun luin aiempia kommentteja, niin osa oli kyllä niin totta. En pidä todellakaan siitä, että vanhemmat riitelevät, tai että äiti itkee, mutta sekin kuuluu elämään. Itse en viitsi näyttää tunteitani, itken huoneessani tai vessassa, kunnes se loppuu, kuivaan kyyneleet ja esitän taas "normaalia". Johtuu varmaan siitäkin, kun kotona ei tunteista puhuta tai näytetä. Mutta turhan riitelyn voisi hoitaa kahden kesken.

Mun vanhemmat riiteli tosi paljon, kun olin ala-asteikäinen, varmaan jotain alle 10v. Itse muistan inhon nimenomaan isää kohtaan. Pitkään inhosin isää, vaikkei sille mitään kunnon syytä kai ikinä ollut. Ei väkivaltaa, ei erityisen rajuja riitoja, ei alkoholinkäyttöä tms. Isä vain oli aika etäinen ja kai jotenkin koin, että hän on rakkaalle äidilleni inhottava. Toivoin myös vanhempien eroa. Ja meillä oli kotona ihan hyvä ilmapiiri kuitenkin.

Itselläni on 1-vuotias lapsi, ja me valitettavasti riidellään lapsen kuullen. Nykyään vältän sitä, koska tuntuu että 1v tajuaa jo enemmän kuin ihan vauva, mutta mies ei tunnu välittävän. Mies myös korottaa helposti ääntään ja alkaa kuulostaa vihaiselta, minä riitelen neutraalimmin nimenomaan lapsen takia.

Minä olin tekevinäni omiani, pelkäsin riitoja, ja koitin olla näkymätön.

kun vanhemmat sitten kertoivat, että eroavat, oli ensimmäinen ajatukseni, että ihanaa, se riitely loppuu. Riidat olivat huutoa ja haukkumista, eivät fyysisiä.

12 jatkaa... Meillä kotona ei koskaan sovittu riitoja enkä osaa itsekään niin tehdä. Usein me miehen kanssa vain "unohdetaan" riidat - riidellään, ollaan hetki omissa oloissamme ja sitten murretaan jää ja jatketaan elämää kuin ennen riitaakiin. Joskus alkuaikoina saatoimme pyytää anteeksi ja sopia, mutta enää ei tehdä niin. Minulle se ei muutenkaan tule luonnostaan. Haluaisin kyllä opettaa lapseni sopimaan.

[quote author="Vierailija" time="15.11.2013 klo 21:23"]

Itse olen vielä alaikäinen, mutta kun luin aiempia kommentteja, niin osa oli kyllä niin totta. En pidä todellakaan siitä, että vanhemmat riitelevät, tai että äiti itkee, mutta sekin kuuluu elämään. Itse en viitsi näyttää tunteitani, itken huoneessani tai vessassa, kunnes se loppuu, kuivaan kyyneleet ja esitän taas "normaalia". Johtuu varmaan siitäkin, kun kotona ei tunteista puhuta tai näytetä. Mutta turhan riitelyn voisi hoitaa kahden kesken.

[/quote]

Mutta kun teidän kodissa näemmä näytetään niitä tunteita ja annetaan kuulua...

Mutta joo, olet alaikäinen, että puhut itsesi pussiin.

Joten, näytä itsekin ne tunteesi, puhu edes jollekin.

Kyllä varmasti on hyvä jos lapsi näkee riitelyä joskus, jos se tapahtuu muuten onnellisen pariskunnan välillä. Kaikkihan riitelee joskus, se kuuluu elämään, ja on nimenomaan tärkeää näyttää aikuisen mallia miten tilanteista selvitään ja miten jälkipyykki hoidetaan (anteeksipyynnöt jne).

Eriasia onkin elää perheessä jossa riitely ja huutaminen on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Luikittiin lapsena pitkin seiniä, oltiin nimenomaan ylikilttejä jottei aiheutettaisi enempää pahaa mieltä (äidille). Otin jo lapsena yleisen sovittelijan ja hyvän mielen lähettilään -roolin, joka seuraa mukanaan edelleen. Muita ihmisiä ei sovi rasittaa omalla pahalla ololla.. 

Olisin varmaan hyvin paljon onnellisempi ja tasapainoisempi ihminen jos äiti olisi alkanut yksinhuoltajaksi jo varhaislapsuudessani.

Itse saan joskus jopa paniikkikohtauksen, kiva että joku joskus kysyy, miltä meistä lapsista tuntuu. Purkavat pahaa oloa toisillensa huutaen

Mun kotona tapeltiin tosi vähän, mutta ne harvat riidat tuli siitä, että äiti alkoi narista ja veti itkukortin sitten viimeisenä, jos ei muuten saanut isää hyppimään pillinsä mukaan. Inhosin sitä jo silloin, koska se itkeminen oli vaan osa manipulointia. Inhoan sitä samaa edelleen. Ylipäätään harvat ihmiset itkee riidellessä aidosti vaan kyse on useimmiten siitä, että on tottunut saamaan ihmiset taipumaan tahtoonsa vaikka väkisin. Sitten vedetään se herkkä-pillittäjä -kortti, jotta toinen antaisi periksi.

Minun vanhempani riitelivät paljon kun olin lapsi. Isäni oli alkoholisti, joka korkkasi kossupullon joka perjantai ja siitähän se riemu sitten alkoi. Äiti huusi ja isä hajotti tavaroita, kiva herätä keskellä yötä ryminään ja meteliin ja miettiä, että mitähän siellä tapahtuu. Kerran isä otti haulikonkin esiin. Ja silti eivät eronneet. Tai siis äitini ei ottanut meitä lapsia ja lähtenyt.

Äiti syyti kaiken minun niskaani, valitti kun isä juo, tekee sitä ja ei tee tätä, ei ole rahaa ym. ym. Olin hirveän ahdistunut kaikesta tuosta. En voi väittää, että olisi ollut kovin onnellinen lapsuus.

Aika vanha keskustelu mut nii, mul on ihan kauheeta kun äiti ja iskä riitelee kokoajan ja itken vaan ne ei välitää mitään miltä musta tuntuu. Mulla on vaan isoveli mut mun iskä ei oo sen iskä kun meil on eri isät nii sitä ei haittas vaikka ne riitelee. Vaikka se on jo 17 nii sitä ei kiinnosta ja mä oon kymmenen! Ja mun pitäs tätä kestää??!? Miksi???

olen vielä alaikäinen mutta minusta pienet riidat eivät ole pahoja, mutta isot riidat voisi vanhemmat hoitaa keskenään. Olen aina ihan pienestä asti ajatellut, kuinka turhista asioista vanhempani riitelevät. Riidan jälkeisenä päivänä äitini kertoo riidan syyn ja purkaa kaiken minuun, joten onhan se aika stressaavaa. onhan sitä joskus ajatellut, että olisi helpompaa jos vanhempani eroaisivat, sillä silloin riidat ja kinat loppuisivat.

itse aina riitojen aikana menen vain omaan huoneeseen ja laitan musiikin täysille, jotta vanhempani varmasti tajuavat, että minua turhauttaa.