Lapseni rikkoi vahingossa mummolassa

Mutta sain pidettyä suuni kiinni.



Mummon synttäreillä lapsi pätki palasiksi, mummon juuri lahjaksi saaman Kalevala-käädyn.



Tietty rakastan lastani ja koskaan en häntä tappaisi, mutta lause vaan pulpahti mieleen kaiken häpeän keskellä, että miten tästä selvitään. Tilanne oli vaan niin kauhea, kun kaikkien vieraiden keskellä lapsi pätki korun.

sanokaa niille mummoillenne että laittaa särkyvät korkealle ulottumattomille! Mitä ne oikeen kuvittelee laittaessaan tollain ikkunalaudalle. Tai sitten heti kun tulet käymään teet katsauksen ja nostat itse kaikki särkyvät korkeammalle tai keräät ne laatikkoon äidillesi tms. Ei tartte tietentahtoen kerätä hankaluuksia. Ja pieniä lapsia pitää aina pitää silmällä, ei voi jättää yksin huoneeseen ja olettaa että se tietää mihin saa koskea ja mihin ei. Jonkun on pakko aina vahtia. Eikä voi olettaa että lapsettomissa kodeissa on kaikki tavarat lapsiturvallisesti. Jos on särkyvää niin toitottakaa sitten heti vierailun alussa että noi pois tosta ulottuvilta koska muuten ne särkyy. Jos niitä ei saa laittaa kauemmas vierailun ajaksi niin rikkoutuminen on sitten sen vika joka ei laita niitä pois huomautuksista huolimatta.

mutta yrittää voi ja 2-vuotiasta pitää kyllä koko ajan vahtia. Ei meidän neljästä vilkkaasta pojasta ole kukaan yltänyt kuitenkaan moiseen tuhotyöhön. Ja minä olisin itse välittömästi tarjoutunut korvaamaan enkä todellakaan ryhtynyt pakkaamispuuhiin vahingon satuttua. olisi äitini sitten suutuspäissään sanonut mitä tahansa. Itsekin suuttuneena tulee sanottua pahasti, sille ei voi yhtään mitään... Tappamisesta ei olisi tarvinnut puhua, mutta minusta se on ihan inhimillistä kuitenkin, että suuttuessa lipsahtaa!

lapsia pitää vahtia, mutta JOS se vahinko tapahtuu, pidän melko hysteerisenä ihmistä, joka alkaa karjumaan lapsen tappamisesta. En muuten ymmärrä näitä, joiden mielestä suuttuneena saa sanoa mitä vaan. Minun lapsuuden kodissani ja perheessäni olisi ennenkuulumatonta huutaa toiselle tappavansa/lyövänsä tai muulla tavalla vahingoittavansa toista, vaikka muuten onkin tunteet aina näytetty, myös negatiiviset.

Noita lintuja on tuotannossa vain tietyn ajan. Ja äidilläsi tod näk oli hajonneissa sellaisia lintuja mitä ei enää saa. Kyllä ymmärrän että haluaisi "tappaa" siinä vaiheessa!



Nyt tiukempaa kuria vaan ja korvaat aiheuttamasi vahingot. Koitat metsästää hajonneet linnut huuto netistä tai muualta. Ota hajonneiden lintujen nimet ylös ja googleta. Sen olet äidillesi velkaa!

Ja jos joku äpärä kaataisi yhden lintuvitriinin, niin se kyllä varmaan ei helpolla selviäis!!

Meillä pianiä lapsia, paljon designiä. Lapseni on kyllä kasvatetu niin, ettei kukaan ole koskaan keräilytavaroitani tai huonekaluja tuhonnut.

kutsumatta niitä äpäriä kylään. tai ketään muutakaan.

pahin kiukku meni ohi. kiukutti mummon kommentin ja asenteen lisäksi rikki menneet linnut ja lapseni "koheltaminen". edelleenkään en tiedä tarkalleen mitä tapahtui, sillä olimme äitini kanssa eri huoneessa, kun linnut saivat kyytiä. lapsi muuten ihan tavallinen pikkuinen; ei tällaista tuhoa ennen ole sattunut=/

lintujen arvo kuulema noin 1300e! aivan hullu hinta LINNUISTA!!! kaikki eivät menneet sentään rikki. täytyy nyt alkaa selvittämään korvausta ja vakuutuksia. puhelimessa sovimme äitini kanssa riidan, mutten edelleenkään ymmärrä äitini reaktiota ja tapaa kutsua lasta todella halventavasti pennuksi. kyseessä on kuitenkin minun aarre=)!!! mieheni ehdotti, että teen rikosilmoituksen tappouhkauksesta, mutta se taitaisi mennä jo mattimervinykästapola-linjalle...

Ja jos joku äpärä kaataisi yhden lintuvitriinin, niin se kyllä varmaan ei helpolla selviäis!! Meillä pianiä lapsia, paljon designiä. Lapseni on kyllä kasvatetu niin, ettei kukaan ole koskaan keräilytavaroitani tai huonekaluja tuhonnut.

Mutta mitä jos lintuvitriinin kaataisi joku ihan avioliitossa syntynnyt lapsi?

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista.



Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi.



OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa.



Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa.



Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan.



Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas?



Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen.



Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Jos lapsenlapsi on sille pentu niin olkoon itse lapselle ämmä.

Onko oikeasti olemassa ihmisiä joiden mielestä on ok uhata tappaa kaksivuotias vahingon sattuessa, vieläpä oma lapsenlapsi? Kyllä aikuisen pitää osata puheensa hallita vaikka olisi kuinka harmistuksissaan! Sairasta tuollainen suoraan sanottuna! Ilman muuta tuon iäistä täytyy vahtia, mutta vahinkoja sattuu (paitsi tuolle eräälle aiemmin kirjoittaneelle täydelliselle kasvattajalle jonka lapset ei ikinä ole tehneet eikä tule tekemään mitään vahingossakaan....) Vakuutukset on sitä varten että sillä saa uutta tavaraa. Eihän ap ede sollut missään vieraassa paikassa vaan ÄIDILLÄÄN, ainakin meillä isovanhemmat osallsituvat samalla tavalla lapsien vahtimiseen eivätkä odota että me vanhemmat jouksemme pää kolmantena jalkana sielläkin perässä.

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista.

Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi.

OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa.

Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa.

Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan.

Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas?

Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen.

Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Siis sinua kymmenen vuotta nuoremmat ovat "nykyajan nuoria". Samaa sakkia olet itse. Kyllä minäkin häpeäisin, jos lapseni särkisi jotain JA korvaisin, mutta enemmän häpeäisin jos suustani lentäisi tuollaista sontaa, mitä ap:n äidin suusta lensi. Sen ymmärtää vielä jos lapsi ei osaa käyttäytyä, mutta ei sitä, ettei aikuinen osaa hillitä kieltään.

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista. Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi. OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa. Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa. Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan. Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas? Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen. Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Kun ihan rikosilomoitus pitäisi tehdä tappouhkauksesta!

Siinäpä vasta täysjärkinen pariskunta.

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista.

Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi.

OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa.

Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa.

Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan.

Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas?

Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen.

Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Siis sinua kymmenen vuotta nuoremmat ovat "nykyajan nuoria". Samaa sakkia olet itse. Kyllä minäkin häpeäisin, jos lapseni särkisi jotain JA korvaisin, mutta enemmän häpeäisin jos suustani lentäisi tuollaista sontaa, mitä ap:n äidin suusta lensi. Sen ymmärtää vielä jos lapsi ei osaa käyttäytyä, mutta ei sitä, ettei aikuinen osaa hillitä kieltään.

alle kolmikymppisten sukupolvella on erilaiset arvot ja reagointitapa. Ei ole yksin minun keksintöäni. Puhutaan mm. sitoutumisen eroista, vaikeudesta ottaa vastaan kritiikkiä (kuten ap:lla)...

Ei se sattumaa ole, että kaikenmaailman BB:t ja idolsit pursuavat parikymppisiä tarjokkaita ja yrittäjiä. Heillä on itsetunto monasti jo liiankin korkealla: ikinä ei olla saatu tai ainakaan vastaanotettu ympäristöstä kritiikkiä, joten sellainen itsekritiikki on vielä hyvin kesken kehitystään.

Pitkän linjan opettajat puhuvat samasta: luokat ovat täynnä pikkuprinssejä ja -prinsessoja, joita ei saa kieltää eikä arvioida rehellisesti, muuten on äiti/isä huutamassa ja uhkaamassa oikeusjutulla.

Ap myöntää tuossa rauhoituttuaan, että kiukustui tapahtuneesta. Miten ihmeessä hän projisoi sen kiukun UHRIIN eli äitiinsä?

Koska hän juurikin nykytyyliin kokee, ettei häntä tai hänen lapsostaan saa kukaan arvostella tai heihin hermostua.

"Tapan ton pennun" oli takuulla ensireaktio, ohimennen ilmaistu vihanpurkaus, joka oli suunnattu "ei-kenellekään", ainakaan hän ei huutanut lapselle itselleen "tapan sut!".

Ei minustakaan ihan hyvä kiukunpurkaus, mutta kun en keräile mitään, en voi ihan täysin eläytyä siihen, mikä harmi jollekulle voi rakkaiden ja vaivalla hommattujen esineiden rikkimenosta tulla. Tuskin edes mistään löytyy enää niitä samanlaisia lintuja.

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista.

Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi.

OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa.

Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa.

Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan.

Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas?

Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen.

Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Siis sinua kymmenen vuotta nuoremmat ovat "nykyajan nuoria". Samaa sakkia olet itse. Kyllä minäkin häpeäisin, jos lapseni särkisi jotain JA korvaisin, mutta enemmän häpeäisin jos suustani lentäisi tuollaista sontaa, mitä ap:n äidin suusta lensi. Sen ymmärtää vielä jos lapsi ei osaa käyttäytyä, mutta ei sitä, ettei aikuinen osaa hillitä kieltään.

alle kolmikymppisten sukupolvella on erilaiset arvot ja reagointitapa. Ei ole yksin minun keksintöäni. Puhutaan mm. sitoutumisen eroista, vaikeudesta ottaa vastaan kritiikkiä (kuten ap:lla)...

Ei se sattumaa ole, että kaikenmaailman BB:t ja idolsit pursuavat parikymppisiä tarjokkaita ja yrittäjiä. Heillä on itsetunto monasti jo liiankin korkealla: ikinä ei olla saatu tai ainakaan vastaanotettu ympäristöstä kritiikkiä, joten sellainen itsekritiikki on vielä hyvin kesken kehitystään.

Pitkän linjan opettajat puhuvat samasta: luokat ovat täynnä pikkuprinssejä ja -prinsessoja, joita ei saa kieltää eikä arvioida rehellisesti, muuten on äiti/isä huutamassa ja uhkaamassa oikeusjutulla.

Ap myöntää tuossa rauhoituttuaan, että kiukustui tapahtuneesta. Miten ihmeessä hän projisoi sen kiukun UHRIIN eli äitiinsä?

Koska hän juurikin nykytyyliin kokee, ettei häntä tai hänen lapsostaan saa kukaan arvostella tai heihin hermostua.

"Tapan ton pennun" oli takuulla ensireaktio, ohimennen ilmaistu vihanpurkaus, joka oli suunnattu "ei-kenellekään", ainakaan hän ei huutanut lapselle itselleen "tapan sut!".

Ei minustakaan ihan hyvä kiukunpurkaus, mutta kun en keräile mitään, en voi ihan täysin eläytyä siihen, mikä harmi jollekulle voi rakkaiden ja vaivalla hommattujen esineiden rikkimenosta tulla. Tuskin edes mistään löytyy enää niitä samanlaisia lintuja.

yli kolmenkymmenen ja olisin voinut hermostua samalla tavalla äitiini, jos olisi tavaran takia alkanut huutamaan tappavansa lapseni. Lintuja ei ehkä ole samanlaisia, vaan eipä ole lapsenlapsiakaan. Hullua tehdä tästä joku ikäpolvien välinen ero. Ja edelleen sanon, että olisin toki korvannut ja hävennytkin vielä päälle.

t. olikohan 68

Hän ei osaa tuntea häpeää teoistaan, laiminlyönneistään tai lapsensa mokista.

Sen sijaan hän projisoi tuossa vian äitinsä niskaan. "Kehtasikin suuttua!" Ja ihan "juntteja lintuja" eli sietikin tulla rikotuiksi.

OK, ei tätä nyt ihan suoraviivaisesti voi sukupolvikysymykseksi vetää, on varmasti nuoria, jotka tuossa häpeäisivät ja pyrkisivät korjaamaan tilanteen ja tunnistaisivat vastuunsa.

Mutta yllättävän usein olen törmännyt tuohon eroon eri ikäisten ihmisten joukossa.

Itse olen päälle nelikymppinen ja jos lapseni menisi rikkomaan tuhansien eurojen edestä jonkun keräilytavaroita, olisin ihan kauhuissani ja nolona ja ilman muuta korvaisin kaiken. Ymmärtäisin hyvin, että joku ensireaktiona kiljahtaisi jotain tuollaista. Itse todennäköisesti kiroaisin, mutta tuo "tapan ton pennun" on aivan vastaava ENSIreaktio: tyrmistys ja kauhu ja viha siitä, että itselle tärkeä juttu on rikottu tosta vaan.

Mutta mitä tosiaan tekee nykynuori äiti? Kokee, että on törkeää edes hermostua moisesta hänen nupulleen, joka IHAN vahingossa vaan vetää juntteja lasitavaroita alas. Yhden vahinkotiputtamisen ymmärtäisin, mutta miten lapsi vetää raskaita lintuja monta alas?

Ap kieltäytyy ottamasta vastuuta ja puolustautuu suuttumalla VASTAAN äidilleen.

Ja se on minusta hyvin tyypillistä nykyään. Vastuu on aina jonkun muun.

Siis sinua kymmenen vuotta nuoremmat ovat "nykyajan nuoria". Samaa sakkia olet itse. Kyllä minäkin häpeäisin, jos lapseni särkisi jotain JA korvaisin, mutta enemmän häpeäisin jos suustani lentäisi tuollaista sontaa, mitä ap:n äidin suusta lensi. Sen ymmärtää vielä jos lapsi ei osaa käyttäytyä, mutta ei sitä, ettei aikuinen osaa hillitä kieltään.

alle kolmikymppisten sukupolvella on erilaiset arvot ja reagointitapa. Ei ole yksin minun keksintöäni. Puhutaan mm. sitoutumisen eroista, vaikeudesta ottaa vastaan kritiikkiä (kuten ap:lla)...

Ei se sattumaa ole, että kaikenmaailman BB:t ja idolsit pursuavat parikymppisiä tarjokkaita ja yrittäjiä. Heillä on itsetunto monasti jo liiankin korkealla: ikinä ei olla saatu tai ainakaan vastaanotettu ympäristöstä kritiikkiä, joten sellainen itsekritiikki on vielä hyvin kesken kehitystään.

Pitkän linjan opettajat puhuvat samasta: luokat ovat täynnä pikkuprinssejä ja -prinsessoja, joita ei saa kieltää eikä arvioida rehellisesti, muuten on äiti/isä huutamassa ja uhkaamassa oikeusjutulla.

Ap myöntää tuossa rauhoituttuaan, että kiukustui tapahtuneesta. Miten ihmeessä hän projisoi sen kiukun UHRIIN eli äitiinsä?

Koska hän juurikin nykytyyliin kokee, ettei häntä tai hänen lapsostaan saa kukaan arvostella tai heihin hermostua.

"Tapan ton pennun" oli takuulla ensireaktio, ohimennen ilmaistu vihanpurkaus, joka oli suunnattu "ei-kenellekään", ainakaan hän ei huutanut lapselle itselleen "tapan sut!".

Ei minustakaan ihan hyvä kiukunpurkaus, mutta kun en keräile mitään, en voi ihan täysin eläytyä siihen, mikä harmi jollekulle voi rakkaiden ja vaivalla hommattujen esineiden rikkimenosta tulla. Tuskin edes mistään löytyy enää niitä samanlaisia lintuja.

yli kolmenkymmenen ja olisin voinut hermostua samalla tavalla äitiini, jos olisi tavaran takia alkanut huutamaan tappavansa lapseni. Lintuja ei ehkä ole samanlaisia, vaan eipä ole lapsenlapsiakaan. Hullua tehdä tästä joku ikäpolvien välinen ero. Ja edelleen sanon, että olisin toki korvannut ja hävennytkin vielä päälle.

t. olikohan 68

Mitäs minä sanoinkaan kolmannessa kappaleessa? Luehan...

Mitään sosiologista teesiä ei juuri koskaan voi vetää yleismaailmallisesti kaikkia koskevaksi. Mutta silti tuollainen "hyökkäys on paras puolustus" -asenne on tyypillistä nuorille, KESKIMÄÄRIN.

Ja ap on itse kommenteillaan todistanut teesini aivan oikeaksi.

näitä, jotka eivät jaksa kasvattaa lapsiaan. Uskokaa tai älkää, mutta myös nuoremmat ihmiset arvostavat sitä, jos toisten kakarat eivät riko kyläillessään kyläpaikan tavaroita. Olen 32 ja jos meille tulee vieraita lapsia, niin kyllä minä oletan, että vanhemmat ovat opettaneet kotona, että kylässä EI KOSKETA TOISTEN TAVAROIHIN. Meillä on lapset 3 ja 5 vuotiaita poikia, eivätkä koskaan ole missään mitään käpälöineet ja rikkoneet, koska niin paljon siitä kylään mennessä toitotetaan automatkalla. Varmaan 10-15 kertaa. Lyön pääni pantiksi, että rikkojien vanhemmat ovat niitä, jotka eivät jaksa puhua lapselle asioista etukäteen tarpeeksi monta kertaa. Leluihin saa koskea, niitä on tähän mennessä kaikilla lapsettomillakin ja mummoilla yms ollut vaikka miten.

Jotka oikeesti nenä pystyssä väittää, että yksivuotiaita tai kaksivuotiaita eivaan ole kasvatettu, kun ne koskee tavaroihin ja ei tottele käskyjä. Kyllä normaali lapsi tutkii ympäristöään!! Sanoi sille mitä tahansa, VAHINKOJA SATTUU AINA. Toiset lapset tutkii vähemmän ja varovaisemmin. Minulla on kolme lasta joista vanhin hajottaa jo katseellaan kaiken ympäriltään. Hän vain on sellainen. Ollut aina. Vaikka kuinka kertaat säännöt, sovit etukäteen, vahdit perässä, niin hänelle vahinkoja sattuu vain enemmän kuin muille. Se on lapsenkin kannalta ikävää. Etenkin, jos aina ja joka paikassa vain haukutaan. Hän ei nimittäin tarkoita pahaa, on vain niin liikkuvainen ja utelias, hillitsee mielihalujaan huonosti. Kaksi nuorempaa taas ovat kuin hyvän käytöksen malliesikirjasta. Istuivat jo vuoden iässä nätisti vieressäni lääkärin tuolilla edes yrittämättä hajottaa paikkoja ympäriltään. Heidän kanssaan voi mennä vaikka miten tylsiin ja vaativiin paikkoihin, kun taas esikoisen pitkäjänteisyys on luokkaa pyöreä nolla. Ylivilkkauttakin ja keskittymishäiriötä on epäilty, mutta ei vielä diagnosoitu. Mutta joo. Sitten on näitä "kyllä meillä lapset" ihmisiä, joiden mielestä synnärillä kaikki vauvat on samanlaisia ja kuin samasta muotista ja se on sitten vanhemmista kiinni mitä heistä kasvaa ja millaiset luonteen ominaisuudet heille kehittyy.

1-2-vuotiaiden kanssa kyläillessä täytyy ensin kartoittaa, onko esillä helposti särkyvää tai vaarallista tavaraa. Ja kyllähän tuon ikäisiä pitää aikuisen koko ajan pitääkin silmällä. Meillä sitä kasvatusta on tehty koko ajan, siis esimerkiksi kyläillessä heti kielletty, ja vasta sitten annettu lupa ottaa tavara, jos emäntä antaa luvan. Ei olisi tullut mieleen esim. jäädä itse kahvipöytään ja antaa taaperon vaellella talossa itsekseen. Jos mummi tai joku muu on paikalla, voin varmistaa, että katsotko sinä nyt lapsen perään, jos minä menen muualle. Eli vaikka lapset eivät oppisikaan automatkalla juttelun perusteella tapoja, on vanhemman velvollisuus vahtia ja opastaa häntä kylässäkin.

Vahinkoja voi tietysti sattua meille jokaiselle tästä huolimatta. Mutta olisihan tuo voinut olla kamalan vaarallinen tilanne lapsellekin, saada kiloja särkyvää lasia päälleen! Siksi korostaisin vanhempien vahtimisvelvollisuutta.

Typerä kommentti mummolta, mutta kyllä vastuu on sinun, ap.

Että sen takia, kun äitinsä kiukuspäissään tokaisi suupielestään, että tapan ton pennun, äiti onkin nyt tarinan konna.

Eikä ap itse, joka jättää kaksivuotiaan termiitin yksin toiseen huoneeseen ja kehtaa vahingon satuttua vielä vähätellä asiaa ja ehdottaa, että äitinsä korvaa kotivakuutuksestaan vahingon.

pahin kiukku meni ohi. kiukutti mummon kommentin ja asenteen lisäksi rikki menneet linnut ja lapseni "koheltaminen". edelleenkään en tiedä tarkalleen mitä tapahtui, sillä olimme äitini kanssa eri huoneessa, kun linnut saivat kyytiä. lapsi muuten ihan tavallinen pikkuinen; ei tällaista tuhoa ennen ole sattunut=/ lintujen arvo kuulema noin 1300e! aivan hullu hinta LINNUISTA!!! kaikki eivät menneet sentään rikki. täytyy nyt alkaa selvittämään korvausta ja vakuutuksia. puhelimessa sovimme äitini kanssa riidan, mutten edelleenkään ymmärrä äitini reaktiota ja tapaa kutsua lasta todella halventavasti pennuksi. kyseessä on kuitenkin minun aarre=)!!! mieheni ehdotti, että teen rikosilmoituksen tappouhkauksesta, mutta se taitaisi mennä jo mattimervinykästapola-linjalle...

"Mä tapan ton aarteen" olisi ollut sopivampi? Eikä todella halventava pentu-nimitys. Linnut taisivat muuten olla äitisi aarre, huomasitko?

Siis ne "juntit" linnut.

Avatkaa nyt ihmiset silmänne. Kuka muka mietti mitä kirosanaa käyttää jos jotain pääsee äkkiä suusta kun säikähtää tai suuttuu sekunnissa??

kahdesta väärästä ei tule oikeaa...



Ensinnäkin, ap:n äidiltä oli todella asiatonta uhata tappamisella. Vaikka ei sitä olisi kirjaimellisesti tarkoittanutkaan, niin turhautumistaan/vihaansa voi purkaa jollain muullakin tavalla. Jutusta ei käy ilmi, että huusiko äiti ap:lle vaiko lapselle, mutta varsinkaan lapselle ei voi tuollaisesta HUUTAA. Sanoa napakasti ei ja komentaa pois, mutta ei jäädä huutamaan sen enempää.



Toiseksi, ap:n asenne vahinkoa kohtaan kuulostaa sekin vähän ikävältä. Ymmärrän, että ehkä tämä on vastareaktiota tuolle huutamiselle, mutta silti pitäisi olla selvä, että ap on korvausvastuussa tavalla tai toisella. Tietysti ap:n äiti voisi halutessaan joustaa asiasta, mutta tähän hänellä ei ole mitään velvoitetta.

2-vuotias ei vielä ymmärrä, ja vilkas 2-vuotias kyllä ehtii vaikka mitä.



Minun esikoiseni oli tuollainen vilkas tapaus. Energiaa ja virtaa ja sitä järkyttävää uteliaisuutta riitti vaikka muille jakaa, mutta kumma kyllä, mitään ei mennyt rikki, vaikka välillä oli niitä läheltä piti tilanteita turhankin tiuhaan. Ei ollut kyse siitä, etteikö oltaisi lasta kasvatettu. Jokaikistä kyläreissua ennen seurasi tarkka ohjeistus, mitä saa tehdä ja mitä ei. Jokaikinen kyläreissu päättyi siihen, jos teki jotain tuhmaa. Silti tätä vaihetta vain kesti toista vuotta ennen kuin sitä järkeä alkoi löytyä joskus 3,5 vuoden tienoilla ja opetus alkoi mennä perille.



Eikä kyse ollut siitä, etteikö oltaisi vahdittu. Aina löytyi se hetki, jolloin huomio kiinnittyi johonkin muuhun, yleensä silloin kun lapsi oli innokkaasti puuhannut jotain oikein rauhallista.



Minä itse ymmärrän kyllä, että omat tärkeät esineet, jotka rikotaan, ovat niin rakkaita, että siinä voi muutama harkitsematon sana tullakin. Se, mikä minua eniten ärsytti mummoloissa, oli, että lapsi sai koskea ja mennä ihan vapaasti, mutta kaikki arvokkaat esineet olivat matalilla pöydillä ja ihan siinä kulmilla, ja niiden vahtiminen oli välillä aika työlästä. Minun lapseni olivat molempien mummoloiden nuorimmat, ja vanhempien lastenlasten eteen oltiin tehty monenmoista esim. arvokkaat tavarat olivat vuosikausia suljettujen ovien takana, portaisiin oli tehty portit jne. mutta minun lasteni kohdalla tähän ei ole enää ryhdytty. Päivitellään aina vain, miten isommat eivät koskaan näihin tavaroihin koskeneet, ja kun sanon, että ne olivat silloin poissa, niin kohautellaan vaan olkapäitä. Totta, olen vastuussa lapsistani, ja isovanhemmilla on oikeus pitää esineitään missä haluavat. Välillä vain mietityttää, että tahallaanko niitä pitää siinä lapsen nenän edessä pitää (esim. kristallimaljakoita matalalla tasolla, johon 1-vuotiaskin yltää helposti). Jos minä käyn hetkeksi jossain ja joku muu vahtii lastani, on aina vaaratilanteet käsillä, mutta vika minun. Harmittaa, kun en haluaisi niitä tuhottoman kalliita kristalleja joutua maksamaan, mutta kun ei niitä siirtääkään saa ja lapsia silti kerjätään jatkuvasti kylään, niin kierre on valmiina.



Minä en käy sellaisten ihmisten luona kylässä, joilla on arvokkaita esineitä lasten ulottuvilla. Minä käyn siellä yksin tai kutsun heitä meille kylään. Mutta isovanhemmat ovat luku sinällään, koska he pyytävät ja haluavat nähdä lapsiani eivätkä tunnu vain ymmärtävän, miten rankkaa kyläily heidän luonaan on, kun koko ajan sitä vahdittavaa riittää.