Ero jo ennen vauvan syntymää: miten tapaamisoikeudet ja huoltajuus? Kokemuksia!

Erosin pitkästä suhteesta ennen nuoremman lapsen syntymää eli tilanne varmaan erilainen, kun yksi yhteinen oli jo ennestään. Lapsen syntymän aikoihin eivät välit olleet parhaimmat, koska yksi syy eroon oli isän uusi, nuorempi nainen.



Aluksi jätin isän ja lapset keskenään tunniksi pariksi, kun isompaa haki tapaamisiin ja menin itse lenkille tai jotain. Imetin 8kk eli sitä ennen en mukaan antanut, mutta pian tuon jälkeen oli jo päivän ja myöhemmin öitäkin isänsä kanssa.



Tästä sitten vuosien varrella vaihtelevalla menestyksellä tapaamiset sujuneet, ei joka toinen viikonloppu, mutta lähes kuukausittain kuitenkin, välillä useamminkin.



Nyt tuo lapsi jo 10v ja tiedän tehneeni oikein, vaikka vuosien varrella v***ttikin monesti. Poika tuntee isänsä ja intoa puhkuen on aina sinne menossa ja kavereilleen myös kertoilee, että mun iskä sitä ja tätä...



Lapsen etu meni tässä omani edelle ja hyvä niin. Olen jopa ylpeä itsestäni, että nuo alkuvuodet jaksoin.

http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1401089/erittain_pie…



http://www.vauva.fi/keskustelut/alue/2/viestiketju/1049143/ero_tulee_mi…



Meillä isä on tunnustanut ja maksaa elatusmaksua, mutta tapaamisia ei ole.

sivusta seuranneena erään isän tuskaa, joka ei saa lapsensa äidin temppuilun takia tavata lastaan enää lainkaan (5 vuotta kaikin tavoin yritettyään), voin vilpittömästi sanoa, että itsekkyyttä sietäisi todella hävetä.



Mitä tahansa äidin ja isän välillä tapahtuukin, MIKÄÄN ei vie kummankaan vanhemman oikeutta lapseensa, saatika lapsen oikeutta molempiin vanhempiin. On suorastaan sikamaista ajatella, että kun mies kohteli itseä niin paskasti niin minä tyttöpä kostan ja se sika ei saa nähdä lastaan ikinä. Sellaisilta naisilta pitäisi vilpittömästi ottaa äidin oikeudet kokonaan pois, sillä he eivät kykene kasvattamaan minkäänmoisia kunnollisia ihmisiä. Hyi, suorastaan oksettaa nro 3, häpeä.

sivusta seuranneena erään isän tuskaa, joka ei saa lapsensa äidin temppuilun takia tavata lastaan enää lainkaan (5 vuotta kaikin tavoin yritettyään), voin vilpittömästi sanoa, että itsekkyyttä sietäisi todella hävetä.

Mitä tahansa äidin ja isän välillä tapahtuukin, MIKÄÄN ei vie kummankaan vanhemman oikeutta lapseensa, saatika lapsen oikeutta molempiin vanhempiin. On suorastaan sikamaista ajatella, että kun mies kohteli itseä niin paskasti niin minä tyttöpä kostan ja se sika ei saa nähdä lastaan ikinä. Sellaisilta naisilta pitäisi vilpittömästi ottaa äidin oikeudet kokonaan pois, sillä he eivät kykene kasvattamaan minkäänmoisia kunnollisia ihmisiä. Hyi, suorastaan oksettaa nro 3, häpeä.

Älä tuomitse jos et tiedä.

sivusta seuranneena erään isän tuskaa, joka ei saa lapsensa äidin temppuilun takia tavata lastaan enää lainkaan (5 vuotta kaikin tavoin yritettyään), voin vilpittömästi sanoa, että itsekkyyttä sietäisi todella hävetä. Mitä tahansa äidin ja isän välillä tapahtuukin, MIKÄÄN ei vie kummankaan vanhemman oikeutta lapseensa, saatika lapsen oikeutta molempiin vanhempiin. On suorastaan sikamaista ajatella, että kun mies kohteli itseä niin paskasti niin minä tyttöpä kostan ja se sika ei saa nähdä lastaan ikinä. Sellaisilta naisilta pitäisi vilpittömästi ottaa äidin oikeudet kokonaan pois, sillä he eivät kykene kasvattamaan minkäänmoisia kunnollisia ihmisiä. Hyi, suorastaan oksettaa nro 3, häpeä.

Ja edelleen on mahdollisuus, mutta leikki-ikäisen kanssa jo haasteelisempaa luoda se suhde tyhjästä!

Vaikka ilmoittaisi, ettei tiedä lapsen isää, niin lapsen isällä on oikeus isyydentutkintaan.

että minkä trauman vastasyntynyt- alle vuoden ikäinen vauva saa siitä, että näkee isäänsä vain harvakseltaan? Tai vaikkei vauvaiässä näkisi ollenkaan?

Isyyteen on tietysti helpompi kasvaa, kun on alusta asti mukana, mutta vauvalle tuo iskän treffaaminen ei anna mitään. Sitten, kun maailma avartuu ja lapsi alkaa hahmottamaan muitakin ihmisiä kuin äitinsä, niin tuo isyys alkaa olla ajankohtaista. Ja vaikkei koko taaperoaikana tapaisi, niin siltikään se ei mielestäni ole lapselta mitenkään pois tai traumatisoivaa. Tärkeintä on vakaat kotiolot, tasapainoinen vanhempi arjessa. Jos isän tapaaminen saa äidin raiteiltaan/surulliseksi/hajottaa arkea, niin se on huonompi ratkaisu. Isompana tapaamiset voi järjestää niin, että lapsi voi viettää aikaa yhdessä isänsä kanssa ja erosta on silloin jo niin pitkä aika, että äidinkin on helpompi suhtautua tapaamisiin.

Ap:le paljon onnea tulevan vauvan johdosta! :) Kyllä se siitä iloksi muuttuu. Käyt nyt rankkaa elämänvaihetta, mutta vauvasi hyötyy ennenkaikkea siitä, että voit hyvin ja pystyt keskittymään häneen ja toipumaan rauhassa raskaudesta ja synnytyksestä. Ota vastaan kaikki mahdollinen tuki.

Muista myös, että lapsella on ja tulee olemaan tapaamisoikeus isäänsä ja isällä elatusvelvollisuus, vaikka et myöntäisikään isälle huoltajuutta (pistät vaan rastin ruutuun, että olet lapsen yksinhuoltaja).

vanhemmilla ei ole oikeuksia.

Minulla tästä kokemusta. Lapsi syntyi avoliitossa ja minulla lapsen yksinhuoltajuus.



Isyyden tunnustamisella ei ole mitään merkitystä huoltajuuden suhteen.

Eli siis huoltajuus ei ole sama asia kuin vanhemmuus. Isä voi tietysti vaatia huoltajuutta, mutta ei tuosta noin vaan automaattisesti sitä saa ellei ole naimisissa äidin kanssa lapsen syntymähetkellä. Vaikka isyys olisi tunnustettukin.

vauvaakin mahdollisimman paljon isälleen, ihan jo oman arjenkin helpottamiseksi. Saapa hetken hengähtää rauhassa.

Itku tulee näistä myötäelävistä viesteistä. Tunnen olevani täysin yksin, joten pienikin olkapään ojennus saa kyyneleet virtaamaan. Olkaa odottavat äidit onnellisia, jos saatte mieheltänne tukea ja kannustusta lapsen odottamaiseen, YHDESSÄ. Olen itse aikanaan eronnut pitkästä suhteesta kun vanhemmat lapseni olivat jo suht isoja, ja ajattelin etten koskaan toivu tästä. Toivuin silti! Nyt tuntuu vielä sata kertaa raskaammalta kun kaikki on niin epäselvää, vauva vain kasvaa ja potkii masussa. Ystäviä minulla on, olen koulutettu, mulla on vakityöpaikka ja talous ok sentään. Henkisesti vain niin tuuliajolla ja yksin.

Kiitos olkapäästä ja asiallisista kommenteista.

Yksinäinen ap *kyynelpurot poskilla*

MÄ nostan sulle hattua, kun jaksat tuossakin tilanteessa ajatella tulevan vauvasi etua. Sä et pysty miehesi puolesta päättämään hänen suhdettaan lapseen, pystyt vain omalta osaltasi tukemaan sitä. Ja sitä näytät olevan tekemässäkin.

Toivon sulle kaikkea hyvää!

Itku tulee näistä myötäelävistä viesteistä. Tunnen olevani täysin yksin, joten pienikin olkapään ojennus saa kyyneleet virtaamaan. Olkaa odottavat äidit onnellisia, jos saatte mieheltänne tukea ja kannustusta lapsen odottamaiseen, YHDESSÄ. Olen itse aikanaan eronnut pitkästä suhteesta kun vanhemmat lapseni olivat jo suht isoja, ja ajattelin etten koskaan toivu tästä. Toivuin silti! Nyt tuntuu vielä sata kertaa raskaammalta kun kaikki on niin epäselvää, vauva vain kasvaa ja potkii masussa. Ystäviä minulla on, olen koulutettu, mulla on vakityöpaikka ja talous ok sentään. Henkisesti vain niin tuuliajolla ja yksin.

Kiitos olkapäästä ja asiallisista kommenteista.

Yksinäinen ap *kyynelpurot poskilla*

MÄ nostan sulle hattua,

joten en tiedä onko tästä jo mainittu, mutta isyyden tunnustaminen ja yhteishuoltajuus eivät ole sama asia. Lapsen isä voi tunnustaa isyytensä ja saada tapaamisoikeudet lapseen, samalla kun äidillä on yksinhuoltajuus.



Asun avoliitossa lapseni isän kanssa ja meillä on tietenkin yhteishuoltajuus, mutta vielä isyyden tunnustuksessa minulta kysyttiin haluanko yksinhuoltajuuden.

Meillä tuli ero raskauden viimeisellä kolmanneksella. Ensimmäiset viikot oli vähän raskaita, mutta mies oli edelleen tukena raskaudessa, onneksi. Ja olihan lapsi yhdessä haluttu. Ajoitus kaikkeen meni pieleen kyllä.

Pari päivää ennen synnytystä mies oli täällä yötä, samoin noin viikon synnytyksen jälkeen, meillä on myös yhdessä hankittu koira.

Vauvan ensimmäisten kuukausien ajan mies tapasi lasta 3-5 kertaa viikossa. Minun luonani. Välillä jäi myös yöksi, jolloin hoiti vauvaa, minä tosin hoidin toki imettämiset. Vaikea kuvitella että lapsen ja isän välille olisi muodustunut yhtä vahvaa sidettä jos isä olisi saanut tavata lasta vasta taaperoikäisenä.

Minustakin oli mukavaa kun saimme tällä tavoin viettää ns perhe-elämää, ilman parisuhdetta tosin.

Imettäminen loppui lapsen ollessa vuoden ikäinen ja vähän sen jälkeen hän oli myös ekaa kertaa isänsä luona yötä.

Nyt lapsi on 1v 4kk ja ollaan sovittu että lapsi on joka toinen viikonloppu isänsä luona kaksi yötä. Muuten sitten isällä on tänne päin avoimet ovet. Hän käy välillä hakemassa lasta pariksi tunniksi jonnekin tai tulee tänne leikkimään lapsen kanssa, arviolta ehkä noin kaksi kertaa viikossa. Molemmat ollaan sitoutuneita siihen, että niin kauan kun lapsi ei voi itsenäisesti nähdä isäänsä kun haluaa, niin molemmat joustetaan tässä ja tehdään kaikkemme että lapsi näkee molempia mahdollisimman paljon.

Minä aion palata töihin nyt tammikuussa ja päiväkoti on lähellä molempien koteja, joten sitten varmasti joustavasti molemmat haetaan ja viedään lasta, kun minulla vuorotyö ja miehellä taas ns ysistä neljään työ.

Meillä siis yhteishuoltajuus.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tuli ero raskauden viimeisellä kolmanneksella. Ensimmäiset viikot oli vähän raskaita, mutta mies oli edelleen tukena raskaudessa, onneksi. Ja olihan lapsi yhdessä haluttu. Ajoitus kaikkeen meni pieleen kyllä.

Pari päivää ennen synnytystä mies oli täällä yötä, samoin noin viikon synnytyksen jälkeen, meillä on myös yhdessä hankittu koira.

Vauvan ensimmäisten kuukausien ajan mies tapasi lasta 3-5 kertaa viikossa. Minun luonani. Välillä jäi myös yöksi, jolloin hoiti vauvaa, minä tosin hoidin toki imettämiset. Vaikea kuvitella että lapsen ja isän välille olisi muodustunut yhtä vahvaa sidettä jos isä olisi saanut tavata lasta vasta taaperoikäisenä.

Minustakin oli mukavaa kun saimme tällä tavoin viettää ns perhe-elämää, ilman parisuhdetta tosin.

Imettäminen loppui lapsen ollessa vuoden ikäinen ja vähän sen jälkeen hän oli myös ekaa kertaa isänsä luona yötä.

Nyt lapsi on 1v 4kk ja ollaan sovittu että lapsi on joka toinen viikonloppu isänsä luona kaksi yötä. Muuten sitten isällä on tänne päin avoimet ovet. Hän käy välillä hakemassa lasta pariksi tunniksi jonnekin tai tulee tänne leikkimään lapsen kanssa, arviolta ehkä noin kaksi kertaa viikossa. Molemmat ollaan sitoutuneita siihen, että niin kauan kun lapsi ei voi itsenäisesti nähdä isäänsä kun haluaa, niin molemmat joustetaan tässä ja tehdään kaikkemme että lapsi näkee molempia mahdollisimman paljon.

Minä aion palata töihin nyt tammikuussa ja päiväkoti on lähellä molempien koteja, joten sitten varmasti joustavasti molemmat haetaan ja viedään lasta, kun minulla vuorotyö ja miehellä taas ns ysistä neljään työ.

Meillä siis yhteishuoltajuus.

Menisipä meilläkin noin. Ero tulossa vaikka ollaan kuinka yritetty olla yhdessä, vauvan kanssa menee hyvin mutta kun menee nukkumaan ja yritetään puhua niin aina menee riitelyksi, vauva nyt 7kk. lapsen äiti sanoo että eron jälkeen jommankumman täytyy poistua lapsen elämästä täysin, olen sanonut että minä en ainakaan lastani hylkää vaikka ero tulisikin, meillä siis yhteishuoltajuus. Olen myös töiden jälkeen hoitanut vauvaa siinä missä äitikin ja vauvakin viihtyy kanssani. Pelottaa että äiti saa mustamaalattua minut ja vesitettyä minun ja lapsemme suhteen...