Mua on alkanut tavallaan harmittaa se että avioiduttiin niin nuorena.....

tuskin mua kiinnostaa vajaa 50 vee lähteä jonnekin, mäkin haluan mennä nyt kun olen vielä nuori ja jaksan vetää korkokengät jalkaan ja munkin perään katsotaan. Ehkä olen pinnallinen, mutta mitä sitten. Tähtihetket kun ovat juuri tuollaisia. Parhainta on toki lapset, mutta kukaan ei voi elää pelkästään lasten kautta..

tekisi mieli isosiskomaiseen tyyliin taputtaa päätänne, ja sanoa, että ei se ole niin siistiä kuin miltä kuulostaa... :)

Mä olen elänyt sekä villin nuoruuden että nyt villiä (hah) yh-vaihetta. Ja mä toivoisin niin kovasti, että mun elämä olisi mennyt kuten teidän elämänne... Teininä oli huonoa itsetuntoa, jota pönkitin käyttämällä miehiä. Silloinkin se vain tuntui siistiltä, mutta tiesin kyllä, ettei se sitä ole. Paloin halusta kelvata jollekin - surkeinta on, että monelle olisin kelvannut, pysyvästikin, mutta mä en voinut uskoa enkä hyväksyä sitä, ja dumppasin miehen toisensa perään. Kun olen niin paska eikä kukaan musta tykkäis ja mieluummin mä jätän ennen kuin toinen ehtii... 22-vuotiaana olin löytänyt itseni ja löysin miehenkin. Ihanan miehen, jonka kanssa sitten parin vuoden päästä tein lapsen. Ihanan lapsen, mutta mies ei enää ollutkaan ihana. Väkivaltaa ja alkoholismia, vuosia pyristelin siitä irti. No nyt olen yh ja joka toinen pitkä viikonloppu on kokonaan omaani.

Alussa se oli pitkästä aikaa (9 v. suhteessa) huisia; omaa aikaa mielin määrin, bileitä, baareja, korkokenkiä ja kuohuviiniä, miehiä, flirttiä, kuumia suudelmia... Mutta tiedättekös, äkkiä siitä menee se vähäkin hohto. Markkina-arvo on testattu; baarissa se on hyvä, mutta tosiasia on se, että minä olen yh. "Joo no, soitellaan..." Taas olen tavallaan siinä, missä teininä: nyt sentään tiedän oman arvoni ihmisenä, mutta mä en halua ottaa riskiä tulla jätetyksi, en itseni enkä varsinkaan lapseni takia, joten me ollaan me, ja muina aikoina mä olen se nainen jolla on kädet täynnä omaa aikaa. Ja jolloin ikävöin lasta...

Onneksi en määrittele minuuttani parisuhteen kautta vaan olen aidosti onnellinen yksin niin, etten mä tarvitse tähän ketään. Mutta olisi se vaan ihanaa, kun olisi se kumppani, se ydinperhe, minä, lapsi/lapset ja isä. Meidän tiimi. Nyt ollaan minä ja lapsi, eikä tähän oikein muita mahdu. Jos jonkun löydänkin, niin se on sitten uusperhe, en voi olettaa, että mies on lapsen kanssa kun haluan harrastaa, että voin luvata menoja ystävien kanssa muutoin kuin silloin, kun lapsi on isällään... Sitovaa se on tämäkin, vaikka sitä omaa aikaa onkin.

Voi kun löytäisitte takaisin sen onnen jyväsen, joka teillä on käsissänne. Sitä minä teiltä kadehdin, ja voin kertoa, ettei mun tilanteessani ole oikein mitään kadehdittavaa...

21 v ja erosin 20 vuoden jälkeen (ei kyllästymiseen, eikä nuoruuden kaipuuseen, vaan miehen pettämiseen- mikä tosinvoi kertoa siitä kyllästymisestä). Omille lapsille aion sanoa, että älkää koskaan, älkää missään tapauksessa, älkää ikinä sitoutuko alle 30-vuotiaana.

Itse olin 26-v. naimisiin mennessä, oikein sopiva ikä oli :) Ja kahdeksan onnellista vuotta yhdessä sekä kaksi lasta. Ennen avioitumista ja lapsia ehdin elää riittävästi -päinvastoin toivoisin, että olisi jäänyt paljon enemmän kokematta, mitään en olisi menettänyt.

Ehkä se hohto katoaisi juuri pian..ja siinä olet ihan oikeassa, kun tapaan uuden miehen ja teemme yhteisiä lapsia,olisin taas "nalkissa". En tarkoita pahalla vaan juurikin sillä että samalla tavalla kuin nykyiseltään, en pääsisi spontaanisti lähtemään minnekkään. Spontanius,se on se sana mitä haen. Tahtoisin sopntaanisti tehdä asioita,vapaus..kertookohan jotain että olen jousimies horoskoopiltani ;D

ja tekee lapset nuorena, niin sitten se on "poissa päiväjärjestyksestä" siihen mennessä kun täytän neljäkymmentä, ja sitten voin alkaa elää seitä vapaata elämää, panostaa uraan, matkustella, käydä ulkona syömässä ja tehdä mitä huvittaa dink-tulotasolla ja vähän bilettääkin.



Noh, uraan saan panostaa niin paljon kuin haluan, mutta mun dink-elintasoni ei auta siinä että kaverini elävät pikkulapsiarkea äitiysrahoineen ja/tai tai hankaline lomakuvioineen, joissa yhtään päivää ei päiväkodin tuuraamiselta liikene omiin huveihin. Mulla olisi menohaluja vaikka minne, mutta seuraa on vaikea saada.



Kahdestaan mieheni kanssa tämä "uusi nuoruus" ei ole niin kivaa, vaikka suhteemme onkin ihan ookoo. Ei intohimoinen eikä enää rakastunut, mutta ihan kiva.



En kadu avioliittoani enkä lapsiani, mutta ehkä parempi olisi ollut jos olisin saanut ne kymmenen vuotta myöhemmin.

tuo että miehen kanssa kaksin esim yökerhoon meneminen on ehkä tylsintä puuhaa..ihan kivaa mutta mielummin menisin jonkun muun kanssa,kaverin tai että seuraan lähtisi muitakin, sitten on kivaa sen miehenkin kanssa. Ap

voi ottaa lomaa toisistanne? Tai hommata vaikka yksiötä jossa kumpikin voi olla silloin tällöin. Eihän siihen mitään eroamista tarvita.

se vanha viisaus, että nuorena on hyvä elää ja kokea. Harvan elämä kuitenkaan "täydellisesti" menee.Itse tein ja teen "kaikkea". Opiskelin, asuin solussa, yksin, erilaisissa kämpissä ja avoliitossakin pari vuotta. Sitten olin villi sinkku ja lähdin ulkomaille töihin, upeaa aikaa, hienoja kokemuksia, matkoja, uusia ihmisiä, rahaa vaatteisiin jne. Kivoja iltoja ja bileitä kaveriporukoissa- treffejä ja pari kuumaa suhdetta. Sitten tulin takaisin Suomeen ja tapasin miehen, menin naimisiin ja sain lapsen, olin 33v. kun lapsi syntyi. Aviolitto oli virhe. Mutta siitä syntyi maailman ihanin poikalapsi. No- ero tuli muutaman vuoden päästä ja taas olin sinkku. Urakin eteni siinä sivussa ja isä hoitaa lastaan puolet ajasta.Minulla on siis nyt sitä vapaata omaa aikaa, puolet ajasta olen ns. YH ja yksin lapsen kanssa. Sitten tuli "suuri rakkaus",9kk leijumista onnen huumassa, mies joka petti ja jätti ja tuli kaamea sydänsuru. Toivuin siitä sitte kyllä, aikaa se vei. Nyt olen rakastunut. Miehellä on elämässään kaikenlaista mutkaa ja matkaa, joten helpolla ei tule tämäkään rakkaus- joka tuntuu nyt siltä oikealta- vihdoin. Takana on 3- vuotta rakkautta, eikä ole vielä laantunut tippaakaan, tuntuu vahvistuvan päivä päivältä.Tähän suhteeseen ei tule lapsia, koska ikää on jo sen verran.Miehellä on myäs lapsi aikaisemmasta suhteesta. Mitäs tähän toteaisi- elämä on matka, sitä voi taittaa monella tapaa. Mitään en tavallaan kadu, paljon on tapahtunut- jotain olis voinut jäädä tekemättäkin, mutta tämä on mun elämää...

en missään nimessä tahdo loukata, mutta mielestäni ero ei koskaan ole ratkaisu.



ymmärrän kyllä että vaikealta tuntuu jatkaa, jos ei rakasta tai tunne itseä rakastetuksi, mutta se nyt vain on niin, että kyllä se toisen rakastaminenkin vaatii työtä! ja myös sitä omaa rauhaa silloin tällöin, että loppujen lopuksi osaisi sitten taas arvostaa toista. ja ajattele myös lapsien kannalta, mieti millainen vaikutus erolla olisi heihin. itse olen avioerolapsi ja sen kokeminen oli hankalaa. en enää tule toimeen äitini kanssa enkä luota isääni(hän petti äitiäni, josta sitten seurasi ero), vaikka tapahtuneesta on jo lähemmäs 15vuotta. tämä kaikki vain tyhmän avioeron takia(josta en edes muista paljoakaan, koska olin niin pieni)!



ymmärrän kyllä eron, jos suhdetta on edes yritetty tosissaan korjata. sillä eihän se loppujen lopuksi ole kenellekkään, edes lapsille, hyväksi elää huonossa ympäristössä. mutta silti, yrittäkää yhdessä korjata suhde. onhan se rakkasu taas löydettävissä, kun se kerran siellä on joskus ollutkin!

Jos vastaat joo, silloin olet tehnyt oikean ratkaisun. Jos on ikuisuuden ollut parisuhteessa voi sinkkuilu olla tosi rankkaa.

Elin railakkaan ja villin nuoruuden, tein paljon asioita joita jouduin katumaan ja häpeämään. Seurustelin lyhyitä ja pitkiä suhteita. Sen jälkeen pääsin asettautumaan aloilleni, kun viimein löysin hyvän miehen. Miehellä on myös tarpeeksi railakas menneisyys ja elettyä elämää takana, joten haikailua sinkkuvuosiin ei ole. Kaikki ne typerät teot ja mokailut enää vain naurattavat ja ovat hauskoja muistoja siitä että tuli oltua nuori. Mitään peruuttamatonta ei onneksi sattunut.



Kaikki ne miehet joiden kanssa olin, antavat nyt näkökulmaa nykyiselle suhteelle. Osaan arvostaa miestä huonoinakin aikoina, koska tiedän kuinka paljon huonompia miehiä on olemassa. Vaikka lapsia ei ehditty saamaan ennen kolmeakymppiä, se ei haittaa. Meillä ei ole mikään kiire alkaa elämään uutta nuoruutta keski-iässä, kun nuoruus tuli koettua ajallaan.



Tietysti olen myös kadehtinut ystävää joka löysi miehensä jo teininä, ja lapset on tehty nuorina. Ehdin ajatella että jäänköhän loppujen lopuksi yksin, ja voinko enää löytää miestä kun kaikki hyvät ehditään varaamaan. Sinkkuelämän sisältö on kuitenkin pääosin sitä sopivan miehen etsimistä, ja ainaisia pettymyksiä ja vitutusta. Pitkät parisuhteet ovat suuri kateuden kohde. Aina se aidan toinen puoli on vihreämpi.



Ap:n tilanne on harmillinen. Siihen auttaisi vain aikakone jolla voisi palata nuoruuteen, ja siellä tarpeeksi aikaa viettäneenä saisi palata tyytyväisenä nykyhetkeen. Ap:llä on kaikki hyvin, ainoa asia mikä puuttuu on eletty elämä joka sisältäisi niin paljon vastoinkäymisiä ja seikkailuja, että ap osaisi arvostaa nykyistä vakaata parisuhdetta.

Että en päällimmäisenä kaipaa muita miehiä,en kaipaa seksiseikkailuja enkä mitään sekoiluja ja seurusteluja miesten kanssa. Oman miehen kanssa seksikin on hyvää,aina silloin kun minua haluttaa...Se on jo toinen ongelma, tosin tämänkin mieheni on hyväksynyt ja ymmärtää minua (jaksaa silti aina yrittää,josko tänään ;D). Kaipaan sitä vapautta lähteä ja tehdä asioita ja tiedän että sen saisin erotessa (kuulostaa itsekkäälle ja onkin sitä!!) Tahdon seikkailla ja kokea asioita. Mies on hyvä mies, mutta välillä tuntuu että meitä kiinnostaa niin eriasiat ja huumorimme on erilaista. Jos meillä huumorin kukkakukkisi suhteessa, sekin olisi jo voimavara arjessa, itse kun olen niin huumori ihmisiä että. Jotenkin mieheni seurassa se ei ole ikinä päässyt esiin. Muiden seurassa kyllä :) Meillä on kuitenkin omat (isot) ongelmamme taustallakin..nykyiseltään mies on hyvä mies mutta ei ole aina ollut. Sekin vaikuttaa paljon, en aina osaa kunnioittaa häntä tekojensa vuoksi. Meillä oli henkistä ja jonkin asteistä fyysistä väkivaltaakin. Asuimme hetken erossakin,kunnes mies todisti muuttuneensa..jotenkin tuona eron aikana kun sain maistaa palan sitä vapautta..se jäi kaihertamaan. Ap

JOkaisessa suhteessa on suvantonsa, ja olisi aika paljon pyydetty ettei niitä joko tulisi tai että ne tulisivat molemmille puolisoille yhtä aikaa. Vaikka vaihtaisit miestä (et helposti löytäisi toista hyvää) alkaisi sekin suhde maistua sahajauhoilta ajan kanssa. Anna itsellesi aikaa, ihastu vaikka vähän johonkin kaukorakkauteen ja haivuta se. Sitten ala katsella omaa miestä uudessa valossa.

ja tekee lapset nuorena, niin sitten se on "poissa päiväjärjestyksestä" siihen mennessä kun täytän neljäkymmentä, ja sitten voin alkaa elää seitä vapaata elämää, panostaa uraan, matkustella, käydä ulkona syömässä ja tehdä mitä huvittaa dink-tulotasolla ja vähän bilettääkin.

Noh, uraan saan panostaa niin paljon kuin haluan, mutta mun dink-elintasoni ei auta siinä että kaverini elävät pikkulapsiarkea äitiysrahoineen ja/tai tai hankaline lomakuvioineen, joissa yhtään päivää ei päiväkodin tuuraamiselta liikene omiin huveihin. Mulla olisi menohaluja vaikka minne, mutta seuraa on vaikea saada.

Kahdestaan mieheni kanssa tämä "uusi nuoruus" ei ole niin kivaa, vaikka suhteemme onkin ihan ookoo. Ei intohimoinen eikä enää rakastunut, mutta ihan kiva.

En kadu avioliittoani enkä lapsiani, mutta ehkä parempi olisi ollut jos olisin saanut ne kymmenen vuotta myöhemmin.

Usko pois, ne sun pikkulapsivaihetta elävät kaverisi kadehtivat sinua, koska elämäsi näyttä heidän kakkavaippahuuruissaan tavoiteltavalta ja helpolta. He toivovat, että olisivat itsekin jo ohi tuon työlään vaiheen. Ruoho on aina vihreämpää siellä aidan toisella puolella.

Juuri tämän takia avioerolapsia ja uusperheitä on niin paljon, kuvitellaan että eroamalla saavutetaan jotain sellaista onnea jota ei nyt juuri tunneta siinä omassa arjessa. Ja kuitenkaan se uusi onni, jos löytyykin, on harvoin kestävää ja vuosien päästä olennaisesti parempaa kuin siinä ensimmäisessä perheessä oli.