Mua on alkanut tavallaan harmittaa se että avioiduttiin niin nuorena.....

...ja silti mies petti ja vaihtoi toiseen 40-vuotiaana. Että ei se aina auta, vaikka vanhempanakin sen miehen löytäisi...tämä vain vinkiksi niille, jotka ajattelevat, että on parempi odottaa myöhempään ennen kuin sitoutuu

Minä olin 16-vuotias kun aloin seurustelemaan mieheni kanssa, hän oli hieman vanhempi. Mieheni oli ensimmäinen vakava seurustelusuhteeni. Meillä meni hyvin pitkään. Menimme naimisiin ja saimme lapset.

En edes kokenut kaipaavani mitään muuta. Baarit eivät kiinnostaneet, halusin vain olla kotona lasten kanssa.



Sitten tuli päivä jolloin aloin miettimään, että tässäkö tämä on... Lapset olivat jo isompia ja vaikka toki äidin rooli oli erittäin tärkeä edelleen, alkoi sitä omaa aikaa olla enemmän ja enemmän. Harrastukset, koulut ja kaverit veivät suurimman osan lasten ajasta. Aloin tajuamaan, että olen ihan hukassa. Olin tehnyt lapsista koko elämäni ja en tiennyt kuka edes olen. Olin aina vain ollut äiti. Parisuhde ei tuntunut enää siltä kuin joskus aikaisemmin. Siihenkään ei ollut havahtunut aikaisemmin. Yhtäkkiä koko elämä tuntui hajoavan käsiin.



Halusin erota, halusin mennä. Halusin pois siitä kaikesta. Onneksi miehelläni on pitkä pinna ja hän on jaksanut ymmärtää minua.

Tee Saanat, on se aita toiselta puolelta kuitenkin vihreä. Kotia kun niin sanot että sori kulta.

Ap:lla on tullut "kriisi" eli henkilökohtaisen kasvun aika. Juuri nuo ajatukset "tässäkö elämäni nyt sitten oli" ja "elämässä ei ole mitään tavoiteltavaa enää" liittyvät siihen.



Suurin osa pariskunnista eroaa tämän toisen osapuolen kriisin seurauksena. Luullaan että vika on parisuhteessa, kun oikeasti kyseessä on vain jomman kumman henkisen kasvun aika. Tuttavapiirissäni on tänävuonna ollut 5 tälläista tapausta, kaikissa nainen on se joka lähtee. Lieneekö se johtuu siitä että naiset käyvät nämäkin vaiheet vähän aiemmin miestä?



Joka tapauksessa, näin ap:n pitäisi tehdä: Hyväksyt että kyseessä on oma kriisisi, ei parisuhteen. Käyt kriisisi läpi, hankit sitä omaa aikaa, tarvittaessa keskusteluapua jne. Jos miehesi ja parisuhteesi kestää sen että kriisin jälkeen olet muuttunut/kasvanut ihmisenä, teillä on vielä hyvät mahdollisuudet. Muutoksesti vaatii miestä ja parisuhdetta muuttumaan myös. Parisuhde ei voi jatkua samanlaisena jos osapuolet muuttuvat. Olet kuitenkin säästänyt lapsesi turhalta erolta, sekä itsesi syyllisyydeltä ja yksinäisyydeltä.



Mitä häviäisit vaikka päättäisit odottaa 3 vuotta ennen eroa? Lakkaat etsimästä vikaa parisuhteesta ja keskityt miettimään mitä itse elämästäsi haluat ja miten sen voit nykyisessä parisuhteessasi saavuttaa.



Mitäkö minä tein? Erosin. Lapsille aiheutunutta kärsimystä en voi koskaan korjata. Tajusin kuitenkin eron jälkeen, kantapään kautta, että se oma kriisi piti työstää loppuun ja nyt elämä on taas rauhallista ja tasapainoista. Ymmärrän myös sen että oma silloinen parisuhteeni ei olisi kestänyt sitä kasvuani, ex-miehelleni se oli liian suuri uhka, mikä johti sairaalloiseen mustasukkaisuuteen ja väkivaltaisuuteen. Teillä kuitenkin on hyvä parisuhde, joten toivon että keksit muun keinon. Suosittelen lämpimästi terapiaa tämän vaiheen läpikäymiseen. -Ja tarvittaessa pariterapiaakin jotta miehesi ymmärtää mistä tässä on kyse.

Kun luin tuon tekstisi, ap, minulle tuli todella paha olo puolestasi. :(

Itse vakiinnuin vasta yli 30-vuotiaana. Sain tulla ja mennä ja matkustaa ja tuhlata ja säästää juuri niinkuin itse halusin. Ottaa miehen, jättää, ottaa uuden... Irtosuhteita en koskaan tosin ole harrastanut. Itse asiassa jätin sitten, kun mies alkoi rajata mun menoja. :)

Sitten löysin miehen, jonka kanssa tuntuikin siltä, että haluan mennä ja tehdä YHDESSÄ. Ja että aina ei tarvi mennä, vaan että onkin IHANAA olla vaan kotona.

Nyt nautin perhe-elämästä täysin siemauksin. Ja silti pari kertaa viikossa on niitä omiakin menoja, kummallakin. Mutta pääasiassa mennään perheenä. Ja se on parasta! :D

Yritä sinäkin nyt unohtaa nuo omat menohalut. Jos haluat mennä, niin ota perhe mukaan! Keksikää sellaista, missä kaikki voi olla mukana.

Itse ainakin ajattelen, että nyt on se aika, kun käydään perhe- ja lapsijutuissa. N. 15 vuoden päästä alkaa sitten varmaan taas se oma aika, kun voi vapaasti viilettää sitten omissa harrastuksissa. Nyt kaikki irti tästä hetkestä!

Olet valintasi tehnyt, nyt sen kanssa on vaan elettävä ja nautittava elämästä sellaisena, kuin se on. Muuten on vaarana, että rikot perheesi ja lastesi elämän.

Mullakin on toi ajatus että tässäkö tää nyt oli? Haluanko mä todella olla tuon miehen kanssa lopun ikää? Täällä eletään vain kerran, enkä ole saanut kokea tavallisia nuorten asioita,seurusteluja, vapaana menoa. Kaipaan sitä että mun ei tartteis kysyä keltään että voinko mä tehdä,voinko mä mennä, onko meillä varaa. Voisin itse päättää että lähden kesällä kreikkaan, kyllä, siihen tahdon säästää. Tai että voisin lähteä jollekkin keikalle TAI IHAN MITÄ TAHNSA tehdä ilman että pitää kysyä toiselta "lupa" ns. Ap

menin nuorena naimisiin ja yritimme lasta monta vuotta. Lasta emme saaneet ja vuosien aikana ymmärsin, ettei mieskään ollut se oikea. Erosimme, tapasin uuden miehen, menimme naimisiin ja saimme kolme lasta. Nuorin on nyt 1,5v ja itse olen vähän yli 30v. Ja elämä on täydellistä, tiedän mieheni olevan se oikea ja olen ikionnellinen, että hän on lasteni isä.

Lapsia ei kannata hankkia! Mulla ei ole mitään ap:n ongelmista, vaikka mentiinkin naimisiin nuorena. Kahden aikuisen liitossa riittää spontaaniutta, huumoria, matkustelua (yksin ja yhdessä), vapautta ja omaa aikaa.

Lapsia ei kannata hankkia! Mulla ei ole mitään ap:n ongelmista, vaikka mentiinkin naimisiin nuorena. Kahden aikuisen liitossa riittää spontaaniutta, huumoria, matkustelua (yksin ja yhdessä), vapautta ja omaa aikaa.

vaan persooniin. Tietysti lapset rajoittavat jonkin verran, mutta eivät estä mitään noista, jos tahtoa ja yhteistyökykyä löytyy.

Mutta tuo ajatus "tässäkö tämä nyt oli" johdu välttämättä varhaisesta pariutumisesta, vaan ihan siitä ajan ja elämän rajallisuuden tajuamisesta. Itse vietin "normaaalin" nuoruuden opiskelijaelämää eläen ja muutaman seurustelukumppanin ja lyhyemmän suhteen kanssa.

Ja silti nyt 17 vuoden yhdessäolon jälkeen ahistaa hetkittäin, mutta ymmärrän senkin, mitä vapaus maksaa. Enkä halua sitä hintaa maksaa. Lapsetkin alkaa olla koululaisia ja vapautta saa koko ajan enemmän.

Lapsetkin alkaa olla koululaisia ja vapautta saa koko ajan enemmän.

Eli kun lapset kasvaa, vapaus lisääntyy.

Summa summarum: jos suhteeseen ei synny lainkaan lapsia, siinä on vapautta koko ajan!

Varsinaisesti lupia ei tarvitse kysyä, mutta on kysyttävä puolisolta juuri sitä että oletko lasten kanssa sen illan jos minä lähden tyttöjen kanssa tanssimaan ja humputtelemaan? tai että voisin aloittaa jonkun harratsuksen,oletko lasten kanssa silloin kotona? näin. Ap

Mua ihmetyttää monen tutun suhteessa juuri tuo, että naisen pitää aina kysyä mieheltä lupa mennä jonnekin ja varmistaa, että mies on lasten kanssa. Näillä miehillä taas on tapana vain ILMOITTAA menevänsä jonnekin. Tasa-arvoa kaipaisi moni suhde tässä lastenhoitoasiassa.

ikäinen olet nyt? Ehkä se hyvä puoli sinkkuna olossa nuorena on, että sitten huomaa, ettei siinä nyt mitään niin ihmeellistä ole.

paitsi että olimme 16 ja 17. Pitkä seurustelu, sitten kihloihin kun "oli jo aika" ja sitten naimisiin ja lapsia.

Ja herään sitten vasta tällä ikää tajuamaan että olen koko ajan tehnyt vain niinkuin odotettiin ja miten kuuluikin. Mies on kyllä edelleen yhtä innoissaan mutta mä haluaisin juosta karkuun (tosin lapsia en ikinä jättäisi..) että tässäkö tää nyt sitten oli? Joku ikäkriisi vaan toivottavasti, ei kyllä siltäkään tunnu..

Mullakin on toi ajatus että tässäkö tää nyt oli? Haluanko mä todella olla tuon miehen kanssa lopun ikää? Täällä eletään vain kerran, enkä ole saanut kokea tavallisia nuorten asioita,seurusteluja, vapaana menoa. Kaipaan sitä että mun ei tartteis kysyä keltään että voinko mä tehdä,voinko mä mennä, onko meillä varaa. Voisin itse päättää että lähden kesällä kreikkaan, kyllä, siihen tahdon säästää. Tai että voisin lähteä jollekkin keikalle TAI IHAN MITÄ TAHNSA tehdä ilman että pitää kysyä toiselta "lupa" ns. Ap

eikö ne lapset rajoita tuota kaipaamaasi toimintaa eikä niinkään mies?

et olisi ihminen jos et ajattelisi miten ajattelet.

Mä vietin tosi railakasta nuoruutta ja aikuisuuttakin, olin 30 v kun tapasin mieheni ja nyt on asiat hyvin. Kohta vietetään 10 v hääpäivää. Moni asia olisi voinut jäädä kokematta ja tietty se kun ystäväni tapasi miehensä 17 v, heillä vanhin lapsi muuttaa pois kotoa ja meillä se tapahtuu vuosien, vuosien päästä. Mä rakastan olla perheeni kanssa, mutta tavallaan olen kateellinen ystävälleni. Ja arvaa mitä ? Hän oli koko ajan kun olin sinkku kateellinen mulle, kun mä matkustelin, tosi paljon tosin, ostin itselleni vaikka mitä. Kerran totesi mun käsilaukku maksoi enemmän kuin heidän vaippa + maitolasku on vuodessa.

Rakastatko miestäsi ? Jos vastaat joo, silloin olet tehnyt oikean ratkaisun. Jos on ikuisuuden ollut parisuhteessa voi sinkkuilu olla tosi rankkaa.

21 v ja erosin 20 vuoden jälkeen (ei kyllästymiseen, eikä nuoruuden kaipuuseen, vaan miehen pettämiseen- mikä tosinvoi kertoa siitä kyllästymisestä). Omille lapsille aion sanoa, että älkää koskaan, älkää missään tapauksessa, älkää ikinä sitoutuko alle 30-vuotiaana.

että rakastan kyllä miestäni, mutta rakastan häntä kuin veljeä, perheenjäsentä. En tunne MITÄÄN vetoa. Saadakseni orgasmin joudun kuvittelemaan jotain muuta kun ollaan sängyssä. Monesti en edes kykene seksiin vaikka kuinka haluaisin tehdä miehelle mieliksi, näen toki että hän kärsii kun en halua. Etenkin kun hän on oikeasti hyvännäköinen ja varmasti olisi menekkiä jos vapaa olisi.

no, elämä nyt on tätä.



t. 3

Oon 33v. Samoja mietteitä ollut jo muutaman vuoden. Miehellä ei. Ollaan puhuttu asiasta avoimesti. Lapset tosiaan rajoittaa ja se, että periaatteessa haluan mieheni kanssa sen yhteisen vanhuuden. Mutta tuntuu tosiaan kuin olisi jotain vailla. Tiedän, että elämä on valintoja, mutta tässä on se pelko, että ajautuu tekemään jotain typerää. En halua erota, varsinkaan lasten takia. On meillä kyllä hyvä suhde ja rakastan miestä.

21 v ja erosin 20 vuoden jälkeen (ei kyllästymiseen, eikä nuoruuden kaipuuseen, vaan miehen pettämiseen- mikä tosinvoi kertoa siitä kyllästymisestä). Omille lapsille aion sanoa, että älkää koskaan, älkää missään tapauksessa, älkää ikinä sitoutuko alle 30-vuotiaana.

vaan haluaa lapsia kiihkeästi jo 10 v aikaisemmin joten lapsesi tuskin kuuntelevat sinua.

Oon 33v. Samoja mietteitä ollut jo muutaman vuoden. Miehellä ei. Ollaan puhuttu asiasta avoimesti. Lapset tosiaan rajoittaa ja se, että periaatteessa haluan mieheni kanssa sen yhteisen vanhuuden. Mutta tuntuu tosiaan kuin olisi jotain vailla. Tiedän, että elämä on valintoja, mutta tässä on se pelko, että ajautuu tekemään jotain typerää. En halua erota, varsinkaan lasten takia. On meillä kyllä hyvä suhde ja rakastan miestä.

ajaudu mitään tekemään, vaan jos petät, niin sekin on valinta.